Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

kysyy eräs joka jäänyt niitä liki tyystin ilman

Sivut

Kommentit (19)


Vierailija:

Lainaus:


Miltä se tuntuu kun on saanut kokea vanhempiensa rakkautta, tukea ja kannustusta?

kysyy eräs joka jäänyt niitä liki tyystin ilman




Ihanalta. Tyytyväiseltä. Helpolta. On ollut aina hallussa ne elämän perus avaimet :) Olisin varmaan ihan erilainen ihminen, jos en olisi saanut kokea vanhempieni rakkautta, tukea ja kannustusta ja niitä onkin saatu aika paljon kokea :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itsetunto hyvä, elämänintoa ja voimaa toisille jakaa. Olen hyvä kuuntelemaan, joka varmaan johtuu siitä, että minua on kuunneltu, ja kunnioitettu.



Toisaalta... kaikki vaikuttaa kaikkeen; luonne, kaverit, kasvatus+++

En osaa edes kuvitella sellaista elämää. Millaisiakohan sellaisten ihmisten lapsista tulee aikuisena? Mulle kotona opetettiin, että mitään ei saa pyytää ja jos elämä ei ole yhtä itkua ja puurtamista niin on huono ihminen. Jos nauroi sai selkäänsä, jos itki sai selkäänsä, jos pelkäsi haukuttiin tyhmäksi ja kelvottomaksi. Jos menestyi hyvin jossain se mitätöitiin yhdentekeväksi jos menestyi huonosti sai haukkuja ja sanktioita toinen toisensa perään. Kavereita ei saanut olla, kirjoja ei saanut lukea, paitsi koulukirjoja. TV-tä ei saanut katsoa. Ainoa hauskanpito olisi saanut olla siivoaminen ja tiskaaminen sekä matematiikan tehtävien tekeminen. Omassa huoneessaan piti myös istua hiljaa, että ei olisi näkynyt tai kuulunut. Kivasti siinä vierähtikin parikymmentävuotta. Lähes joka ilta muistutettiin kuinka onnellinen sain olla kun huoneessani oli patteri ja katossa hehkulamppu, että näin lukea läksyni ja sängyssä ei tarvinnut palella.

Olen se, joka tuolla aikaisemminkin kirjoitti, että sain kokea paljon rakkautta vanhemmiltani ja saan edelleenkin, kuten myös lapseni. Itse taas en voi kuin kuvitella, miltä tuntuisi, jos ei saisi rakkautta osakseen. Meillä asui naapurissa juuri sellainen tyttö, jota aivan hirveästi vähäteltiin ja sorrettiin. Piti just olla omassa huoneessa ja aivan hiljaa tms. Hän muuttikin sijaiskotiin 16-vuotiaana. Mua vieläkin itkettää kun ajattelen häntä. Ja minä pöljä vielä joskus häntä kiusasin... Menin porukan mukana, sitä kadun ehkä tekemistäni teoista eniten. :(



En tiedä, tuntuu varmaan pahalta, kun vielä aikuisenakaan ei ole päässyt vanhempien sorron yli. Te, jotka kärsitte näistä tunteista - oletteko yrittäneet hakea apua, että saisitte " sisäisen rauhan" ? Sitä on kyllä tarjolla.



Itse olen myös siinä mielessä onnellinen, että minä saan kokea olevani rakastettu ja hyväksytty myös appivanhempieni taholta. Se tosin välillä rassaa, kun he ovat jopa liiankin läheisiä, mutta parempi näin päin. Olen nimittäin joskus saanut kokea olevani se ei-toivottu miniäehdokaskin.



Vielä siitä, millainen ihminen minusta on tullut. En koe, että olisin lainkaan " pehmeämpi" ihmisenä, kuin sellaisetkaan, jotka ovat käyneet ns. kovan elämänkoulun. On minullakin ollut omat ongelmani, joista on itse pitänyt rämpiä eteenpäin, mutta aina on ollut ihmisiä tukemassa. Sitä pyrin myös lapselleni opettamaan, että vaikka kaikkea en hyväksykään, koskaan en lakkaa rakastamasta tai hylkää.

Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus



Ben Furman



En kyllä ole itse lukenut, mutta tuo voisi olla sinulle ap ja kohtalotoverit hyvä!



terveisin eräs, joka eli turvallisen lapsuuden rakastettuna, mutta sitä kannustusta olisi voinut olla enemmän

ja pitäisi olla jokaisen lapsen perusoikeus saada kaikkea noita, mutta totta on, että niin ei aina käy.

Jos olet jäänyt paitsi näistä asioista, niin todennäköisesti syy on se, etteivät vanhempasikaan ole saaneet nauttia näistä asioista ja siksi eivät ole voineet siirtää eteenpäin niitä sinulle. Sinä sensijaan voit nyt asian tärkeyden tiedostettuasi siirtää niitä eteenpäin omille läheisillesi ja sitä kautta saat varmasti rakkautta ja tukea myös takaisin itsellesi.

Sillä itse olen saanut aina kokea olevani hyväksytty ja rakastettu. Sitä samaa pyrin kaikin mahdollisin keinoin viemään eteenpäin myös oman lapseni kasvatuksessa ja suhteessani mieheeni. Minulla on aina ollut vanhempiini tosi läheiset ja hyvät välit. Tapamme nykyisinkin monta kertaa viikossa ja näin myös lapseni tapaa isovanhempiaan. Muutimme takaisin kotiseudullemme lapsemme ollessa vielä vauva ja mikä tämän mukavampaa kun molempien lapsuuden perheet ovat lähellä. Läheisistä suhteista ei ole meillä ollut mitään haittaa.



Uskon, että rakkauden tunteen kokeminen on kasvattanut minusta vahvan, elämänmyönteisen ja itseensä sekä omiin kykyihin luottavan aikuisen.

ainahan kaikkea voisi saada toki enemmänkin ja toisaalta vaikka olen näitä saanutkin on esim. mieheni kanssa leikitty ja tehty aina enemmän kun taas minä olen leikkinyt paljon yksin ja tullut " vanhempien sivussa" , rakkautta ja kannustusta ei ole silti puuttunut, toisin kuin mieheltä..



Ja miltä tuntuu. pidän itseäni tasapainoisena, kypsänä, suvaitsevana ja pystyn hyväksymään ja ymmärtämään muita. Osaan hävitä ja tarvittaessa luovuttaa, minulla on pitkäjänteisyyttä, kaiken ei tarvitse onnistua heti. En kiukuttele ja äkäile kuin pienet lapset. Osaan ilmaista tarpeitani selkeästi ja sanallisesti enkä oleta että ne joku muu täyttää automaattisesti

omat lapseni sen sijaan saavat oikein kylpeä rakkaudessa ja heitä kannustetaan tuetaan ja arvostetaan. Kuulevat päivittäin kuinka heitä rakastan ja kuinka ovat tärkeitä. Sen tiedän että äitini kyllä koki kaikkia noita hyviä asioita kasvaessaan mutta isäni ei niinkään ja sen koin sitten minäkin. Ja äiti käyttäytyi myös väärin minua kohtaan monista syistä, otti kai oppia isältäni ja osa meni kai hänen nuoruutensa piikkiin.

Ap


Kysymykseesi vastaten; se tuntuu hyvältä ja turvalliselta.



Olen saanut syntyä hartaasti toivottuna useampilapsisen perheen esikoiseksi, ja kokenut valtavasti rakkautta, hyväksyntää, tukea ja kannustusta, arvostusta ja välittämistä paitsi vanhemmiltani ja sisaruksiltani, myös isovanhemmilta, isomummoilta ja tädeiltä, sediltä, serkuilta, sekä myös lukuisilta ystäviltä. Olen kolmissakymmenissä ja en ole koskaan kokenut tilannetta, että kukaan perheeseen kuuluva jättäisi minut pulaan, jos tarvitsisin apua. Saman koen automaattisesti itse toisia kohtaan.



Olen kasvanut avoimeksi, ystävälliseksi, tunteitaan osoittavaksi ja rakastavaksi. Olen tasapainoinen ja onnellinen, luonnollisesti myös normaaleja elämään kuuluvia vaikeuksia on tullut eteen, muttei mitään mistä ei yli pääsisi. En tiedä, mikä voisi olla parempaa, kuin perhe johon voi luottaa. Se on tukiverkosto elämässä yli muiden.



Ja kyllä, tiedän olevani etuoikeutettu, enkä pidä perhettäni itsestäänselvyytenä. Suurin toiveeni on toteuttaa samaa omien lasteni kanssa.

ja sataprosenttisesti. Aina jos tuntuu pahalta tai maailma kaatuu päälle on joku, joka sanoo " kyllä se siitä; huomenna on jo paremmin" . Lapsuudenkotiin voi aina palata, äiti keittää kahvit ja yhdessä mietitään mitä asioille voi tehdä.

Lapsuudesta on lämpimiä, kauniita muistoja. Perimmäinen turvallisuudentunne ja luottamus ihmisten hyvyyteen kantaa nyt aikuisenakin, eikä ole kolhuista huolimatta kadonnut, vain ehkä muuttanut muotoaan naivista ja sinisilmäisestä realistiseen optimistisuuteen.

Oma elämä tuntuu arvokkaalta ja luottamus omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin säilyy vastoinkäymisissäkin. Ennen kaikkea on tunne, että joka päivä elämässä on läsnä varasto rakkautta, josta ammentaa. Kiitollisuuden tunne on välillä pakahduttava (sillä olen enemmän kuin tietoinen kuinka onnellisessa asemassa lukuisten kaltaistesi ihmisten keskuudessa olen!) ja yritän vain paikata sitä koettamalla siirtää samaa perintöä omalle lapselleni ja osoittamalla vanhemmilleni kuinka tärkeitä he minulle ovat.



Tältä se minulle tuntuu.

että minusta on kasvanut hyvin vahva ihminen vaikka samalla olen myös herkkä ja tunteellinen. En vähästä kaadu vaikka elämässä ollut paljon kaikenlaista senkin jälkeen. jos nyt jotakin hyvää pitää noista asioista ammentaa.

Ap

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat