Isolla pojalla isot murheet

Kysymys:

21-vuotias poikamme ei tunnu löytävän polkuaan. Oikeastaan kaikki alkoi jo lukiossa, aika tarkalleen vanhojen tanssien aikoihin. Poikamme on lyhyt, selkeästi lyhyempi kuin luokkatoverinsa, joten tanssiparia tytöistä ei löytynyt. Poika teloi jalkansa ja sai hyvän syyn olla osallistumatta tansseihin. Hänet yritettiin poistaa myös muusta juhlinnasta, onneksi opettajat puuttuivat asiaan. Tämän jälkeen poikamme alamäki alkoi, opiskelu ei enää kiinnostanut. Hän osallistui yo-kirjoituksiin huonolla menestyksellä. Kutsunnoista hän oli kiinnostunut,  mutta teloi taas polvensa ennen armeijaa. Tätä ennen hän oli yrittänyt uudelleen kirjoituksia niissä onnistumatta.
Armeijasta tuli kaksi vuotta lykkäystä. Hän oli mieheni avustuksella vajaan vuoden työelämässä – häntä kehuttiin ja pyydettiin takaisin. Hän oli myös salibandyssä toimitsijana ja valmentajana, ja häntä pidettiin vastuullisena näissä tehtävissä.

Hän pyrki ammattikorkeakouluun pääsemättä sisään. Nyt odotamme taas seuraavaa hakua opiskelemaan, mutta poika ei tee asian eteen mitään. Olemme luvanneet maksaa preppauskursseista ja muutenkin avustaa asiassa. Hän ei halua, että hänen asioihinsa puututaan. Hän sanoo aina hoitavansa ne itse.  Poika ei siivoa huonettaan ja nukkuu iltapäivään. Hänen elämänsä on hyvin kapeaa, toisin kuin sisarensa, joka on opiskellut ulkomailla monia vuosia ja hoitanut upeasti elämäänsä. Poikamme tuntuu haluavan mennä aina sieltä, mistä aita on matalin. Jos puhumme hänelle asiasta, hän räjähtää.

Olen ajatellut jopa lähettää hänet pois kotoa ja ottaa käyttöön kovemmat otteet – pakottaa hänet itsenäistymään. Mieheni ei tähän kykene, ja koen, että meidän molempien tulisi olla asiassa päättäväisiä ja johdonmukaisia. Pitäisikö meidän olla vielä pitkämielisiä vai koventaa otteita?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Olen kuullut lukuisia tarinoita kotiin jämähtäneistä nuorista miehistä, mutta en ainuttakaan peräkamarin tytöstä. Mikähän siinä mahtaa olla? Kysyjä kertoo nuorukaisesta, joka ei saa mistään kiinni. Hän ottaa palvelut vastaan, mutta ei halua muuta apua. Tilannetta mutkistaa se, että vanhemmat ovat erimielisiä tilanteen ratkaisusta.
Äiti näkee tarpeelliseksi antaa pojalle kuvainnollisesti potkun takapuoleen, kun taas isä eläytyy poikansa ahdistuneisuuteen ja itsetunto-ongelmiin. Kumpikin on oikeassa – mutta kuinka löytää keskitie itsenäistämisen ja ymmärtämisen välillä? Palvelutasoa pitäisi huonontaa ratkaisevasti – ei huoneen siivouksia, ei vastikkeetonta ruokaa, ei asumista, ei kännykkälaskujen hoitamista eikä taskurahaa. En sietäisi ollenkaan pojan raivostumisia, kun hankalat asiat otetaan puheeksi.

Ulkopuolisesta luotettavasta ihmisestä voisi olla hyötyä. Kyseessä voisi olla pojalle läheinen omainen tai vaikkapa nuorisotoimen ammattilainen. Jotakin on tehtävä nopeasti, sillä mitä kauemmin tilanne jatkuu tällaisena, sitä korkeammalle kotoa lähtemisen rima nousee. Tärkeintä on välittää pojalle tunne, että häntä ei hylätä, vaikka painetta lisätäänkin.

Meidän Perhe 02/2012

Kommentoi 
Jari Sinkkonen, itsenäistyminen

Kommentit

Tähdellä merkityt ovat pakollisia kenttiä

8 x nämä kirjat koululaisen kannattaa lukea

Vapaa-aika

Mitkä ovat kirjoja, jotka koululaisen kannattaisi lukea? Kirjaetsivä kertoo. ››

Lokakuussa on aika...

Arki

Kurkista jo etukäteen mitä lokakuun Meidän Perhe sisältää! ››

Yhä harvempi lapsi käy terveyskeskuksessa

Arki

Yli puolet lapsista käy lääkärissä yksityisellä – vakuutuksen turvin. ››

10+1 hauskinta lapsivideota, jotka pelastavat päiväsi

Perhe

Meidän Perhe keräsi yhteen Youtuben hauskimmat lapsivideot. ››

Perhe keittiössä: omena-porkkanamuffinit

Koti 1

Kun muffineihin piilottaa omenaa ja porkkanaa, voi leikkiä, että ne ovat edes hitusen terveellisiä. ››