Äiti ja isä eri linjoilla

Kysymys:

Meillä on 1-, 4- ja 6-vuotiaat lapset. Ongelmamme on, että mieheni sietää huonosti lapsen itkua ja negatiivisia tunteita enkä minä kestä mieheni reagointia. Tässä oravanpyörässä pyörimme jatkuvasti: mies huutaa lapsille ja minä miehelle. Kävimme vuoden perheneuvolassa, josta saimme pientä apua.

Asioita, joita en voi olla ohittamatta mieheni käytöksessä ovat kiellot itkeä, kun sattuu tai on paha mieli, kohtuuttomat rangaistukset kuten ylipitkät jäähyt, lasten vertailu, siisteyden ja käytöksen suhteen lähes samat odotukset kuin aikuisille, ”kilahtaminen” esimerkiksi vahingoista sekä fyysiset rangaistukset kuten kylmällä vedellä suihkuttaminen ja tukistaminen. Mielestäni kunnioitus ansaitaan oikeudenmukaisella kohtelulla, ja mietityttää jo, miten käy isä-lapsi-suhteen lasten päästessä murrosikään asti.

Yritänkö niellä periaatteeni, jotta kasvatuslinjamme olisi yhtenäinen? Vai esitänkö mielipiteeni, kun lapsiani kohdellaan kohtuuttomasti? Keskusteluissa mieheni on vastaanottavainen ja samaa mieltäkin kanssani mutta ei käytännössä kykene juuri muuttamaan käytöstään.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Perheenne ongelma on vaikea ja kipeä, mutta yleisempi kuin uskotaankaan. Kukaan ei voi hyvin niin kauan kun tilanne jatkuu entisellään. Sinä äitinä olet lujilla, ja parisuhteenne kärsii. Kasvatuserimielisyydet kuormittavat lapsia, mutta suurin huoli liittyy miehesi viljelemään kovaan kurinpitoon. Hän tiedostaa ilmeisesti itsekin, että kaikki ei ole kohdallaan, koska on suostunut käymään perheneuvolassa. Pysyvää parannusta tilanteeseen ei silti ole tullut.

Ajankohtaisessa kasvatuskeskustelussa on taas kerran tuotu esiin huoli siitä, että yhä useammassa perheessä lapsilla on liikaa valtaa. Aihe on ollut vuosikausia esillä, mutta saksalaisen lastenpsykiatrin, Michael Winterhoffin haastattelu Helsingin Sanomissa johti kiivaaseen keskusteluun. Onko totta, että suuri osa hyvinvointimaiden lapsista on itsekeskeisiä vallankäyttäjiä? Mikä on mennyt vikaan? Tarvitsevatko vanhemmat niin kipeästi rakkautta omilta lapsiltaan, että eivät uskalla rajoittaa heitä?

Nettikirjoittelussa ei tarvinnut odottaa kauan, ennen kuin joku esitti, että vanha kunnon Koivuniemen herra tulisi ottaa pikaisesti käyttöön. Vitsalla niistä lapsista kasvatetaan kunnon kansalaisia.

On miljoonan taalan kysymys, mikä lastenkasvatuksen tavoite on. Totteleminen? Kurinalaisuus? Lapsen tahdon nujertaminen? Niin on ajateltu aika ajoin, ja monissa maailmankolkissa ajatellaan yhä.
Oma näkemykseni on, että kasvatuksen tavoite on auttaa lapsia hallitsemaan tunteitaan. Vuosien kuluessa hän saa yhä parempia sisäisiä mekanismeja ja välineitä olla vuorovaikutuksessa ensin omien vanhempien ja sisarusten, sitten muiden lasten ja aikuisten kanssa. Suotuisa lopputulos on kaiketi sellainen, että ihmisen ei tarvitse kieltää tai tukahduttaa liiaksi mitään tunteitaan, mutta hän pystyy tyydyttävään kanssakäymiseen monenlaisten ihmisten kanssa.

Tähän päästään siten, että äiti, isä ja muut lapselle tärkeät ihmiset yrittävät eläytyä siihen, mitä lapsen mielessä kulloinkin liikkuu ja mitkä hänen toimintansa motiivit ovat. Psykoslangilla puhutaan mentalisaatiosta, mutta itse olen käyttänyt termiä onkiminen. Se on pyrkimystä asettua toisen asemaan ja ymmärtää hänen aivoituksiaan ilman ennakko-oletuksia.

Hyvä mentalisaatio ei johda siihen, että lapsille ei asettaisi niitä kuuluisia rajoja. Rajoittamisen motiivi on pyrkimys estää lasta joutumasta pulaan ja tuottaa hänelle tunne, että vanhemmat pitävät hänestä huolta silloinkin, kun hänestä itsestään ei ole siihen. Kyse on turvallisuudesta, ei pelottelusta eikä vanhemman omien impulssiensa pohjalta tapahtuvasta vallankäytöstä. Mitä paremmin lastaan tuntee, sitä järkevämmin hänelle osaa asettaa rajatkin.

Kirjeessäsi riipaisevinta on, että miehesi ei tunnu lainkaan ymmärtävän, millaisia pienet lapset ovat ja mitä heiltä voi vaatia. Voin kuvitella, että ruokapöydässä kielloista huolimatta porsastelevan kymmenvuotiaan voi lähettää omaan huoneeseensa, mutta mikään kuvaamistasi rangaistuksista ei ole missään suhteessa lasten ikään. Kenelläkään heistä – edes sillä kuusivuotiaalla – ei ole enempää tiedollisia kuin tunnetasonkaan valmiuksia suoriutua asetetuista vaatimuksista.

Lasta siis rangaistaan asioista, joille hän ei mahda mitään. Kylmät suihkut ja itkun tukahduttaminen ovat suoranaista sadismia, joka varmasti vaikuttaa haitallisesti lasten tunne-elämään.Näin ei voi jatkua. Näyttää siltä, että lasten avuttomuus ja keskeneräisyys laukaisee heidän isässään primitiivisen reaktion, jonka luonteesta tai alkuperästä hänellä itsellään ei ole aavistustakaan. Useinhan me vanhemmat siirrämme lapsuudenperheistämme peräisin olevaa painolastia omille lapsillemme ja käyttäydymme tahtomattamme juuri sillä tavalla, jota aikoinaan vihasimme.

Miehesi tarvitsee nyt kiireesti jonkun, joka ”onkii” näitä asioita hänen mielestään ja etsii sitä loukattua lasta, joka siirtää kokemaansa eteenpäin. Omissa yksilökeskusteluissa hänen ei tarvitse olla altavastaajan roolissa. Se, nimitetäänkö keskusteluja konsultaatioiksi, tukikeskusteluiksi tai terapiaksi, on yhdentekevää.
Sinun ei siis pidä niellä periaatteitasi yhdenmukaisen kasvatuslinjan nimissä. Olisi tärkeää saada miehesi ymmärtämään, että hän vieraannuttaa käyttäytymisellään lapsiaan ja katuu katkerasti menetelmiään  myöhemmin elämässään.

Meidän Perhe 10/11