Tartutanko lapseeni huonon itsetunnon?

Kysymys:

Olen kolmekymppinen kaksivuotiaan lapsen äiti. En saanut lapsuudessa tarpeeksi rakkautta enkä hellyyttä. Perusturva oli olemassa ja lapsuuteni oli rauhallinen ja riidaton mutta myös hyvin kylmä tunnetasolla. En muista olleeni vanhempieni sylissä koskaan.

Kannustusta ja kehuja ei oikein tullut, enemmänkin vähättelyä ja epäilyä: ”osaatko muka kuitenkaan”, ”mitähän tuostakin tulee”. En ole koskaan kokenut, että vanhemmat olisivat ylpeitä minusta, vaikka varmaan ovatkin jollain tasolla salaa sisällään.

Olen oppinut lapsesta saakka, että olen huonompi kuin muut enkä pysty mihinkään, vaikka aikuisena olen huomannut olevani oikeasti lahjakas monella saralla.

Me kaikki lapset olemme pärjänneet elämässä, varmaan sisulla olemme painaneet. Mutta vanhempiamme emme arvosta. Olemme kyllä tekemisissä, ja he ovat omistautuneita isovanhempia, mutta en kunnioita heitä enkä tunne rakkautta heitä kohtaan. Minulla on surkea itseluottamus, pelkään uusia tilanteita enkä siedä kritiikkiä, olen tosi herkkä. Samaan aikaan laitan itseni jatkuvasti alttiiksi uusille tilanteille ja arvostelulle. Haluan kai todistaa jotain. Ulospäin vaikutan varmasti rohkealta, sosiaaliselta ja kunnianhimoiselta.

Pelkäänkin, että vaikka kuinka annan lapselleni hellyyttä ja rakkautta ja kehuja, niin silti häneen tarttuu huono itsetuntoni. Pelkään, että omat kokemukseni vaikuttavat ja lapseni aistii arvottomuuden tunteen. Pelkään myös, etten saavuta oman lapseni arvostusta. Luotan kyllä vaistoihini ja olen mielestäni hyvä äiti, mutta niin varmasti oma äitinikin ajatteli olevansa. Hän ei varmasti tajunnut, mitä teki. Mitä voin tehdä, että lapsestani kasvaisi itseluottamukseltaan parempi?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Kerrot kasvaneesi tunnekylmässä ympäristössä, jossa fyysistä läheisyyttä ei juuri ollut eikä kannustuksen sanoja kuultu. Pelkäät siirtäväsi heikon itsetuntosi omalle lapsellesi päinvastaisista ponnisteluistasi huolimatta.

Kysymyksesi aihe koskettaa monia suomalaisia. Pohjoisessa kasvatuskulttuurissamme arvostettiin aikaisemmin sitkeyttä ja sisua. Lapsia kiitettiin säästeliäästi siitä pelosta, että he muuten ”ylpistyisivät”. Ohimennen murahdettu kehu tai taputus päälaelle suotiin, jos lapsi jaksoi huhkia heinäpellolla yli odotusten tai toi kotiin loistavan todistuksen.

”Reippaus” oli ylin hyve, ja sillä tarkoitettiin lapsen kykyä pärjätä itsenäisesti. Reipas tyttö tai poika ei itkenyt joutuessaan vanhemmistaan eroon eikä itkenyt verikoetta otettaessakaan. Lapsi ei siis ilmaise läheisyyden tai lohdutuksen tarvettaan silloinkaan, kun tuntee sisäisesti olevansa avuton ja hädissään. Kiintymyssuhdetta, jossa lapsi tukahduttaa tunnetarpeitaan vanhemman suosion ylläpitämiseksi, kutsutaan vältteleväksi.

Välttelevä kasvatuskulttuuri on ollut vuosikymmeniä sitten enemmän tai vähemmän suomalainen normi. Lapset varttuivat ennakoitavassa ympäristössä, mutta fyysistä läheisyyttä oli vähän ja tunneilmapiiri oli aika totinen. Seurauksena on suorituskeskeisyys, korkea vaatimustaso, riittämättömyyden tunteet ja loppuun palamisen vaara. Psykosomaattiset oireet eivät ole harvinaisia, kun tukahdutetut kiukun tunteet etsivät ilmaisukanavaa ruumiin kautta.

Olet tiedostanut sen, mitä vaille aikoinaan jäit. Toteat kuitenkin, että lapsuudessasi oli perusturva ja että koti oli rauhallinen ja riidaton. Ne ovat valtavan kallisarvoisia asioita, joita vailla tuhannet lapset ovat tämänkin päivän Suomessa. Tästä löytyy varmaan selitys sille, että sinä ja sisaruksesi olette menestyneet elämässä siitä huolimatta, että lapsuudenkodin tunneilmapiiri oli karu.

Itsetunto perustuu osittain käsitykselle, että on hyvien vanhempien lapsi ja että on ollut rakastettu. Arvelet, että vanhempasi olivat jollakin ”salaisella tasolla” ylpeitä lapsistaan. Mahtaisiko itsetunnollesi olla hyväksi ajatella, että vanhemmat olivat oman kasvatuksensa vankeja?

Selvästikään vanhempasi eivät tahtoneet lapsilleen pahaa, olivat vain kovin neuvottomia ilmaisemaan tunteita.
Vanhemmistasi on tullut omistautuvia isovanhempia. Ovatko he lastenlasten kanssa aivan erilaisia kuin aikoinaan omien lastensa kanssa? Jos niin on, voisit ottaa puheeksi tuon eron ja kysyä, mistä he arvelevat sen johtuvan. Ehkä siitä avautuisi mahdollisuus käydä syvällisemminkin läpi vanhempiesi ajattelutapaa.

Pidän vähäisenä sitä vaaraa, että siirtäisit ”huonon itsetunnon” lapsellesi. Kyse ei ole kohtalosta vaan siitä, millaiseksi sinun ja lapsen välinen suhde muodostuu. Et väheksy lastasi etkä vaadi häneltä liikaa. Kun tähän lisätään paljon syliä, silittelyä, kauniita katseita ja hyvänä pitämistä, ei yhdeltä äidiltä voi enempää vaatia.

Meidän Perhe 5/11