Ujo lapsi

Kysymys:

Perheessämme on kuusivuotias reipas nuorimies, joka on alusta asti ollut ”helppo lapsi” – rauhallinen ja harkitseva, päiväkodissa suosittu kaveri. Vauvana hän oli hyvin ujo ja vierasti uusia ihmisiä ja asioita. Uudet tilanteet vaativat pitkää totuttelua ja tarkkailua. Nelivuotiaana pojasta kuoriutui reipas ja puhelias touhuaja. Hän on edelleen rauhallinen, pitää piirtämisestä, musiikista ja on kielellisesti lahjakas, mutta vaatii itseltään liikoja.

Emme ole patistaneet lasta harrastuksiin vaan odottaneet, että hän itse haluaa. Nyt sitten pihapelien innoittamana poika sanoi haluavansa pelaamaan jalkapalloa. Menimme lähiseuran harjoituksiin tutustumaan. Paikan päällä tuli totaalinen stoppi. Reippaana hän asteli riviin kuuntelemaan valmentajan ohjeita, mutta halusi pois eikä suostunut sen jälkeen kentälle. Pojasta näki, että halu olisi kova. Juttelimme illalla asiasta, ja poika kertoi, että häntä pelotti, koska hän ei tuntenut ketään. Kannustin häntä tutustumaan kavereihin ja menemään rohkeasti mukaan. Ei auta. ”En halua enää mennä.”

Myös päiväkodissa poika kieltäytyy osallistumasta kaikkeen uuteen ja liittyy seuraan vasta kun on varma, että tietää miten toimitaan ja että hän osaa. Miten edetä lapsen kanssa, joka vaatii itseltään liikoja ja ”lukkiutuu” uusissa tilanteissa? Menemmekö kentän reunalle keräämään rohkeutta vai annammeko asian olla? Miten saisimme pojan ymmärtämään, ettei kaikkea voi osata heti?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Poika luultavasti kuuluu temperamentiltaan ”hitaasti lämpiäviin” lapsiin. He tarvitsevat kaikkeen enemmän aikaa kuin muut. Melkein kuulee, miten aivot raksuttavat päänupissa ja prosessoivat sinne kertynyttä uutta informaatiota. Siellä pelikentän laidalla pientä miestä riepottelee kaksi vastakkaista voimaa: toinen vetäisi kentälle, toinen kehottaa odottelemaan ja tekemään huomioita. Siinä vaiheessa, kun päätös alkaa hissukseen olla tehtynä, toiset ovat korjanneet kamppeensa ja lähteneet kotiin. Siis eräänlainen pikkuhämäläinen tämä teidän pohdiskelijanne.

Tällaiset lapset jumittuvat usein sitä pahemmin, mitä enemmän heitä patistelee. Taipumuksesta sulatella asioita toisinaan tuskastuttavan kauan ei pidä laskea leikkiä eikä lasta saa nolata. Sanoisin pojalle ymmärtäväni, että hän tahtoisi kentälle toisten mukaan, mutta että häntä ujostuttaa mennä sinne. Jos vaikka ei osaa ja toiset nauravat! Kysyisin, haluaisiko hän mennä toistekin katselemaan muiden peliä, ja jatkaisin sanomalla, että onneksi kuusivuotiaalla on edessään monta vuotta, jolloin aloittaa harrastaminen.

Jonakin päivänä hän kertoo olevansa valmis menemään kentälle ja myös pitää lupauksensa, mutta hänen on saatava itse tehdä päätös oikeasta ajankohdasta.