Kokemuksia imukuppisynnytyksestä?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Tässä toista odottaessani sain kuulla, että esikoisen synnytyksen aikana oli kätilö harkinnut, pitäisikö ottaa imukuppi käyttöön. Ei kuitenkaan ottanut sitä vaan teki epparin ja poika syntyikin heti sen jälkeen. Kokoa oli 4600g, 55 cm ja pipo 36 cm (tosin pää oli vähän väärässä tarjonnassa, joten tuo päänympärys oli todellisuudessa senttejä suurempi). Nyt tästä pikkukakkosesta uumoillaan saman kokoista pötkälettä ja tuo synnytys mietityttää aika tavalla. Tuosta imukupin käyttämisestä minulla ei ole oikeastaan mitään tietoa, joten olisiko jollakulla kokemusta miksi sitä on käytetty, miten synnytys meni ja mitä riskejä siihen liittyy?



Pelkona mulla on, että vaikka kakkonen mahtuisikin syntymään lantion läpi, niin alapään kudokset ei vaan yksinkertaisesti veny riittävästi, että sellainen lähes 5 kiloinen vauva mahtuisi tulemaan. Ja että lääkärit tapansa mukaan päättää, että ei käynnistetä etukäteen, vaikka vauva olisi ultrassa iso (tuntuu olevan vähän paikkakunnan käytäntö..).



A.A. rv 29+1

Kommentit (15)

Vierailija

Elikkä näköjään paljon vaikkuttaa, että mihin tarkoitukseen imukuppia käytetään... Väsymys, vauvan sydänäänten lasku, iso koko, väärä tarjonta ym. Ainakin nyt kun ajattelee, niin jos imukuppi on vain hiukan apuna esim. äidin voimien ehtyessä ja vauva muuten mahtuisi normaalisti ulos, niin äiti voikin selvitä ilman mitään tikkejä. Tulin taas itsekin viisaammaksi, kun ihmettelin jotain kaverin kaveria, joka imukuuppisynnytyksen jälkeen oli ihan " normaali" . Jotenkin sitä kuvittelee, että aina repeää tai jotain.

Vierailija

Ekaa olin synnyttänyt 12h ja ponnistanut 1,5h, kun alkoivat sydänäänet laskea uhkaavasti ja otettiin kova imukuppi käyttöön. Eppari oli jo leikattu, mutta silti oli inhottavan tuntuista kun laittoivat kuppia.



Olin ihan väsymyksestä sekaisin kun influenssassa synnytin, en tuntenut ponnistamisen tarvetta ja kätilö oli ihan nuija, eikä yhtään nuevonut tai kannustanut, tuhisi vaan..



Lääkäri katsoi rauhoittavasti ja sanoi, että ei hätää, kohta on vauva ulkona. Jalat kiinni tuissa ja karmea tuska. Ponnistuksen mukanahan imukupilla pitäisi ikäänkuin vähän auttaa.. Mieheni sanoi, että karmealta näytti, kun lääkäri veti täydellä voimalla. Huusin kuin eläin ja vaistomaisesti yritin rempoa jalkoja irti remmeistä. Aivan karmea kokemus. En kyllä onneksi revennyt, mutta kyllä meni kauan silti alapään toipumiseen sekä henkiseen toipumiseen.



VAuva oli valohoidossa, kun oli niin keltainen, seuraamus imukupille, sanoivat, stressaa siis vauvaakin..



Vauva painoi vain 3650g.



Kakkonen oli 4400g, syntyi ihan luomusti ja vaikka ponnistaminen sattuikin kovasti, ei se ollut mitään siihen verrattuna, kun pää ja koko vauva revitään kerralla ulos.



Kolmas syntyi yhdellä ponnistuksella ja nyt ei enää edes pelota, kun neljättä odotan..

Vierailija

Vauva (3700g ja 51cm) otettiin imukupilla väärän tarjonnan vuoksi. Ponnistin pitkään, eikä vaan päässyt tulemaan. Leikattiin eppari ja lisäksi tuli toisen asteen repeämä. Tikkejä ommeltiin vaikka kuinka kauan. Ekoihin päiviin en pystynyt edes omin avuin kääntymään ja vessassa käynti oli jotain kamalaa. Yhtään ei tiennyt kummasta päästä tuli jotain vai tuliko ollenkaan. Ja seisaallaan piti pytyn päällä olla. Alapää oli ihan kamalan näköinen ja mustelmilla (uskaltauduin peilillä kurkkaamaan). Kävelemään pystyi joten kuten jalat levällään ja jäädytettyjä terveyssiteitä housuissa... Lisäksi tuo haava tulehtui ja sain antibiottit ja vahvan särkylääkkeen. Kaksi kuukautta meni, että pystyin edes istumaan.



Kaikista kamalinta oli kuitenkin se, että kukaan ei sairaalassa oikein selittänyt mitään. Äidit kävelivät siellä käytävillä ja mä en edes päässyt yksin sängystä ylös. Kukaan ei kertonut, että parantuminen kestää kauan. Mua patistetitiin vain ylös sängystä, eikä meinattu uskoa, että en pysty. Ei kai kukaan nyt tosissaan sänkyyn jää makaamaan???!!!



Kaikilla tutuilla on ollut normaali synnytys, eikä mulla ollut mitään hajuakaan, että noin voi käydä. Ei sitä missään kirjoissa lukenut.



Vauva oli kuitenkin kunnossa ja sehän on tärkeintä. Nyt synnytyksestä on kulunut 6 kk ja kovalla lattialla pystyn jo aika hyvin istumaan. Kyllähän tuo jälkensä jätti, mutta onhan se erinomainen asia, että on tuollaisia välineitä, joilla saadaan vauva ulos. Mutta ehkä justiinsa tuo henkinen tuki jäi mun kohdalta saamatta ja siksi tuo kokemus tuntui vielä pahemmalta.



Mutta kuten tuossa joku kirjoittikin, niin ei aina imukuppisynnyksessä repeä.



Vierailija

En minäkään mitään lääkettä ensin saanut... Lastenlääkäri tutki vauvan ja sanoi, että sen puolesta voidaan lähteä kotiin, mutta mä olen niin kalpean ym. näköinen, että musta tarvii ottaa verikoe. Itse senkin vielä jouduin erikseen pyytämään. No sen jälkeen alkoikin tapahtua, tuli lääkkeet tulehdukseen ja rautatabletteja, eikä kukaan enää pyytänyt nousemaan sängystä kävelemään... Oloani olin jo valittanut muutaman päivän hoitajille ennen tuota. Itse olen vielä sellainen ihminen, joka ei " turhasta" valita. Muutenkin oli huono olo siitä, kun ei pystynyt hoitamaan vauvaa ja pitämään sylissä!!



Jotenkin tuosta on jäänyt katkera fiilis, vaikka kuitenkin kaikki on hyvin. Ja mua inhottaa itseni, kun olen tälläinen katkera. Kai sitä sitten tulee tälläiseksi, kun jää asia tavallaan käsittelemättä. Nytkin tuntuu, että mitä ihmettä tässä valitan, kun kaikki on kuitenkin mennyt hyvin. Onhan sitä miljoona kertaa pahempiakin juttuja.

Vierailija

Mitäpä tästä opin? Parempi olis, jos ei imukuppia tarvittaisi, vaikka eihän siihen paljoa voi itse vaikuttaa ja eikä se tietenkään pahin mahdollinen asia ole synnytyksessä. Otanpa nyt kuitenkin tiukan linjan äitipolilla kokoarvioissa ja vahdin, etteivät päästä lasta 5-kiloiseksi ennen synnytystä.



Kiitos vastauksista kaikille ja onneksi mukana oli muutama myönteinenkin kokemus. Ja ehkäpä kakkonen mahtuu noin ylipäätään esikoista helpommin syntymään, jos ei tosiaan kovin paljon isommaksi kasva eikä ihan väärässä tarjonnassa ole.



A.A. rv 29+5

Vierailija

kyllä munkin vauva vedettiin imukupilla ulos. supistukset lopahtivat lopulta, ja sitten sydänäänissä alkoi olla häikkää. ensin kokeiltiin paria kiiwi-kuppia, sitten muutamaa vanhanaikaista ja sitten taas kiiwikuppeja. ja tietysti eri lääkäreitäkin siinä välillä, mutta ei onnistunut vaan kupit irtosivat. lopulta kahdeksas kuppi kiinnittyi mutta kyllä siinä vielä aikaa meni ennen kuin se ulos tuli. olisi varmaan ollut tosi kidutusta ilman kunnon puudutteita, mutta onneksi olin tunnoton epiduraalista. ihme ettei lapsen päähän tullut edes pahkaa, mutta verillä se oli.

Vierailija




hei!

mulla oli myös imukuppisynnytys.mä sain niin tujut kipulääkkeet etten tuntenut supistuksia joten ponnistin käyrien mukaan.sanoin kätilöille ja lääkärille,että ottaisivat imukupin käyttöön jos en jaksa ponnistaa.niinpä 8.lla kerralla imukuppi yritämällä saatiin poika maailmaan.4160g,53cm.kasvotarjonnassa.eppari leikattiin,leikkurissa kursittiin kokooon,3 asteen repeämät.jäi silti hyvä fiilis koko toimituksesta.paraneminen vei n.kuukauden.

eipä taida seuraavan kohdalla tulla tikejä ainakaan näin reilusti,tuli sen verran leveästi aurattua lautua.



nyt iso poika 4kk.tta ja hyvinvoiva mamma

Vierailija

otsikon, etta vastaanko ollenkaan etten pelstyttaisi, mutta olihan taalla jo kaikenmoisia kokemuksia!



Mulla oli pieni esikko, mutta tarjosi paataan vaarin. Ensimmainen kun oli, niin aika ' kauhukokemukseksi' jai, kun huoneessa oli kahden hoitsun ja laakarin lisaksi kymmenkunta kandia! Kysyttiin kylla lupa mutten arvannut huoneen taydelta noita tulevan? Siina sitten ahistellessa jo pidemman aikaa ei ' vauva nakyy jo' kommentin jalkeen oikein mitaan tapahtunut ja sykkeet alkoi laskea. Autetaampa imukupilla sanoi lekuri ja alkoi sitten noille kandeille jotain sepustaa jolloi survaisi KAYNNISSA olevan imukupin sisaan! Siis se sattui jo muutenkin revenneeseen oloon! Ja mulla oli sentaan epiduraali!

Tytto tuli kuitenkin eka yrityksesta siis ihan pienella imaisulla. 2490g vaan painoa ja 48 senttia, mutta kaikenha aoitti vaara tarjonta!



Kakkonen taas tuli aivan helposti ilman kipulaakkeita luomuna! Sen jalkeen on viela kaks tyttostakin tullu maailmaan

- levinia kera 4 tyton ja rv 6+5 -

Vierailija

Olipas kirjoituksesi tutun tuntuinen!!! Tyttö on nyt 1v3kk ja edelleen välillä alapäähän sattuu,kun istuu. Saa nähdä kauanko se kestää.

Mulla oli vielä sen lisäksi, että hoitajat ei uskonu, että voin olla niin kipeä, niin eivät millään tahtoneet antaa särkylääkettä. Sitä sai lähestulkoon anella... Kokemus ei ollut tod. mikään miellyttävä. Ja tämä tapahtui Satakunnan keskussairaalassa...

Vierailija

Esikoisen synnytyksessä käytettiin imukuppia, koska poika piti saada nopeasti ulos (sydänäänten laskuja), leikattiin eppari ja vaavin päähän laitettiin imukuppi, sitten aina kun ponnistin niin lääkäri veti imukupilla vauvaa ulos. Imukuppi on sellainen pieni, niinkuin lasten ikkunaan kiinnitettävissä leluissa, mutta aika hurjalta näyttää kun sillä kiskotaan. Lääkäri tosin sanoi, ettei tarvinnut kun vähän imukupilla suuntaa näyttä ja epparikin oli pieni nirhaisu, enkä revennyt yhtään, joten ihan hyvä kokemus.

Vierailija

kuin suurimmalla osalla. Olin tunnin yrittänyt ponnistaa turhaan, kun voimat olivat jo ihan nollissa. (Olin saanut epiduraalin, joka vei supistuksista voiman ja puudutti vain vasemman puolen). Kätilö kutsui lääkärin ja kertoi, että imukuppia taidetaan tarvita. Oltiin miehen kanssa hyvin helpottuneita siinä vaiheessa. Ainoa ikävä kokemus imukupista oli eppari, joka tehtiin siis oikealle puolelle, joka ei ollut puutunut. Itse koin, että vihdoin tapahtuu ja lapsi saadaan ulos. Imukuppia käytettiin kuulemma vain vähän apuna ja käytännössä taisi olla vain yksi veto harjoitusvedon lisäksi. Nopea maailmaantulo teki kyllä lapselle sitten ikävämpää. Solisluu murtui, tyypillistä, jos tulee vauhdilla lopun. Tyttö säikähti kipua ja lopetti hengittämisen. Pian 4v. tyttö ei kuitenkaan saanut mitään pysyviä vaurioita. Traumaattisempaa oli olla erossa vastasyntyneestä, kun vauvaa tutkittiin (mielestäni turhan kauan) ennen kuin solisluun murtuma diagnosoitiin.



Omat vauriot taisivat enemmän syntyä siitä pitkästä ja turhasta ponnistusvaiheesta: eli älytön turvotus, jota jokainen kätilö kauhisteli. Epistomiaa tikattiin kauan, mutta ei tullut repeämiä. Ja muutenkin tikit parantuivat nopeasti, turvotus tuntui laskeutuvan hitaammin.



Mielestäni koko tapahtumaketjussa imukupilla oli kuitenkin hyvin pieni osuus. Minun kohdallani henkisesti helpotti, kun tiesi, ettei se turha ponnistaminen voi enää jatkua ikuisuutta.

Vierailija

Meidän esikoinen syntyi imukupin avulla, koska juuri ennen ponnistusvaiheen alkamista vauvan sydämensyke nousi korkeaksi eli vauvaa uhkasi hapenpuute. Syy tuohon ei ikinä selvinnyt.



Synnytysvalmennuksessa oli esitelty imukuppeja, pehmeitä silikonokuppeja sekä kovia metallisia kuppeja. Silloin ajattelin, että voi kamala, jos tuollaista kovaa kuppia tarvitsisi käyttää. No, kunka ollakaan, sitähän sitten käytettiin...



Meillä koko homma sujui hyvin: en ollut vielä kerinnyt ponnistaa kertaakaan, kun hässäkkä alkoi, mutta kohdunsuu oli 10 senttiä auki. Imukuppi saatiin heti paikoilleen ja sitten ponnistin kaksi kertaa. Samalla lääkäri veti imukupista ja vauva oli maailmassa. En tuntenut juuri mitään, mahtoiko epiduraalilla olla osuutta asiaan.



Eppari siis leikattiin ja ompelu kesti jonkin aikaa, lääkäri ompeli. Kipeä olin kolme - neljä viikkoa, Panadolia kuilui päivittän pitkän. Alapäässä oli kauhea jomotus, jalkeilla ei oikein voinut olla kovin kauan yhtä soittoa. Kävelin lyhyin töpöttävin askelin. Suihkuttelin haavaa useita kertoja päivässä ja aina vessassakäynnin yhteydessä vesi valui koko ajan...



Sairaalassaoloaikana kyljen kääntäminen oli vaivalloista ja kotiin päästyämme en pystynyt istumaan tuolille taikka nousemaan tuolilta vauva sylissä, koska minun oli pakko ottaa tuolin käsinojista tukea. Mies toimi assistenttina imettämään ryhtyessäni ja syöttämisen lopetettuani. Isyysvapaa oli siis todella tarpeen! Muistan, että pari päivää ennen miehen töihinpaluuta aloin harjoitella istumista ja nousemista vauva sylissä.



Toipuminen ei minulla tapahtunut mitenkään pikkuhiljaa, vaan aivan yhtäkkiä: eräänä päivänä (noin kuukausi synnytyksen jälkeen), ei alapäässä enää jomottanutkaan ja pystyin kävelemään pitkin askelin pitkiä matkoja.



Toisesta synnytyksestä on nyt viisi viikkoa. Vauva oli nelikiloinen, tikkejä tuli kymmenkunta. Nyt tuntui, että olin synnytyksen jälkeen elämäni kunnossa, kun ei ollut sitä eppariakaan. Kävely ei sattunut lainkaan, pystyin istumaan jne. Eli eroa oli imukupista toipumiseen verrattuna.

Vierailija

Mulla esikoinen vedettiin ulos imukupilla, hän oli muuten aikalailla sun esikoisen kokoinen, 4560 g ja 52 cm (pää 36 cm) ja myös väärässä tarjonnassa. Ponnistin pitkään, puolitoista tuntia ja jossain vaiheessa lääkäri sanoi ottavansa imukupin. Silloin jo tiesin, että leikkaavat epparin. Mulla valitettavasti imukupista huolimatta poika ei meinannut tulla, ensimmäinen imukuppi (kiwi?) ei auttanut ja ottivat vanhan perinteisen ruutan käyttöön. Imukupit katkesivat kaksi kertaa, mutta ilmeisesti synnytys kuitenkin eteni, koska eivät vieneet leikkaussaliinkaan. No, leikkuriin pääsin synnytyksen jälkeen, koska epparin lisäksi repesin pahasti, sain III asteen repeämät (suoraan sanottuna ihan perseestä), mutta onneksi poika oli koko ajan hyvissä voimissa. Eli ei imukuppi välttämättä ole kovin kiva (olin kaksi kuukautta aikalailla kipeä), mutta toisaalta lapsi on saatava pois ja lopulta munkin kohdalla se auttoi.



Nyt poika on 3kk ja minäkin olen jo hyvässä kondiksessa:) Mutta jos sulla on epäilyksiä synnytyksen suhteen (toinen lapsi voi hyvinkin olla vielä isompi) vaadi ihmeessä konsultaatiota lääkäreiltä. Repeämät ei aina ole kovin kivoja! Itse mulle ei enää suositellakaan alatiesynnytystä ankä varmasti siihen lähtisi vaikka mikä olisi!

Vierailija


Jotenkin tuosta on jäänyt katkera fiilis, vaikka kuitenkin kaikki on hyvin. Ja mua inhottaa itseni, kun olen tälläinen katkera. Kai sitä sitten tulee tälläiseksi, kun jää asia tavallaan käsittelemättä. Nytkin tuntuu, että mitä ihmettä tässä valitan, kun kaikki on kuitenkin mennyt hyvin.



Kuulostaa todella tutulle! Vaikka varmasti useimmille synnytys on jonkinasteinen järkytys, itse olen kelannut tuota kokemusta aivan liiankin kanssa. Mun miehenikin sanoi, että pitäiskö mennä juttelemaan jonkun kanssa, kun mulla on jäänyt " levy päälle" ton kokemuksen jälkeen. Välillä olen ollut tosi surkeana, tulee ihme pelkotila päälle vaikka kaikki on nyt jo ok. Olihan se karmeeta kuulla synnytyksen jälkeen leikkuusalissa, että on mahdollista että loppuiäksi on pidätyskyky mennyt. Olin täysin järkyttynyt, en ollut todellakaan tiennyt, että näinkin voisi käydä. Onneksi kaikki tarinat joita olen pahastikin revenneistä äideistä kuullut ovat olleet onnekkaita, ilmeisesti useimmiten saadaan korjattua hyvin nykyään nuo ongelmat.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat