Keskustelut

« Takaisin keskustelujen etusivulle

---

Näille alueille voit kirjoittaa rekisteröitymättä

» Aikuisten oikeasti

Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu

Viesti

Vierailija - 3.9.2008 10:31  (1/42)

Vaimo ei enää osaa

Lähtötilanne: vaimo on ollut masentunut pitkään ja ei millään tavoin ole osallistunut lasten tai kodin hoitoon, ei pienien tai isojen lasten.

Muutos: nyt hän on toipunut ja haluaisi osallistua.

Ongelma: akka EI OSAA.

Eli miten voisi vaimolle opettaa, että miten lasten kanssa ollaan? Häneltä puuttuu tyystin se "silmä" ja "korva", joka seuraa alitajuisesti lapsia. Kutsuttakoon sitä äidinvaistoksi. Minulle se on kehittynyt käytännön pakosta, vaikka olen mies.

Lopputulos on se, että vieläkään vaimoa ei voi jättää kuin hetkeksi lasten kanssa, koska seurauksena on vain itkua ja tappelua.

Vaimo syyttää lapsia, että he ovat "tottelemattomia", "ilkeitä" jne.

Mutta miksi on isän kanssa=lasten naurua
Äidin kanssa=itkua

Yhtä sun toista pystyy tekemään kotona, vaikka siinä on lapset ympärillä (esim. kotitöitä), mutta samanaikaisesti pitää koko ajan seurata lasten touhuja. Välillä pysähdytään ja leikitään ja ollaan lasten kanssa, hassutellaan, annetaan se koko huomio pilteille. Välillä tehdään ruokaa, pölyimuroidaan jne. Näitä kahta pitää sitten yhdistellä sopivasti, aina tilanteen mukaan. Ja tämä ei vaimolta onnistu. Hän unohtuu tekemään jotain muuta, vaikka puhumaan puhelimeen jne. Koko ajan pitäisi olla tietoinen, mitä lapset tekevät, missä ovat, jos ei tiedä, niin pitää tarkastaa. Kyllä, tämä ei ole tehokasta, kun ei voi vain tehdä yhtä asiaa kerralla, mutta näin se vain on tehtävä, jaettava huomio.

Jaettu huomio ei onnistu ja lapsille annettava täysi huomio ei oikein jaksa kauan kiinnostaa. Vaimo luulee, että lasten kiintymyskäyttäytyminen saadaan "halvalla" (kahden pienimmän kohdalla sitä ei ole koskaan ollutkaan), pikkusen annetaan huomiota ja sitten voi jatkaa kavereiden kanssa rupattelua kännykässä tai roikkua netissä. Ei se näin mene, lasten kanssa pitää olla YHDESSÄ, viettää aikaa yhdessä, näin se kiintymyskäyttäytyminen lähtee liikkeelle.

Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutta tämä on minun elämääni ja arkea. Minulla on monta lasta ja olen vuosia hoitanut kaiken yksin, odottaen, että vaimo toipuisi ja ottaisi oman paikkansa perheen arjessa. Surkuhupaisaa on, että kun sitten toipuu, niin käy ilmi, että hän ei enää osaa. On kuin joku juntti-punaniska äijä. Kaikkea sitä joutuukin kattelemaan...voi Jeesus!

Vastaukset

Vierailija - 3.9.2008 10:35  (2/42)

Kuulostaa, että vaimollasi on toipuminen yhä vähän vaiheessa.

Ymmärrän turhautumisesi, jos luulit kaiken jo olevan ok, mutta niin ei ilmeisesti ole. Oletteko käyneet perheneuvolassa puhumassa tilanteesta?

Vierailija - 3.9.2008 10:37  (3/42)

kuulostaa siltä, että ulkopuolinen apu olisi paikallaan

vaikka perheneuvola tai joku masentuneiden äitien ja lasten vuorovaikutusryhmä.

sulla kuulostaa olevan sen verran kypsähtänyt asenne vaimoon että siitä ei varmaan tule kuin riitaa että sinä yrität neuvoa miten lasten kanssa ollaan

Vierailija - 3.9.2008 10:38  (4/42)

Oletko oikeasti mies ap?

Tunnut ihan äidiltä ja naiselta, tiedät mitä vanhemmuus on. Ei se puoliso aina tule valittua "hyvän äidin" kriteerein, välillä tuntuu siltä että kun mennään naimisiin tai perustetaan perhe, ei ajatella paljoakaan mitä luonteenpiirteitä pitäisi puolisossa olla, että elämä sujuisi hyvin. Saati sitten kun joku sairaus tulee kuvaan. En todella tiedä mitä ap voisit tässä tilanteessa tehdä.

Vierailija - 3.9.2008 11:24  (5/42)

Olen

Vaimon valintaperusteena oli hyvä takapuoli...

Tilanne meni näin, lapsia on suurperheen verran (ja vielä enemmän jos kaikki "puolikkaat", ei-yhteiset lapset lasketaan mukaan, osa ei asu enää edes kotona kylläkään). Vaimo sairastuu masennukseen ja poistui KOKONAAN kuvasta. Ei tee enää mitään, ei hoida lapsia, ei tee kotitöitä. Ei yhtään mitään. Välillä ei näkynyt paljon edes kotona ja jos oli, oli täysin "olematon".

Minun aviomiehenä TÄYTYI OTTTAA YKSIN VASTUU perheestä ja lapsista. Mitä muuta saatoin tehdä? Ei ole vaihtoehtoa.

Tuo kysymys, että olenko mies kyllä "sattui", koska olen alkanut potemaan identiteettikriisiä. En tee muuta kuin käyn töissä ja hoidan kotia ja lapsia. Mitään omaa aikaa, harrastusta tai sellaista ei ole, en pääse edes vessaan paskalle yksin ja jos pääsen, niin lapset koputtelevat oven takana (kiintymyskäyttäytymisen yksi muoto, seuraaminen).Kun ihminen on sitä mitä hän tekee, niin tuntuu, että minusta on tullut ihan akka, jos totta puhutaan. Olen kuitenkin 100-kiloinen raamikas mies ja jos oikein muistelen, niin joskus olen harrastanut, vuosia vuosia sitten todella miehisiä asioita, moottoripyöriä, urheilusukellusta, ammuntaa, kehonrakennusta jne. Duunissa olen pomo, kuten miehen kuuluu.

Perheen ulkopuolisille tietysti näyttelemme, että vaimokin kantaa normaalisti kortensa kekoon (en halua nolata häntä), vain lapset tietävät todellisen tilanteen. Eilen yksi vanhemmista tytöistä soitti ja kysyi, että voiko tulla näyttämään poikaystäväänsä? Sanoin, että totta kai. Ajasta sovittaessa sanoin, että minähän olen aina täällä kotona. Hän vastasi, että "kyllä äiti", pirruuttaan ja pilaillakseen, mutta kuitenkin...ärsytti.

Vierailija - 3.9.2008 11:26  (6/42)

Oisko parisuhdeterapia mahdollista?

Teillä on aika paljon kuitenkin asioita, joihin vaimon sairaus on vaikuttanut, ja jos haluatte niistä perheenä selvitä niin niitä pitäisi pariskuntana pyrkiä ratkomaan. Sinne voi mennä alkuun yksinkin jos vaimoa on vaikea saada mukaan.

Vierailija - 3.9.2008 11:27  (7/42)

Kyllä sinunkin pitää päästää purkamaan pahaa oloa ja kiukkua,

vaikka sitten täällä.

Siis onko vaimosi ollut jossain hoidossa vai missä "poissa"?

Vierailija - 3.9.2008 11:32  (8/42)

Ehkäpä vaimosi ei koskaan ole ollut "äitityyppiä" ja ehkä sairastuikin osin sen takia.

Perhe ja koti eivät ehkä koskaan ole olleet hänen juttujaan vai ovatko? Jos hän on nyt toipunut masennuksestaan ja on sellainen kuin oikeasti on, eikä kysymyksessä ole unohtaminen tms.

Saattaahan hän silti oppia, mutta älkää nyt herran tähden enempää lapsia tehkö.

Vierailija - 3.9.2008 11:34  (9/42)

Aika perinteiset sukupuolikäsitykset ja rooliodotukset tuntuu ap:llä olevan

Ehkä ihan opettavaista, että teille kävi niin kuin kävi..?

Minkä takia muuten vaimosi masentui? Mahtoiko hän pyörittää suurperhearkea aiemmat vuodet yksin ilman tukeasi ja ilman omaa aikaa tai hetkenkään rauhaa sinun kulkiessa harrastuksissasi?

Vierailija - 3.9.2008 11:39  (10/42)

Voi ap.

Tarinasi oli todella koskettava. Olen pahoillani tilanteestasi, mutten kyllä oikein osaa auttaa. Sinun sijassasi kääntyisin jonkun virallisen auttavan tahon puoleen. Voimia sulle joka tapauksessa!

Se vielä että sinä se vasta olet tosi mies, kun pystyt huolehtimaan perheestäsi tuollaisissakin olosuhteissa!

Vierailija - 3.9.2008 11:43  (11/42)

Voi olla ettei vaimosta tule koskaan sellaista kuin toivot

tarkoitan että jos on ollut vuosia masentunut ja aivan pihalla perhe-elämästä, niin täytyy ehkä tyytyä pieniin askeliin siinä... ehkä hän ei ole kokonaan toipunutkaan. Minustakin tarvitsisitte esim. perhetyöntekijän apua. Ei ole mikään häpeä yrittää saada tässä vähän apua yhteiskunnalta, kun teillä on suuri perhekin.

Otsikollani tarkoitan, että vaimollasi ei ole niitä taitoja, mitä äidiltä vaaditaan, ja hänestä saattaa tuntua ihan ylivoimaiselta nyt jaksaa huomioida kaikkia lapsia vaikka hän periaatteessa haluaisikin. Voisitteko mitenkään järjestää niin, että hänen ei tarvitsisi kantaa heti koko taakkaa, vaan vaikka yhteen lapseen kerrallaan kohdistaa enemmän sitä huomiota ja opetella vähän kerrassaan?

Vierailija - 3.9.2008 11:47  (12/42)

Kuulostat rivien välistä melko katkeralta.

Oletko katkera siitä et elämänne on ajautunut tuollaiseen kriisiin?
Sisareni sairastaa vakavaa masennusta ja ymmärrän hyvin tuota kertomaasi. Tiedän miten raskasta elämää tuo on koko perheelle. Oletko ajatellut et jos vaimosi ei ehkä koskaan tervehdy sille "tasolle" mitä odotat, sinun olisi ehkä aika harkita välillä oman elämän jatkamista? kuulostaa varmaan karulta, mut sivusta seuranneena olen huomannut et masennuksesta ei ehkä parane koskaan lopullisesti.

Vierailija - 3.9.2008 11:51  (13/42)

Hyvin moni nainen elää kuvaamasi elämää,

ja sen oletetaan lankeavan ihan luonnostaan naiselle, kun lapsia tulee. Miksi sinun pitäisi päästä helpommalla?

Oikeasti sympatiani olisivat puolellasi ihan eri tavalla, jos et noin korostaisi sitä, miten sinä miehenä olet joutunut jotenkin väärään paikkaan. Minusta naisella ei ole yhtään suurempaa velvollisuutta elää kuvaamaasi elämää kuin miehelläkään.

Ihannetilanteessa homma menisi tietenkin puoliksi niin, että kodista vastuu jakautuisi puoliksi, ja kumpikaan ei voisi mennä omia aikojaan huomioimatta toista.

Vierailija - 3.9.2008 11:57  (14/42)

Haluan vaan kommentoida tuohon...

...kun epäiltiin tekstiä kuitenkin naisen kertomaksi. Se ei tosiaan vähennä miehisyyttä mitenkään, että osaa kirjoittaa noin ja olla ISÄ (ja siinä samalla äidin korvike?) lapsilleen. Ulkopuolista apua tosiaan kannattaa etsiä, eikä padota kaikkea. Sitten kun joskus itse väsähdät ja räjähdät niin on ehkä 2 masennuspotilasta talossa.

Vierailija - 3.9.2008 12:16  (15/42)

On aika tavallista

että kun perheen masennuspotilas alkaa voida paremmin, niin sitten toinen puoliso alkaa voida huonommin. Kun on pitänyt ehkä kauankin kannatella toista ja koko perhettä, oma pahoinvointi on pitänyt aina ohittaa ja panna syrjään.

Eli nyt kun vaimosi alkaa toipua, sinä sallit itsesi huomata, että omat tarpeet on pitänyt unohtaa pitkän aikaa ja kyllä siinä vihaakin tulee pintaan. Jopa vaimoa kohtaan. Se on ihan normaalia. En ottaisi nokkiini siitä kun joku täällä pitää sinua katkerana. On äärettömän raskasta kun puoliso masentuu syvästi eikä pysty kantamaan osaansa perheen hoidosta. Kun tilanne on päällä, on vaan jaksettava lasten takia. Kun tilanne helpottaa, se oma patoutunut turhautuminen ja pettymys yms negatiiviset tunteet pyrkii esiin. Anna niiden tulla, mutta etsi joku hyvä paikka sille. Eli yritä olla syyttämättä sitä "akkaa" joka saattaa kärsiä syyllisyydestä masennuksen tähden. Hänkin saattaa kokea että elämä on pilalla, vaikka masennus onkin voitettu. Kyllä olis hienoa, jos sinäkin saisit jutella jonkun kanssa. Täällä vauvalehden palstoilla saattaa saada myötätuntoa, mutta myös syyllistämistä osakseen.

Olen iloinen siitä että olet pystynyt olemaan työelämässä. Jospa se olisi vaimollesikin hyvä juttu, että hänkin hakeutuisi töihin eikä yrittäisi olla kotiäitinä (mikäli se on nyt tilanteenne)? Käyttäkää subjektiivista päivähoito-oikeutta, hankkikaa rouvalle työtä älkääkä vaatiko itseltänne mitään ylimääräistä älkääkä antako muidenkaan vaatia. Masennus on vakava sairaus siinä missä muutkin ja se haittaa älyttömästi perhe-elämää aivan kuten esim. syöpään sairastuminen. Toipumisaikaa tarvitaan PALJON. Meinaan, kokemusta on, minäkin olen monen lapsen äitinä kokenut uupumisen ja masentumisen. Siitä voin vaan todeta, että elämä ei aina menekään niinkuin oli kuvitellut, monet meistä on hauraampia kuin mitä elämän vaatimukset edellyttää.

Vierailija - 3.9.2008 12:19  (16/42)

Ei kukaan ole täydellinen

Nyt oma asenteesi kuulostaa jotenkin karulta. Vaimo on "akka" ja "juoruaa" jne eikä "osaa". Sanot myös olevasi "miehinen mies", ja minun korvaani tuo ja muukin tekstisi kuulostaa aika sovinistiselta! Odotatko tosiaan että vaimosi ottaa heti kaiken vastuun perheessä? Oletko ollut vaimosi tukena sairauden aikana? Masennuksesta toipuva ihminen ei todellakaan kaipaa arvostelua vaan tukea. Olen itse aiemmin sairastanut masennusta, ja avomieheni ottaa kyllä huomioon sen mahdollisuuden, että sairastun joskus uudelleen, ehkä silloin kun vauva on syntynyt. Mutta on päätetty, että siinä tapauksessa mies ottaa päävastuun kodin ja lapsen hoidosta niin pitkään kuin tarvitsee, kuitenkaan sulkematta ulkopuolelle kaikesta. Ja apuahan saa esim. neuvolan kautta, ku osaa pyytää! Vaimosi ei vaikuta vieläkään täysin toipuneen. Ehkä on parempi edetä hitaasti, ottaa "ohjelmaan" yksi asia kerralla. Ja vaikkapa antaa vaimolle ja jollekin lapselle ihan kahdenkeskistä aikaa, jolloin ei tarvitse tehdä mitään muuta. Näin pääsisi tuo tunneside edes alkuun kehittymään. Tarvitset kyllä omaakin aikaa, ei kukaan jatkuvasti voi olla vastuussa jostain, se vie voimavaroja. Tosiaan joku ulkopuolinen apu lasten hoidossa voisi olla telle hyväksi.

Vierailija - 3.9.2008 12:33  (17/42)

Miksi täällä heti alatte arvostelemaan, jos mies kirjoittaa hyvin tuntemuksistaan?

Minusta on ihan selvää, että tämä ap kyllä rakastaa lapsiaan yli kaiken, ja vaimoaankin. Muutenhan tilanne olis ihan toinen. Jos nyt käyttää sanaa "akka" tms., niin mitä sitten? Miksei saisi olla vähän katkerakin? Pitäisikö olla joku helvetin naistelehtien nyyhky-super-loisto-isä, joka uhrautuu perheensa takia? Ja paskat.

Mutta mitä tehdä? En osaa sanoa, vaikea tilanne. Ulkopuolinen apu minullekin tuli heti mieleen. Perheneuvolan tätsyt osaa kyllä olla ihan ok, kokemusta nimittäin on.

Vierailija - 3.9.2008 12:35  (18/42)

No kai täällä saa kommentoida miesten kirjoituksia ihan yhtä lailla kuin naisiakin

Jos olen sitä mieltä, että kirjoittaja on aseneteellinen, en jätä sitä sanomatta vain sen takia, että hän on mies.

Vierailija - 3.9.2008 13:51  (19/42)

Olen katkera

Vaimo sekosi, kun omakotitalomme paloi maan tasalle muutama vuosi sitten.

Ja olen katkera hänelle, se tässä ongelma onkin. Olen katkera siitä, että hän melkein suutuspäissään riehuessaan tappoi sylivauvan. Hän on käyttäytynyt summittaisen/äärimmäisen mielipuolisesti moneen otteeseen ja tehnyt minulle ja lapsille paljon pahaa.

Pelkään, että en pysty antamaan vaimolle hänen ansaitsemaansa uutta mahdollisuutta. En yksinkertaisesti luota. En luota, vaikka tunnistaisin kyllä sen hullun kiillon silmistä, jos se ilmenisi/näkyisi vielä. En luultavasti tule koskaan antamaan hänelle lasta hoidettavaksi, ilman että olen itse kuulomatkan päässä vähintään. Minä pelkään...

Odotan vaimolta, että hän olisi äiti, mutta en anna hänelle siihen mahdollisuutta...

Vierailija - 3.9.2008 14:15  (20/42)

Sähän olet kuin mä, mutta olet vain mies (oletko? :) )

Kuvailit kertoessasi mun elämän. Tosiaan pitää olla kotiäitinä (isänä) valppaana koko ajan. Lapsille pitää ehdottomasti olla läsnä! Hetkeksikään et voi pysähtyä. Teet ruokaa, siivoat ja pyykkäät, vaihdat vaipat, järkkäät, imuroit, ruokit, nukutat, ulkoilet, piirustelet ja leivot lasten kanssa yhdessä. On kotipäivät, kauppapäivät, harrastuspäivät jne. Kotiäidin on järkättävä elämään 24/7 rytmi - runko, joka vie elämää eteenpäin. Asiat rullaa ja elämä muuttuu nautinnoksi. Meillä kolme pientä lasta, mutta asiat hoituu. Olen oppinut tähän, koska olen tehnyt tätä 6 vuotta. Alku oli hankalaa. Aluksi oli vaikeaa edes tajuta, että tosiaan on järkättävä terveelliset ruoat 5 x päivässä ja se oli silloisen minun mielestä jo aika järkyttävän paljon :)

Mies kun jää nykyään yksin lasten kanssa tämä rytmisyys häviää. Pikkuhiljaa koittaa kaaos lapsissa ja kotona. Mikään ei pelitä. Miestäni en voi jättää lasten kanssa kuin muutamaksi tunniksi yksin. Jos jätän esim. 1 päiväksi, on kertyneet työt minun kontollani. Mieheni ei ole oppinut tähän elämään. Ei yksinkertaisesti osaa. En sitä häneltä vaadi, hän käy töissä ja tuo leivän pöytään ja rakentaa meille myös kotopesää, joten ymmärrettävää, ettei ole oppinutkaan. Mutta onneksi tämä työnjako sopii meidän perheeseen. Olisi muutoin kaaosta koko elämä.

Miun oma aika on päivässä lasten päiväuniaikaan. Reilun tunnin voin surffailla netissä, lukea lehtiä, juoda kahvia. Klo 20.00 jälkeen saamme kullanmurut nukkumaan ja sitten vietämme miehen kanssa aikaa kaksin. Katsotaan TV:tä, saatetaan saunoa ja tehdään muuta rentouttavaa :) Toki joskus toinen siis katsoo yksin lapsia, kun mies pääsee töistä, niin toinen pääsee omiin harrastuksiin, mutta nämä jutut ovat kyllä vähentyneet. Ei ole tällä hetkelle semmoisiin aikaa...

Vierailija - 3.9.2008 14:24  (21/42)

Minusta kuullostat oikalta unelmalta!

Uskomattoman hienolta mieheltä. Olisit ennemmin ylpeä itsestäsi. Herranen aika - miehinen mies, joka osaa myös pitää perheestään huolta ja vielä uskomattoman hienosti!

Ole siis ylpeä itsestäsi eläkä missään nimessä häpeä sitä, että osaat hyvä isä lapsillesi.

Tottakai olet katkera vaimollesi. Ja saat olla. Vaimostasi ei ehkä koskaan tule semmoista äitiä lapsillesi, jota hänestä toivot. Mutta parempi äiti hänestä voi tottakai tulla. Anna hänelle siihen mahdollisuus. Kannusta häntä ja yritä olla positiivinen. Negatiivisuudella tulee vain takapakkia.

Vierailija - 3.9.2008 14:39  (22/42)

20, mikä sun pointtisi tässä ketjussa oli..?

.

Vierailija - 3.9.2008 14:44  (23/42)

Ap, tervetuloa vaan tavallisen äidin elämään.

Käy työssä, hoida koti ja lapset ja kuuntele siellä paskallakin kun joku roikkuu ja ulisee ovessa... ;)

Toivotaan että tilanteenne selkenee ja saatte jotain ulkopuolista apua. Ja muista, että kaikista ei vaan tule mitään kodinhengettäriä ja pullalta tuoksuvia ihanaisia äitejä.

Vierailija - 3.9.2008 14:44  (24/42)

20 vastaa 22:lle

Jäikös se kertomatta... sori :)

Innostuin niin tuosta ap:n ekasta tekstistä, että kirjoitin samantien mitä ajatuksia päässäni oli. Mun kun jossain vaiheessa ollut niiin vaikea saada miehen tajuntaan se, että minkälaista tämä kotiäidin arki on, niin oli tosi uskomatonta, että joku muu ja vielä miespuolinen henkilö tosiaan YMMÄRTÄÄ

Vierailija - 3.9.2008 14:52  (25/42)

20 jatkaa..

Karkas vähän liian aikaisin.

Niin, ymmärtää tosiaan tätä kotiäidin elämää. Luin sen jälkeen vasta muut viestit ja hoksasin sitten vasta ap:n katkeruuden. Joten vähän hölmö tuo mun eka viesti...

Mutta ap vaikuttaa tosi hienolta mieheltä! Katkeruutta vähän liikaa, mutta sekin on ymmärrettävää. Toivottavasti tulevaisuus tuo valoa elämään. Katkeruuteen ei kannata hirveästi energiaa tuhlata. Yrittää jollakin tavalla sitkutella parempaan päin, tehdä elämästä semmoinen, että sekä isä, äiti ja lapset ovat onnellisia. Varmasti jokin toimiva kompromissi on olemassa. Katkeruudesta vaan ekaksi on päästävä eroon.

Vierailija - 3.9.2008 14:55  (26/42)

En aio edes lukea tekstiäsi

Jo alussa oli ongelma että "akka ei osaa". Akka? Akka?? Oma vaimosi, jolla on henkisiä ongelmia = AKKA???

Vierailija - 3.9.2008 14:56  (27/42)

Ap ei kai sentään ole kotiäiti vaan työssäkäyvä isä, joka hoitaa pehettään.

.

Vierailija - 3.9.2008 14:56  (28/42)

Samma här!

Vierailija - 3.9.2008 14:58  (29/42)

Kyse ei kyllä ole mistään "äidinvaistosta" tai biologista, vaan just siitä

että kun sitä tekee sen oppii. Ei mun anoppikaan osaa vaikka nainen onkin;)

Hyvin olet analysoinut tilanteen. Nyt vain pitäisi saada vaimokin ymmärtämään. JOs hän oikeasti haluaa saada lapsensa takaisin, hänen pitää hyväksyä se, että kännykkä on pois tai ainakaan siihen ei voi puhua pitkään.

Vierailija - 3.9.2008 14:58  (30/42)

Jos 19 = ap, ei hän kyllä kovin hyvin noita taustoja ja tuntemuksiaan osannut kuvata.

Noissahan on kyse ihan erilaisista asioista. Hullun kiilto silmissä riehuva lapsensa siinä sivussa melkein tappava nainen kärsinee vähän muista mt-ongelmista kuin pelkästä masennuksesta..?

Jos tilanne on (olut) noin huono, olette ihan oikeasti koko perhe, niin sinä kuin lapsetkin avun tarpeessa. vaimo sitä apua ilmeisesti jo onkin saanut/saa yhä. Hakeudu lisäksi mt-ongelmaisten omaisille tarkoitetun vertaistuen pariin.

Oletko ajatellut erota ja lähteä lasten kanssa pois?

Vierailija - 3.9.2008 15:04  (31/42)

Mielenkiintoista.

Eka ajatus oli, että näitä täällä on ennenkin luettu. Nyt vain yllättävämmällä osajaolla.

Toisekseen, hatunnosto siitä että pidät huolta perheestä, minusta se on miehen työ että olet ottanut realiteetit todesta ja astunut tyhjiin saappaisiin sukupuoleen katsomatta. Etkä ole juossut karkuun. Ja jos tekstejä tulkitsee niin ettet ekana olisikaan juoksemassa vaan olisit valmis tekemään töitä vielä jotta vaimo tulee täysiaikaiseksi perheenjäseneksi?

Kolmannekseen, identiteettikriisiin vain vinkiksi ettei tarvitse tuntea itseään äidiksi, ole vain hyvä vanhempi, jos joku pilkkaa niin vastaa että tekemälläsi tavalla ne hyvät vanhemmat toimii.

Kolmannekseen, heräsi kysymys (enkä tainnut muista viesteistä havaita vstausta tähän) onko vaimo ennen masennustaankaan osannut olla läsnä?Tai omannut sitä äidinvaistoa? Itellä vain on lähipiirissä semmoinen tuntuma, että on joku luonnekysymys joka ei oppimallakaan mene perille. Siinä tapauksessa peli siis olisi menetetty, toivottavasti olen väärässä.

Neljänneksi, hurjalta kuulosti vaimon riehuminen. Ja tunnistan luottamuksen menetyksen tunteen. Miten olisi, vieläkö kaiken päälle voisit kuvitella että keskustelisit jonkun ulkopuolisen kanssa noista tuntemuksista. Ja oletko kertonut vaimolle? Hänellä varmaan omat mietteet ja ulkopuolisuuden tunteet, kun te muut olette nivoutuneet joukoksi.

Vierailija - 3.9.2008 15:07  (32/42)

Haluan vastata jollekin, joka väitti että ap:n elämä

on normia kotiäidin elämää.Olen myös aikanaan ollut kotiäitinä viitisen vuotta, eikä ap:n kuvailema elämä vastannut sitä millään muotoa. On sitten naisen tai miehen elämää tuo ei ole missään mielessä normaalia. Oli sitten koti tai työvanhempi toiseen vanhempaan pitää voida luottaa ja turvautua. Voimia ap:lle, ulkopuolinen kodinhoidonapu olisi ehdottomasti tarpeen teille.

Vierailija - 3.9.2008 15:19  (33/42)

Minä näin kotiäidin normielämän ap:n tekstissä

Mutta tarkoitin vain sitä lapsiin liittyvää ja kodin hoitoon liittyviä samankaltaisuuksia.

Parisuhdehan heillä ei tietenkään ole kunnossa eikä kuuluu normaaliin elämään tietystikään. Vaikka toinen joutuisikin tekemään kaiken kotona, niin sen pitäisi tapahtua yhteisymmärryksessä ja vapaasta tahdosta. Siinä kohti tietysti poikkea normaalista ja hyvästä tottakai!

I alla fall - Eipäs viilata pilkkua noin tarkkaan. Luulisi jokaisen ymmärtävän mitä tarkoitetaan, jos sanotaan, että sehän on kuin kotiäidin elämää....

Vierailija - 3.9.2008 18:38  (34/42)

Joo, ymmärrän

Tämän lapsilauman kanssa ymmärtää varmaan arkea, ei tässä muuten selviäisi hengissä. Mutta yksinäistä se on, yksikään mies ei jaa kokemusmaailmaani. Ja taas naiset jakavat sen liiankin perusteellisesti, seurauksena jotain romanttisia kuvitelmia minusta.

Pari kertaa meidän pihan hiekkalaatikon laidalla riittää, sen jälkeen nainen on valmis jättämään suurperheen isän takia ukkonsa ja ihan kaiken...

Ja minä en tarvitsisi mitään "säälipillua", vaan ihan ystävän, jonka kanssa voisi tehdä lasten kanssa jottain kivaa. Mutta tämäkin on turha toivo.

Vierailija - 3.9.2008 19:00  (35/42)

Sekopäistä...

Tuossa vain kävi joku ukko möykkäämässä pihalla mustasukkaisena, siitä tuo edellinen vuodatus.

Ei minulla ole aikaa terapioihin, sillä lapset ovat täällä, en voi noin vain häipyä täältä.

Vierailija - 3.9.2008 19:04  (36/42)

Älä vaadi kerralla liikaa

Jos ei osaa vahtia lapsia, niin eikö vaimosi voisi alkaa tehdä niitä kotitöitä ? Teillä tuntuu olevan isojakin lapsia jo. Eikö niiden kuulu tehdä osa kotitöistä ? Eikö vanhemmat lapset voisi vahtia pienempiä ?
Ettekö tosiaan voisi jakaa perheen kesken niitä töitä ?
Olisiko mahdollista, että ottaisit osan lapsista mukaan ulos ja vaimosi vahtisi vain osaa. Täytyyhän sen saada harjoitella. Varsinkin olla niiden kahden pienimmän kanssa. Jos sinä ottaisit enempi vastuuta muista lapsista ja äiti voisi keskittyä luomaan sitä kiintymis suhdetta pienimpiin.
Älä vaadi liikaa kerralla vaan pikkuhiljaa. Muista kehua vaimoa ja arvostaa, muuten se ei taida jaksaa. Uskoo varmaan itsekin ettei osaa. Sano, sille että osaa kun vaan haluaa.

Vierailija - 3.9.2008 20:05  (37/42)

Joo, näin

Jotenkin näin olen itsekin funtsinut... Mutta hermostuttaa esim. ajatus jättää vaimo pienen piltin kanssa sisälle. Nyt seuraava piltti petiin, on iltarutiinien aika!

Vierailija - 9.2.2012 19:22  (38/42)

kohtalotoveri

Meillä on sama tilanne!!! Tosin sillä erotuksella, että vaimoni ei ole masentunut eikä mitenkään sairas.Kaiki kuvaamasi asiat ovat kuin minun elämästäni. Voin jatkaa tuota litaniaa sillä, että itselläni ei saa olla harrastuksia tai jos pääseen johonkin avanto saunaan niin siitä saa kuulla koko viikon. Vaimoni luistaa lapsenhoidosta jatkuvasti.Kauppareissut venyvät monituntiseksi,puhelut kestävät 1-3 tuntia,saan tehdä kaikki ikävät kasvatusasiat. Vaimoni osuus lastenhoidosta on noin tunti päivässä, jos sitäkään. Sitten on näitä juttuja, että on vain pakko tehdä esim antibiootit kun kipee,d-vitamiinit yms...niistä ei tiedä yhtään mitään.

Vierailija - 10.2.2012 18:58  (39/42)

Hmm

Kannattaisikohan teidän erota, kun nainen jonka kanssa menit naimisiin ja joka viitsi synnyttää sinulle lapsia on nyt muuttunut mielessäsi akaksi? Asenteesi tuskin edistää vaimosi paranemista.

Vierailija - 10.2.2012 19:38  (40/42)

Jos tuo oli valintaperuste

Vaimon valintaperusteena oli hyvä takapuoli...


niin tämä on kyllä täysi provo.

Vierailija - 10.2.2012 22:02  (41/42)

Voisiko asia olla niin

että kun vaimosi on sairastanut ja olet joutunut tekemään kaiken , niin sinusta on kehittynyt samankaltainen kuin monesta naisesta: vaikka mies tekisi mitä hän ei osaa koskaan tehdä asioita oikein...

Toisaalta voisin ajatella että jos itse ajattelen tilannetta että olen ollut vakavasti sairas ja mieheni on täytynyt pyörittää arki, niin Itselleni oli todella vaikeaa se että mikään ei ikäänkuin kuulunut enää minulle, joka olin ennen kaiken pyörittänyt. olin jotenkin kaikessa ulkopuolinen ja tunsin että kaikki sujui paljon nopeammin ja helpommin kuin mies teki ja hoiti asiat. Usein huomaamattaan saattoi tulla korjaamaan tekemääni vaikkapa ruuanlaitossa. Koin niin että en ollut enää tarpeellinen ja jotenkin olo oli hylätty. Menetin jollakin tavoin naisen identiteettiäni ja mies saattoi sanoa että mene nyt lepäämään, ei sun tarvitse ihan hyvänhyvyyttään, mutta itsestäni alkoi tuntua että olen vain tiellä. Pakenin omien töiden pariin.
Voi olla että vaimosi on hyvin yksin ja hylätyn tunteissa. Voi olla että hän häpeää sairastumistaan ja miettii sitä kuinka suhtaudut häneen, onko hän rakas.

Ymmärrän hyvin että tunnet vihaa ja katkeruuttakin tai turhautumista, mutta asetu myös vaimon osaan ja mieti mitä tunteita voisi olla . Vain puhuminen ja rakastaminen auttaa. Ei viha ja syyttäminen.

Vierailija - 11.2.2012 11:46  (42/42)

Miten olis

avioero? Jos joudut kuitenkin hoitamaan kaiken yksin niin sitten et joutuis kattelemaan sitä akkaa siinä kaiken kukkuraksi masennuksineen ja muineen. Jos olisit virallisestikin yksinhuoltaja niin voisit saada jotain apuja sitten ulkopuolelta.
Äidin masennus vaikuttaa lapsiin voimakkaasti, ihan sen takia varmaan itkevät ja tappelevat äidin ollessa "hoitamassa" heitä. Voi jäädä ihan pysyvätkin jäljet lapsiin, siinäkin mielessä olisi parasta ottaa äitiin etäisyyyttä.