Mikä avuksi raivokohtauksiin?

Kysymys:

Meillä on kolme lasta, 2-, 4- ja 6-vuotiaat. Keskimmäinen on temperamentiltaan melko haastava. Jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan, hän joutuu raivokohtauksen valtaan: alkaa itkeä, huutaa ja komennella minua. Mikään lohdutuksen tai järjen ääni ei tunnu läpäisevän sitä häkkiä, johon hän näyttää joutuneen raivonsa vangiksi.
Kokeiltu on myös sylissä pitäminen raivokohtauksen aikana. Hän ei tunnu sietävän kosketusta silloin. Joskus olen laittanut pojan kiukkuamaan lukitun oven taakse, kun hän on alkanut esimerkiksi lyödä. Kun päästän hänet pois, sama jatkuu.
Tuntuu kamalalta katsoa pojan voimattomuutta pahan olonsa kanssa. Tilanteiden ennaltaehkäisy on avainsana, mutta aina se ei onnistu. Lopulta raivokohtaukset yleensä laukeavat kuin itsestään. Jälkeenpäin poika on haluton käsittelemään asiaa.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Sanot poikasi olevan temperamentiltaan melko haastava. Osut naulankantaan: temperamenttityyppi selittää ainakin osan käyttäytymisestä. On helppoja, hitaasti lämpiäviä ja haasteellisia lapsia, joista viimemainittuja kutsuttiin aikaisemmin ”vaikeiksi”. Poikasi kuuluu tähän ryhmään. On oletettavaa, että hänen sisaruksensa ovat helpompia tapauksia, mikä tekee katraan kasvattamisesta mutkallista puuhaa.
Tiedän erään lastenpsykiatrin, jonka kolmella lapsella on kullakin erilainen temperamentti. Sen ”haasteellisen” hiuksia kuivattiin raivokohtauksen jälkeen joskus hiustenkuivaajalla, ja isukillakin oli aika kuuma. Lastenpsykiatrin nimi pysyköön salassa. Haasteellinen lapsi on nykyisin hämmästyttävän kesy tapaus.
Lapsen käytös ei ole kenenkään syytä eikä vikaan menneen kasvatuksen seurausta. Negatiivisesta kierteestä pitäisi yrittää päästä irti. En panisi lasta lukkojen taakse raivoamaan, sillä siellä hän on entistä turvattomampi. Juttelisin lapsen kanssa silloin, kun hän ei ole tunnekuohun vallassa. Se voi olla hänestä kiusallista, mutta sille ei voi mitään. Sanoisin, miten ihana ja kiva poika hän on, ja miten kurjaa on, kun näitä yhteenottoja tulee ja kaikilla on sitten paha mieli.
Yrittäisin löytää lapsen kanssa yhdessä keinoja, joilla päästäisiin eteenpäin. Voisiko sopia, että äiti näyttää hänelle keltaisen kortin, kun arvioi, että kohta pamahtaa, ja poika menee oma-aloitteisesti rauhoittumaan huoneeseensa? Sovitusta toiminnasta saisi vaikka tarran vihkoon – ja kymmenestä tarrasta pikku palkinnon.
Voi miettiä sitäkin, miltä tuntuu olla keskimmäinen ja se ainoa haasteellinen. Olisiko mahdollista joskus järjestää hänelle äidin tai isän kanssa mukava yhdessäolon hetki, jokin tapahtuma, josta hän nauttii? Tulisiko hänestä esille uusia puolia, kun sisarukset eivät ole mukana?