Vihasin lapsena koulun hiihtokilpailuja!

Vierailija

Jokaisen oli pakko osallistua. Kilpailun jälkeen oli pakko juoda mukillinen kuumaa mehua, jota inhosin.. En ole peruskoulun jälkeen juonut pisaraakaan kuumaa mehua!



Kilpailun jälkeisenä päivänä kilpailun tulokset oli kirjallisena luokan seinällä. Itse olin aina sijoituksessa keskivaiheilla tai häntäpäässä ja kyllä " voittajat" ilkkuivat lapsen ilkeydellä meille huonommille :(



Onkohan nykypäivänä koulussa tuollaista?



t. Liikunnan ilon vasta aikuisena löytänyt nainen, 31v

Kommentit (13)

Vierailija

VIHASIN hiihtokilpailuja, ylipäätään kaikkia urheilukilpailuja, joihin oli pakko osallistua ja joissa kaikki näkivät, kuinka surkea olin lajissa kuin lajissa. Olin aina hännän huippuna. Kaikki nuo kilpailut aiheuttivat ahdistusta jo monta viikkoa etukäteen, olin silti niin kiltti tyttö, etten uskaltanut tekeytyä sairaaksi. Monesti kyllä yritin sairastua tahallani ennen kilpailuja, esimerkiksi yritin palelluttaa itseni että olisin saanut kuumeen edes.



Koululiikunta sai minut todellakin VIHAAMAAN hiihtoa ja melkein kaikkea muutakin liikuntaa. Suksien näkeminenkin saa minut edelleenkin tuntemaan lähes fyysistä pahoinvointia, eikä minua saa millään mihinkään leikkimielisiinkään joukkuelajeihin mukaan. Ennen kouluikää tykkäsin hiihtämisestä. Olen kyllä katkera koululle siitä, että siellä lapsuuden kivasta harrastuksesta tuli nolausten ja häpeän sävyttämää pakkoa.



Onneksi lukiossa saimme hyvän, nuoren liikunnanopettajan, joka onnistui muuttamaan käsityksiäni liikunnasta. Yliopistossa löysin myös aerobickin ja nykyisin minua voi sanoa ihan urheilulliseksi. Mutta harrastan vain yksinäni tai yksilönä massojen joukossa. Ja hiihtämään minua ei saa edelleenkään.

Vierailija

Ja useimmiten olin häntäpäässä. Kerran muistan, kun kaikki muut olivat tulleet aika sitten maaliin, kun itse vasta tulin. Iskä oli lohduttamassa maaliin saapuessani.... Itku pääsi... Luisteleminen oli toinen välttämätön paha.

Vierailija

Taisin olla tokaluokalla, kun kuulin edelläni olevien ylempiluokkalaisten naureskelevan huonoille ajoille - minunkin nimeni mainittiin...



12, vuosimallia -76

Vierailija

Vierailija:

Lainaus:


Jokaisen oli pakko osallistua. Kilpailun jälkeen oli pakko juoda mukillinen kuumaa mehua, jota inhosin.. En ole peruskoulun jälkeen juonut pisaraakaan kuumaa mehua!



Kilpailun jälkeisenä päivänä kilpailun tulokset oli kirjallisena luokan seinällä. Itse olin aina sijoituksessa keskivaiheilla tai häntäpäässä ja kyllä " voittajat" ilkkuivat lapsen ilkeydellä meille huonommille :(



Onkohan nykypäivänä koulussa tuollaista?



t. Liikunnan ilon vasta aikuisena löytänyt nainen, 31v




Vierailija

Vierailija:

Lainaus:


Tulokset eivät olleet missään seinällä vaan kysyttäessä sai tietää oman sijoituksen ja kolme parasta tuli kaikkien tietoon.




Vierailija

Hikipäissä oli pakko hiihtää. Sukset lipsui, kun meillä ei kukaan niitä osannut voidella. No, en minä lujaa olisi kuitenkaan päässyt. Joskus olin jopa toiseksi viimeinen. Heh! Kiva oli niissä hikisissä kamppeissa olla loppupäivä, ja talsia lopulta kotiin sukset ja sauvat kainalossa. JA meillähän oli koko tulosluettelo esillä. Aina.



Kilpailuja oli vielä monet talvessa. Ja syksyisin ja keväisin juostiin kilpaa, ja suunnistettiin kilpaa. Open oli niinhelppo antaa numerot, kun katsoi vain tulosluettelot.



Tässä pitäisi opettaa poikaa hiihtämään ja innostumaan aiheesta. Just...

Vierailija

Millään luokalla ei kyllä ollut kymmentä enempää osallistujaa ja kaikkien ajat tuli kyllä seinälle. Joillakin meni varmaan kolminkertainen aika siihen voittajaan nähden... ja se häviäjä tiedettiin aina etukäteen. Ja sitä mehua juotiin metallimukeista, mun mielestä se oli ihan hirveetä. Sitten hiki kuivui ja hiihdin 2km kotiin, olipa fantastista.

Vierailija

Harrastin muutenkin kilpaurheilua, eikä koulun kilpailujen voittoon kovin kummoista taitoa vaadittu. Kaikki aina toivoivat, että sairastuisin, että muillakin olisi mahdollisuus.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat