Sivut

Kommentit (23)

Samoin kiinnostaisi, ero itselläkin päällä, voisiko tilanne vielä korjaantua. Tunteita molemmilla, mutta kumpikin loukkattu. Koemme kai molemmat olevamme sekä jätettyjä, että jättäjiä. Yhteydenpito menee tappeluksi...tunteet ovat niin pinnalla. Miten tästä voisi päästä eteenpäin vai pitääkö vaan unohtaa....

Olimme naimisissa vuosia. Tuli lapsia. Vuosia sen jälkeen tuli avioero. Erossa 2v. Sitten yhteenpaluu. Ellei ihan oikeita, kunnon syitä erolle ole (pettäminen, alkoholismi ym), niin mielipiteeni on, että ero ei kannata. Syyllisyys perheen rikkomisesta on jotain aivan kamalaa. Ja se jossittelu. Mietintä, että tuliko ihan varmasti tehtyä kaikki liiton eteen. Ei se ruoho kauaa aidan toiselle puolelle vihreältä vaikutakaan, kun sen kokee. Asumisero voi tehdä ihan hyvää, aikaa miettiä, mutta uusia suhteita ei kannata heti mennä hankkimaan, se saa ihmisen aivan sekaisin, ei enää tiedä, että mitä haluaa, mitkä ajatukset kuuluvat eroprosessiin ja mitkä ovat ihan oikeita aitoja, omia ajatuksia. (Esim. katumus eroa koskien). Meillä oli onnea, kauhistuttaa ajatus, että tässä olisi niin paljon huonomminkin voinut käydä. Miettikäähän tarkasti, ennenkuin lähdette parempaa elämää tavoittelemaan liiton ulkopuolelta. Joka suhteessa on ne omat ongelmansa -mitä jos uusi suhde, varsinkin uusperheellisyys, ei olekaan ihan niin ruusunkuvioista, kun mitä sen haaveilee olevan?...

Sueusilmä

3 kk sitten mies muutti asumaan kesämökille. Mistään ei suostu puhumaan. Ja on hirveän äksy jos jotain joudun kysymään
Joka päivä sanoo että huomenna jutellaan. Mutta ei tuota huomista ole tullut. Minä olen itkenyt silmät puhki päästä.
Tänä aamuna päätin etten ota mitään yhteyttä ja katson millon on valmis puhumaan. Koska ei 28 vuotta voi nuin vaan unohtua. Ja etteikö hyviäkin hetkiä olis ollut.

Vierailija

admin kirjoitti:
Eksyin tälle palstalle ja huomasin monen painiskelevan parisuhdeongelmissa, miettivän eroa, sitä auttaisiko terapia, onko oikeasti tahtoa olla suhteessa vai onko kaikki vaan tottumusta, " riippuvuutta" ..

Haluan kertoa oman tarinani. Meilläkin oli moni asia hyvin, mutta silti joku mätti ja pahasti. Riidat olivat kamalia vaikkei niitä usein ollutkaan, molemmat syyttelivät toisiaan ja kaivoivat vanhoja juttuja esiin aina vaan.. Oli huutoa ja hampaiden kiristystä, haukkumistakin. Riidat olivat todella kamalia ja kuluttavia, ja kun niitä jatkui ja jatkui, niin aloimme puhua erosta. Sitten vaan eräänä päivänä riidan tullen ja aikamme huudettuamme päätimme että nyt riittää, tää loppuu tähän, muutamme erillemme, haemme eroa ja piste.
Ja niin teimme, ja huimalla aikataululla, siinä moni tuttava tipahti kärryiltä ihan totaalisesti..

Ennen eroa olimme päättäneet että kunhan ollaan vähän tahoillamme rauhoituttu, niin yritetään vielä selvittää asiat. Kun sitten asuimme erillämme, miestä ei enää moinen kiinnostanutkaan, löysi uuden naisen ja totesi ettei enää mua rakasta tipan tippaa, ja liitto on lopullisesti ohi.
Minulle avioliiton rikkoutuminen oli todella kova paikka, rakastin miestäni edelleen valtavasti ja mulla oli tunne ettei tämän kuulu mennä näin, ei ei ei... Meidän ei kuulu erota, meillä on niin paljon hyvää.
Yksinhuoltajana pärjäsin suht hyvin vaikka lapset reagoivatkin eroon aika ikävästi, mutta muuten olin ihan loppu, tuntui ettei tästä tule mitään...

Jossain vaiheessa mies alkoi haluta kanssani Hyvää Ystävyyttä- että alkaisimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Samalla huomasin että hän on aika hukassa itsensä kanssa, ikävöi lapsia vedet silmissä (lapsemme eivät sopeutuneet 50/50-systeemiin joten olivat pääasiassa minulla ja vain joskus viikonloppuisin isällään), ja kuulemma pää oli aivan sekaisin. Rohkaisin häntä terapiaan, ja vihdoin ja viimein hän sinne suostui menemään, koska ei todellakaan enää tiennyt mitä haluaa. Sitä ennen hän kuitenkin lopetti uuden seurustelusuhteensa, joka kuulemma oli vain laastari.

No, aika kului, vietimme aikaa kahdestaan ja perheen kesken, ja aloimme huomata että kyllä sitä kipinää, rakkautta, vielä vaan on ja paljon molemmilla... Mies sai terapiassa ajatuksiaan selväksi ja tajusi että olemme tärkeintä mitä voi olla- ja pyysi minua kanssaan pariterapiaan (heh, mies joka aiemmin on ollut sitä mieltä ettei meidän asiat muille kuulu ;D).
Sielläkin todettiin että yhdessäoleminen on TAHDON asia- jos rakkautta ja tahtoa riittää niin asiat saa onnistumaan koska ei meillä suurempia ongelmia ollut kuin valtavia, hirvittävän suuria ongelmia vuorovaikutuksessa!! Niihin saimme uusia vinkkejä ja niiden mukaan olemme eläneet- ja voi miten paljon helpompaa tämä elämä onkaan kun eivät riidat vie kaikkea energiaa..!!

Nyt olemme siinä tilanteessa että sormukset kiiltelevät jälleen sormessa, etsimme uutta, yhteistä asuntoa, ja olemme onnellisia! Ilmeisesti kaikki tämä piti kokea että näimme metsän puilta... Suhteemme vaikuttaa nyt paremmalta kuin koskaan, ja viikonloppuna lähdemme juhlistamaan 9-vuotishääpäiväämme- yhdessä, vaikkei siihen kumpikaan vielä talvella uskonut... :)

Tämä rohkaisuksi niille jotka epäröivät ja pelkäävät, miettivät auttaako terapia jne. Kannattaa kokeilla kaikkea mahdollista!! Meille ratkaisun avain oli se että totesimme, että nyt on se viimeinen mahdollisuus vielä kokeilla onnistuisiko- kun molemmat ovat saaneet etäisyyttä asiaan (ja todenneet ettei se sinkkuelämä kivaa olekaan)-- ja jos emme kokeilisi niin harmittaisiko se jälkeenpäin.. Päätimme kääntää vielä sen viimeisenkin kiven, ja se onnistui- onni löytyi.

Kaikkensa kannattaa tehdä liiton pelastamiseksi (ellei nyt ole kyse väkivallasta, alkoholismista tms), sen olen todennut, koska lapsille avioero on ihan hirvittävä paikka. Ja on se sitä yleensä aikuisellekin..

Tsemppiä kaikille, ja mukavaa kesää!

Aivan mahtava juttu! Onnellinen loppu 😊

Vierailija

Tässä näkee sen kuinka vanhasta suhteesta voi saada toimivan ja onnellisen, jos vain huomataan mikä meni vikaan, puhalletaan samaan hiileen.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat