Keskustelut

« Takaisin keskustelujen etusivulle

---

Näille alueille voit kirjoittaa rekisteröitymättä

» Jari Sinkkonen nettivieraana

Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu

Viesti

Vierailija - 18.2.2010 12:02  (1/7)

Lapsi leikkii vain yksin

3,5 poikamme aloitti päiväkotiuransa viime syksynä. Poika on ainoa lapsi, luonteeltaan vähän herkkä ja tarkkaileva. Juttua kyllä tulee ja tekemistä riittää koko ajan.

Olemme huolestuneita, kun hän ei saa kavereita päiväkodissa. Yleensä hän leikkii vain yksin omia mielikuvitusleikkejään. Hän on aina ollut taitava luomaan leikkinsä itse ja käyttää luovasti soveltaen leluja tai kodin käyttöesineitä leikeissään. Olen ymmärtänyt että nämä "mielikuvitusleikit" eivät oikein aukene muille lapsille, eivätkä he pääse näihin leikkeihin kiinni.

Meillä ei ole lapsiperheitä tuttavapiirissä juuri lainkaan. Me vanhemmat ja isovanhemmat leikimme pojan kanssa paljon, sekä sisällä että ulkona. Yritän nyt houkutella poikaa yhä enemmän vastavuoroisiin leikkeihin, kuten lautapeleihin, legojen pariin ja pallopeleihin. Miten muuten voisimme tukea ja auttaa lasta saamaan kavereita?

Vastaukset

Vierailija - 26.2.2010 16:51  (2/7)

lapset ovat erilaisia

Minulla on poika, joka on aina viihtynyt hyvin yksikseen. Hän menee jo kohta yläasteelle, joten voin esimerkkinä kertoa miten meillä on mennyt ja kuinka olemme tukeneet lastamme.

Ensinnäkin olen sitä mieltä, että 3,5v ei välttämättä vielä kaipaa lapsiseuraa. Suurin osa lapsista alkaa kaivata ja hyötyä lapsikavereista noin 2,5-3,5, iässä. Kaverius on tarpeellista jos lapsi itse kaipaa kaveria. Kaverit ovat tärkeitä myös siksi, että ilman hyvää ystävää olevaa lasta kiusataan helpommin.

Päiväkodissa pojallamme oli vain muutama kaveri. Päiväkoti-ikäisenä hän myös leikki yhden naapurin pojan kanssa vapaa-aikana. Päiväkodin hoitajat kertoivat, että lapsemme ei ole kiinnostunut muista lapsista. He olivat siis jonkin verran huolissaan. Me vanhemmat tutustutimme poikaa aktiivisesti lähipiirimme lapsiin, mutta hän oli enemmän kiinnostunut aikuisten seurasta tai leikki mieluummin yksin.

Kun poikamme tuli kouluikään, laitoimme hänet ryhmäurheiluharrastuksiin. Hän ei koskaan viihtynyt niissä.

Meillä koulu puuttui poikani yksinoloon ekalla luokalla. Hän kun leikki välitunnit yksin kaivellen ojia ja rakennellen hiekkalinnoja. Muut pojat pelasivat palloa. Koulu halusi tutkituttaa pojan mahdollisia älykkyyden, sosiaalisen tai mun poikkeavuuden selvittämiseksi. Opettaja ja erityisopettaja pelkäsivät että pojalla on autismia tai Aspergerin syndrooma. Ihmettelin mutta suostuin tutkimuksiin. Poikaa tutkittiin lähes kolme vuotta. Kun yksi poikkeama suljettiin pois, annettiin samalla lähete muihin tutkimuksiin.

Sitten muutimme ja samalla vaihtui koulukin. Poika sai heti kavereita ja hän on nyt ollut uudessa koulussa 2 vuotta. Ei mitään kaveriongelmia. Hänellä on kolme harrasusta, joissa pääpaino on ykislösuorituksella. Hän on erittäin musikaalinen. Hän nauttii musiikkiharrastuksistaan. Kuorossa laulaminen sujuu myös oikein hyvin ja vastavuroisesti muiden kanssa. Hänellä on myös harrastusten kautta muodostuneita ihania kaverisuhteita.

Jälkikäteen olen miettinyt mitä varhaislapsuudessa tapahtui. Lapseni ei ollut kovin sosiaalinen, jos sosiaalisuudella tarkoitetaan painetta toimia aina ryhmässä. Hän oli myös jo varhain kiinnostunut musiikista, askartelusta ja muista ei niin poikamaisista jutuista. Pallopelit eivät kiinnostaneet lainkaan. Alaluokilla tämä johti siihen, että hänellä ei ollut läheisin kavereita. Muut pojat kun eivät olleet kiinnostuneita samoista asioista kuin hän, eikä hänellä ollut sisäistä tarvetta mielistellä muita. Hän oli helppo kiusaamisen uhri. Koulukaverit kiusasivat häntä edellisessä koulussa todella paljon.

Jos nyt olisimme samassa tilanteessa kuin ensimmäisillä luokilla, puhuisin opettajile enmmän kiusaamisesta ja antaisin lapseni olla rauhassa sellainen kuin hän on. Saattaisin pyytää aktiivisemmin luokkakavereita leikkimään meille tai järjestää esim elokuvakäyntejä pojalleni niin että hän saa ottaa yhden luokkakaverin mukaan. Tämä voisi olla hyvä idea jo päiväkodissa, jos alkaa näytää siltä, että lasta kiusataan. Jos olet huolestunut jostakin poikkeavuudesta, kannattaa toki ottaa yhetys vaikka neuvolaan. MUTTA oman kokemukseni perusteella olisin aika varovainen. Terveydenuollon ammatilaiset kun saattavat etsiä lapsesta vikaa liian innokkaasti.

Nyt tiedän että tällaisessa lapsessa on paljon hyvää. Minusta tuntuu, että lapsellani on ns voimakas sisäsinen maailma, joka ohjaa häntä enemmän kuin kaverit. Hän ei vieläkään ole muiden ohjattavissa ja vaikka hän on jo murrosiän kynnyksellä, hän ei koe ryhmäpainetta. Hänellä on hyvä itsetunto. Hän ei välitä muiden mielipiteistä, mutta on hyvin empaattinen. Hän on älykäs ja filosofinen. Lisäksi hän on todella luova. Hänen aikansa ei kulu kavereiden kanssa hengaamiseen, vaan omiin musiikki-, taide- ja rakennusprojektihin. Ja näitä asioita hän tekee muutaman muun pojan kanssa, joista on tullut luotettavia ystäviä.

Vierailija - 26.2.2010 23:06  (3/7)

Lyhyesti

Ihan lyhyesti... Meillä on lapsi, joka viihtyy paljon itsekseen tai aikuisten seurassa. Sitä on niin päiväkodissa kuin koulussa pidetty positiivisena asiana: on sanottu, että hienoa kun lapsi pystyy olemaan omassa seurassaan ja että hänellä on niin rikas sisäinen maailma. Älykkäänäkin häntä on pidetty. Hänkään ei ole kiinnostunut ns. perinteisistä poikien jutuista, ei esim. pidä joukkuepeleistä. Lukee paljon ja keksii kaikenlaisia mielikuvitusleikkejä.

Nykyään arvostetaan kovasti sosiaalisuutta - olemme miehen kanssa silti olleet sitä mieltä, että hyväksymme lapsen persoonan sellaisena kuin se on: hyvä itsetuno on hyvä pohja elämälle. Ja kyllä hän leikkiäkin osaa muiden kanssa ja viihtyy toisten lasten seurassa.

Toki ap voi pohtia asiaa vaikka neuvolassa ja päiväkodissa ja miettiä, miten tukea lasta. Päiväkodin henkilökuntaa voi varmasti pyytää tukemaan sosiaalisuuden kehittymistä, voisivat vaikka kiinnittää siihen huomiota juuri tämän lapsen kohdalla.

Vierailija - 30.3.2010 12:20  (4/7)

Meidän poikamme myös...

...on alusta asti ollut yksin viihtyvää sorttia. Kotioloissa sitä ei huomannut, mutta kun aloimme käydä perhekerhoissa yms. missä oli paljon lapsia koolla, hän leikki aina mieluiten minun kanssani, ei muiden lasten. Päiväkodissa hän ei välittänyt muiden poikien pihaleikeistä, vaan yleensä keksi muuta tekemistä itsekseen. Poikkeuksena yhdessä järjestetyt juoksu- ym.leikit, joihin kyllä osallistui. Tuntui, ettei pienestä porukasta tuntunut löytyvän hänenlaistaan seuraa ja hän oli mieleuiten yksin. Hoitajatkin olivat asiasta jonkinverran huolissaan ja säännöllisesti saimme kuulla, että poika ei halua leikkiä toisten kanssa. Tilanne muuttui eskariin mennessä; jo syksyn aikana alkoi tulla synttärikutsuja ja ymmärsimme, että 3-4 "hengenheimolais" poikaa oli löytynyt. Nyt niitä vierailee jo säännöllisesti meillä kotona, ja melkein joka ilta ollaan jonkun kaverin kanssa. Olemme oikein helpottuneita ja onnellisia tapahtuneesta käänteestä. Joskus poika sanoo jopa, että kaksi poikaa ovat "kilpailleet" hänen seurastaan.

Joten itse katson, että myös lapset tarvitsevat kaltaistaan seuraa viihtyäkseen, kaikkien tarvitsekaan alkaa kaikkien kanssa. Aikuisen kannattaa myös olla aktiivinen, ja viedä tällaista lasta erilaisiin ryhmiin, jospa jostakin ryhmästä löytyisi se hengenheimolainenkin!

Vierailija - 18.4.2010 22:04  (5/7)

Hieno tarina

Olipa hieno tarina pärjäämisestä, ihmisten erilaisuudesta ja vanhempien huolehtimisesta! Tosiaan, välillä voisi lähteä liikkeelle voimavaroista, joita ihmisellä AINA on. Kun etsitään aina vain vikoja ja syitä, lapsessa nähdään vain nämä puutteet! Ja on kulttuurisidonnaista, minkä ajatellaan olevan vika tai negatiivinen piirre ihmisessä. Ja kuinka tylsää meillä olisi, jos olisimme kaikki samanlaisia..

Vierailija - 20.4.2010 10:58  (6/7)

Kiitos vastanneille!

Kiitos kaikille vastanneille. Viestinne olivat todella kannustavia ja positiivisa. Näiden tarinoiden tukemana jään luottavaisena seuraamaan pojan kasvua. Aurinkoista kevättä kaikille!

Vierailija - 7.10.2010 17:40  (7/7)

Vielä...

Kaikille tekisi myös hyvää perehtyä tarkemmin introverttien ja ekstroverttien eroavuuksiin. Synnynnäisten temperamentipiirteiden ymmärtäminen selittää yksilön käytöstä todella paljon. Kaikki eivät ole ekstrovertteja eivätkä sellaisiksi ikinä tulekaan.