Kuinka paljon kehutte lapsianne heille itselleen?

Vierailija

 

Mitä tehdä, kun elämää alkaa pyörittää kotiin pesiytynyt känkkis rakkauden ja ilon sijaan? Pitäisikö vaan alkaa huutaa kovempaa kuin se?!

 

 

Meillä arki alkoi olla jatkuvaa kiukkua ja valtataisteluita. Havahduin tähän noin vuosi sitten. Ihmettelin, voiko oikeasti olla niin, että minä jään kaikessa alakynteen ja arkea pyörittää meillä kaksi reilusti alle kouluikäistä lasta ja Känkkäränkkä. Eihän se niin voi mennä! Eikä enää menekään.

 

 

Millä sitten korvasin huudon ja vastaanpanemisen, jankuttamisen ja valtataistelut? Rauhalliseen ja mukavaan arkeen on oikeastaan aika helppo päästä. Eikä tarvitse olla mikään rakettitieteilijä oppiakseen toimimaan niin, että lapsi tekee tasan sen, mitä hänen halutaankin tekevän.

 

Todella toimiva työkalu, jolla lapsen saa tekemään mitä häneltä pyydetään, on positiivinen huomio. Aina, kun lapsi toimii toivotunlaisesti, häntä kiitetään ja kehutaan. Aika itsestäänselvä asia, vai onko?

Muistan, että silloin, kun lapset olivat pieniä taaperoita, heidän tekemisiään oli helppo ihailla ja kehua. Lapset saivat kuulla olevansa tooosi taitavia, vau miten upeasti tekivät asioita ym. Mutta kun ikää tuli vuosi lisää, kehujen määrä väheni. Nyt lapset tekivät jo niin paljon asioita, joita niiden pitikin jo osata.. Mutta oikein harmittaa, että jätin yritykset huomioimatta. Olin vain että "hyvä, laitoit kengät jalkaan. vaihdetaanpa ne vielä oikeisiin jalkoihin ennenkuin lähdetään". Mihin unohtui se ihaileva kommentti; vau, saitpa kengät tosi nopsaan laitettua! tai jotain muuta kannustavaa?

 

 

Tuleeko teidän muiden vanhempien kiitettyä ja kehuttua lapsiaan ihan niistä ”itsestäänselvyyksistä”. Koska se käytös, mitä aikuinen pitää itsestäänselvänä, ei ehkä olekaan lapselle ihan niin ilmiselvää. Mistä lapsi tietää että esimerkiksi kaupan pitkillä käytävillä kävellään? Kun käytävähän on kuin tehty juoksemista ja ilakoimista varten! Ja perässä kulkee valtavasti hurraava aikuinen. Tosin vihaiselta kuullostava, mutta ainakin aikuinen huomaa hänet.

Kun minä tajusin tämän, meidän känkkäränkkäpäivät väheni kummasti. Sillä yksinkertaisella teolla, että aloin jälleen huomioimaan lapsiani positiivisesti. Että muistin (ja muistan edelleen) kiittää ja kehua yritystä ja tahtoa kokeilla edes, enkä vain onnistunutta suoritusta.

 

Kommentit (0)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat