Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Oliko se aivan oikein sulle? Hyväksytkö sen, sen ajan tapana?

Sivut

Kommentit (59)

Aikuisena, kahden lapsen äitinä, ajattelen toisin. Muistan lapsuudestani aika vähän, mutta nuo piiskaukset ovat jääneet mieleeni yhtä terävinä ja viiltävinä kuin miltä, ne piiskan ( = muovinen, kova pyykkinaru) sivallukset silloin tuntuivat.



mutta isäpuoli veteli nahkavyöllä voimia säästämättä, kun äiti ei ollut kotona. Meni 20 vuotta ennekuin pystyttiin olla samassa huoneessa ilman ilmiriitaa.. eli en hyväksy millään muotoa..

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuntuisi ihan käsittämättömältä, miten voisin rakastaa ja luottaa vanhempiini mikäli he olisivat niin tehneet.



Väkivallan käyttö ei mielestäni ole turvallisuuden luomista tai edes rajojen osoittamista niin kuin joku tuossa aikaisemmin kirjoitti. Itselleni ei tulisi mieleenikään käyttää minkäänlaista fyysistä väkivaltaa lastani kohtaan.

veli oli varastanut äidiltä lounasseteleitä ja oli ihan vähällä ettei isä hakannut häntä vyöllä, äiti itki ja huusi vieressä ja veli säästyi. minä en uskaltanut sanoa mitään, pelkäsin vaan.



minua isä on kerran tönäissyt hartioista taaksepäin, ei niin kovaa että olisin kaatunut, mutta sen verran kovaa että tajusin pointin. kerran isä löi tiskikoneen luukun aika kovaa kiinni niin että ranteeni jäi väliin, tajusin pointin silloinkin.



mulle jäi sellainen kuva että vaikkei meillä varsinaisesti lyöty lapsia niin jonkinmoinen uhka oli olemassa, ja että olisi ollut ihan mahdollista että isä olisi lyönytkin, jollen olisin käyttäytynyt. mutta minäpä käyttäydyin. en puhunut isälle enkä koskaan katsonut häntä silmiin (tai edes kasvoihin), olin siivosti ja mahdollisimman huomaamaton.



veli oli reippaampi ja kärsii vieläkin 23-vuotiaana tunteesta ettei isä ikinä hyväksynyt häntä tai pitänyt hänestä. itse tulen isän kanssa hyvin toimeen, tosin en erityisesti rakasta häntä tms.

Enemmän näin jälkeenpäin ajattelen kärsineeni henkisestä painostuksesta, jota meillä harrastettiin ylenpalttisesti. Suorituksia ja tunteita vähäteltiin, äiti saattoi pitää viikkojenkin mykkäkoulua loukkaantuessaan jostain lapsen tempauksesta jne.



Fyysinen rangaistus kun se tulee heti ja järkevässä mittakaavassa on minusta loppujen lopuksi varsin puhdistava kokemus, asia ei jää roikkumaan.



En hyväksy lapsen lyömistä, ts. oikeaa satuttamista missään tilanteessa. Kevyen tukistamisen kanssa on niin ja näin, mielestäni se ei täytä väkivallan kriteerejä koska ei käytännössä edes satu, mutta ei ole viisaskaan kasvatuskeino. Omia lapsiani en edes tukista. Mielestäni on huonoa esimerkkiä tukistaa lapsia ja samalla yrittää opettaa heille, ettei muita saa lyödä/tukistaa/satuttaa.

sain selkääni varmaan joka päivä, joskus 5-vuotiaana (ja veljeni elämässään sai yhden kerran). Ei se selkään antaminen varsinaisesti sattunut eikä siitä jälkiä jäänyt.

Todettakoon, että olen jo vanha, ja 70-luvulla oli normaalia antaa selkään. Isäni on myöhemmin todennut, että laki fyysisestä koskemattomuudesta on parasta, mitä suomen lainsäädäntö on tuottanut. Tämä kertoo sen, että he siis kasvattivat lapsiaan ajan hengen mukaan.



Äiti antoi tukkapöllyä. Tai hän siis otti tukasta kiinni, mutta ei vetänyt. Minä itse riuhtaisin pääni irti niin, että hänen käteensä jäi tukku hiuksia.



Olin sangen mahdoton lapsi. Jotkut perhetutut olivat samoihin aikoihin saamassa lapsen ja sanoivat, että tulkoon sieltä mahasta kuka tahansa muu, mutta ei sellaista lasta kuin minä olin....



Mitä nyt ajattelen asiasta? Hmmmm... ymmärsin jo silloin syy-seuraussuhteen. Selkäänantaminen ei ollut mielivaltaista eikä raivossa hakkaamista, vaan se oli uhkaus ja teko. En muista koskaan kokeneeni sitä epäoikeudenmukaisena, koska tiesin tekeväni väärin, tiesin saavani selkään ja silti tein kiellettyjä asioita. Minua ei vain yhtään kiinnostanut, että saan selkääni.



Nyt minulla on poika, joka on rrrrraivostuttava, kovapäinen ja uhmakas. Näen hänessä itseni lapsena. Ymmärrän vanhempiani erittäin hyvin nyt, miksi he antoivat selkään: luulen, että he eivät saaneet minua millään kuriin eikä minuun mitään otetta. Poikani myös vähät välittää aresteista, karkkikielloista, videokielloista jne. Hän jotenkin " nostaa" itsensä kaiken uhkauksen ulkopuolelle. Hän on myös helposti tappalemassa muiden kanssa, koska hän puolustaa vahvasti omia näkemyksiään eikä koskaan anna periksi. Samalla lailla hän toimii kotona.



Mutta en anna hänelle selkään, koska tiedän kokemuksesta, että hänen tyyppiseen lapseen ei se auta. Hän ei koskaan itke mitään kipua, selkäsauna vain nostattaisi uhmaa entisestään.



Mutta, jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, voin todeta, että tietyntyyppiselle lapselle mikä tahansa rangaistus nostattaa vain uhmaa ELLEI lapsi ise koe rangaistusta oikeudenmukaisena.



Mutta eiköhän pojastani ihan ihminen kasva, kasvoihan minustakin - vaikka oma mummoni sanoi, ettei minusta ihmistä tule. Totean vielä, että olen käynyt psykologisissa testeissä useastikin ja ne kaikki vahvistavat minun olevan erittäin tasapainoinen tunne-elämältäni. Vaikka sain selkääni tuhat ja yksi kertaa.

Jos lapseni ei usko puhetta, niin annan lievän luunapin tai nipistän tukasta sen verran, että hän kuntele mitä sanotaan. En pienissä asioissa, mutta suuremmissa asioissa kyllä. Lapseni on melkoinen villikko, joten hän tarvitsee rajoja enemmän kuin jotkut muut.



Itse olen saanut tukkapöllyä, ja luunappeja ja kerran piiskaa, enkä muista pahalla, vaan turvallisuutena, ja rajojen antamisena. Hakkaaminen ja kasvattaminen ovat eri asiat.

Olen saanut piiskaa ja opin vain juoksemaan karkuun. Ei sellainen rankaisu minua hyödyttänyt. Enkä halua itsekään käyttää fyys. rangaistusta.

äidiltä sain selkääni risulla, joka piti itse hakea, luunappeja ja tukistuksia aina 16-vuotiaaksi asti.



Pahoinpitelyt saivat aikaan sen, etten osaa luottaa toisiin ihmisiin. Omia lapsiani en ole pahoinpidellyt.

Olen saanut niin tukkapöllyä,luunappeja ja vyöstä paljaalle takapuolelle. Ja en hyväksy. Tiesin että olin tehnyt jotai pahaa mutta minulla piiskaaminen vaikutti täysin päinvastaisella tavalla mitä vanhempani (tai paremminkin äitini toivoi). Vihani häntä kohtaan vain kasvoi ja kasvoi ja teini-ikäisenä sitten taisin tukistaa äitiäni takaisin. Yleisin keino äidilläni oli luunappi, remmistä tapapuolelle en saanut kuin pari kertaa. mutta vaikutti kuitenkin sen verran että vihasin äitiä ja olin entistä ilkeämpi.

Naapurissa asuva kaverini sai remmillä selkäsaunoja ja hän oli kyllä lapsena pahin tietämäni valehtelija ja silmänpalvoja eli tosi hyvä esittämään. Mitään hän ei siitä hakkaamisesta hyvää oppinut.

Olin 6-vuotias, kun äiti veteli minua hyppynarulla persuksille niin että paksut punaiset jäljet jäi ja peffa oli kipeä monta päivää. En muista syytä, miksi äitillä niin pinna paloi minuun. En missään nimessä pidä sitä oikeutettuna enkä ole fyysistä kurittamista harrastanut omien viiden lapsen kanssa kertaakaan enkä aio jatkossakaan, koska en sitä hvyäksy missään muodossa enkä missään tilanteessa.

Äitini olisi tarvinnut sivistystä, tukea ja apua ollessani lapsi. En koe ikinä pystyväni antamaan anteeksi fyysistä väkivaltaa enkä myöskään henkistä pahoinpitelyä.



Perheeni oli kuitenkin alkoholi yms. vapaa. Pakkoavioliitto vanhemmillani - mä olen 2. lapsi. Äitini syytti isää avoimesti pilalle menneestä elämästään. Syytti minua hylkäämisestä, jos kävin isän vanhempien luona jne.



Kotona opittu malli oli niin sitkeässä, että jouduin tekemään kovasti työtä kitkeäkseni väkivaltaisen käytökseni omia lapsia kohtaan. En IKINÄ halunnut sitä, mutta olin kuin sätkynukke suuttuessani.



Olen ylpeä siitä, että pystyin kasvamaan ulos tuosta muotista. Sittenkään en ikinä voi antaa täysin äidille anteeksi enkä unohtaa.



N40

Sain Piiskaa lapsena monasti paljaal pyllyl Äitiltä itse hain vitsat äiti ottihousut kintuihin ja minut syliinsä Piiskasi napakasti pympyn punaiseksiKahten kesken Muut eivät tienneet Ei tullut Traumoja Olen piiskaamisen kannalla En Pahoinpitelyn

Isältä luunappeja mutta ei ne muistini mukaan sattuneet. Pysäyttivät kyllä menon hetkeksi. Äidiltä saatiin piiskaa, molempia itketti välillä. En kuitenkaan pelännyt lainkaan vanhempiani. Kurinpito ei ollut väkivaltaista ja rakkautta oli kotona riittävästi. En itse ole jatkanut samaa vanhanaikaista kurinpitoperinnettä.

On lyöty, tukistettu ja heitelty tavaroilla. En tiedä, oliko se ajan tapa 80-90-luvulla. En pitänyt enkä vieläkään pidä sitä oikeutettuna. Kenties vielä kurjempaa oli, kun minulle tärkeitä tavaroita rikottiin. Kaikkein kurjinta oli kuitenkin kun isä ärisi ja uhkasi äitiä.



Joissakin perheissä kuritus saattaa perustua johonkin, mitä lapsi on tehnyt väärin ja lapsi itsekin tietää sen. Meillä se perustui vain vanhempien pinnan palamiseen ja sehän tietysti vaihteli ihan tilanteen mukaan. Liian erimieltä tai liian vihainen ei kannattanut olla. Paiskominen lakkasi kun kasvoin niin isoksi, että pystyin puolustamaan itseäni.



Ruumiillinen kurittaminen osoittaa mielestäni sen, että vanhemmat eivät keksi muita keinoja pistää lastaan ojennukseen. Vielä tyhmempää on, jos kurittaminen perustuu vain vanhempien itsehillinnän puutteeseen. On ihan perusteltua kieltää fyysinen kurittaminen, koska eri vanhemmilla on siihen ihan eri kriteerit jos on niitä ollenkaan. Lukisivat vaikka supernanny-opasta, jossa neuvotaan lasten kurinpitoon liittyvistä asioista.



Toivottavasti minusta tulee joskus parempi vanhempi. Aion käydä jossakin terapiassa tms. asian suhteen, koska en halua toistaa vanhempieni virheitä.

Sain piiskaa 7vuotiaana ensimäisen kerran tappelin vastaan äitiriisui housuni ottivasempaan kainaloonsa minut pyllyjäi vapaastipiiskattavaksi sain muutaman lyönnin myöhemmin olin sylissä piiskattavana äiti haki piiskat antoi kahtenkesken piiskaa sopivasti pyllyssä tuntui itkin pikkasen äitin sylissä15v sain viimeisen piiskauksen sain aiheesta.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat