Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

En tiedä haluanko lapsia?

Vierailija

Pahoittelen heti provosoivaa otsikkoani, ja tähdennän, etten ole mikään lasten vihaaja - päinvastoin. :) Menin kesäkuussa naimisiin unelmieni miehen kanssa neljän vuoden seurustelun jälkeen, ja olen pohtinut viime aikoina paljon tulevaisuuttamme. Olen 26-vuotias ja ammatiltani opettaja. Olen aina halunnut työskennellä lasten kanssa, nautin työstäni ja koen olevani oikealla alalla.



Mieheni on myös opettaja, hän pitää lapsista,ja on erittäin hyvä heidän kanssaan. Hän on ilmaissut halunsa tehdä joskus lapsia kanssani. Olemme siis keskustelleet asiasta silloin tällöin. Haaveeni on periaatteessa aina ollut omakotitalo, farmarivolvo, kultainennoutaja, kaksi lasta jne., mutta nyt kun alan olla siinä iässä, näen edelleen tuon haaveen jossakin valovuosien päässä.



Oma lapsuuteni oli surkea. Jouduin käytännössä kasvattamaan omat vanhempani ja itseäni yhdeksän vuotta nuoremman sisarukseni. Nyt kasvatan toisten lapsia ja näen työssäni jatkuvasti vielä onnettomampia perhekohtaloita. Pelkään, että mitä jos en itsekään olisi sen parempi äiti. Elämäni on viime vuodet ollut niin onnellista, etten haluaisi lasta sotkemaan sitä. Elämäntapamme on itsekäs; menemme ja tulemme kuten haluamme, tapaamme paljon kavereita ja matkustelemme. Emme siis vietä enää mitään teinivuosia, koen että olemme parisuhteessamme täysin vakiintuneita, mutta en haluaisi luopua mistään tästä.



Lisäksi menen aivan lukkoon, kun näen vauvoja. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten heidän kanssaan toimitaan. En osaa lässyttää, kuten aikuiset useimmiten tekevät pienten lasten ympärilä, ja pelkään rikkovani vauvan. En koe sellaisia hellyyden tunteita vauvaa kohtaan, kuin esimerkiksi nähdessäni kissanpennun. Voisin aivan hyvin kuvitella olevani 5-vuotiaan äiti, mutta en vauvan. Pelkään myös ajatusta synnyttämisestä ja vartaloni pilaamisesta.



Häpeän tätä kirjoitustani yli kaiken, ja olen kertonut tästä vain ystävälleni, joka ei halua lapsia. Tuntuu, etten ole nainen ensinkään. Kaikkein suurin huoleni on se, että petän mieheni sillä, etten koskaan haluakaan lapsia, vaikka olen kertonut sen olevan tulevaisuuden haaveeni.



Haluaisin tietää, onko teillä joilla on lapsia, ollut ennen heitä mitään samankaltaisia tuntemuksia? Voiko vauvakuume vain yllättää yhtäkkiä ja kaikki muu jää toissijaiseksi?

Kommentit (8)

Vierailija

Sain ensimmäisen lapseni kun olin 31 -vuotias. Siihen saakka elin jopa siinä ajatuksessa ettei niitä välttämättä tule, kun ei ole miestäkään. Vauvakuumetta en ole koskaan potenut. Eri-ikäisiä lapsia olen kyllä hoitanut nuorempana eli jotain hajua lapsista oli. Oltuani naimisissa kolme vuotta tuli vaan olo, että nyt tai ei koskaan. Olimme ehtineet mieheni kanssa olla kahden jo muutamia vuosiaja jotenkin vaan ajattelin, että tässäkö tämä nyt on. Talo, työ ja tuo isäntä. Lapsia on tällä hetkellä nyt kaksi ja enempää ei tule. Ne riittävät mainiosti. Yritin raskaana ollessani kuvitella mitä elämä pienen lapsen kanssa on, mutta kyllä totuus oli ruusunpunaisia kuvitelmia karumpi. Pikkulapsi-ikä oli ehkä hieman raskas yövalvomisineen, mutta nyt lasten ollessa 4- ja 6- vuotiaita en enää edes muista alkuajan raskailtakin tuntuneita päiviä. Lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta. Se on rakkautta joka kestää ja ehdottomasti en heistä voisi luopua. Ajatus olisi aivan hirveä. Äitiys on asia, joka on ehdottomasti paras asia elämässäni, vaikka en olekaan koskaan ollut mikään lässyttävä äitityyppi ja tuoksunut pullalta. Olen aidosti ylpeä saadessani sanoa olevani äiti. Kannattaa kokeilla, ehkä jopa pienellä riskillä. Silloin huomaa ettei se nyt niin kamalaa ole- äitiys on ihanaa! Elämä jatkuu ja omaakin elämää on kun vain niin tahtoo ja asiat jäjestää.

Vierailija

Lainaus:

Sain ensimmäisen lapseni kun olin 31 -vuotias. Siihen saakka elin jopa siinä ajatuksessa ettei niitä välttämättä tule, kun ei ole miestäkään. Vauvakuumetta en ole koskaan potenut. Eri-ikäisiä lapsia olen kyllä hoitanut nuorempana eli jotain hajua lapsista oli. Oltuani naimisissa kolme vuotta tuli vaan olo, että nyt tai ei koskaan. Olimme ehtineet mieheni kanssa olla kahden jo muutamia vuosiaja jotenkin vaan ajattelin, että tässäkö tämä nyt on. Talo, työ ja tuo isäntä. Lapsia on tällä hetkellä nyt kaksi ja enempää ei tule. Ne riittävät mainiosti. Yritin raskaana ollessani kuvitella mitä elämä pienen lapsen kanssa on, mutta kyllä totuus oli ruusunpunaisia kuvitelmia karumpi. Pikkulapsi-ikä oli ehkä hieman raskas yövalvomisineen, mutta nyt lasten ollessa 4- ja 6- vuotiaita en enää edes muista alkuajan raskailtakin tuntuneita päiviä. Lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta. Se on rakkautta joka kestää ja ehdottomasti en heistä voisi luopua. Ajatus olisi aivan hirveä. Äitiys on asia, joka on ehdottomasti paras asia elämässäni, vaikka en olekaan koskaan ollut mikään lässyttävä äitityyppi ja tuoksunut pullalta. Olen aidosti ylpeä saadessani sanoa olevani äiti. Kannattaa kokeilla, ehkä jopa pienellä riskillä. Silloin huomaa ettei se nyt niin kamalaa ole- äitiys on ihanaa! Elämä jatkuu ja omaakin elämää on kun vain niin tahtoo ja asiat jäjestää.




Ja kiitos myös ap:lle rohkeasta keskustelunavauksesta! Tunnistin siitä myös valtavan paljon itseäni...

Vierailija

Täällä myös yksi, joka tunnistaa paljon itseään ap:n kirjoituksesta. Ja myös vastauksesta. Olen 36v ja vauvamme on pian vuoden ikäinen. En ollut aikaisemmin ollenkaan varma, haluanko lapsia. En myöskään ole osannut muiden lasten kanssa touhuta tai "lässyttää", kuten muut kaverini osasivat. Mietin myös olenko jotenkin erikoinen siinä suhteessa.

Ikää kuitenkin alkoi jo olla, joten päätimme mieheni kanssa, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Itse ajattelin, että se ei varmaankaan olisi kovinkaan helppoa mm. ikäni huomioiden. Luulen, että tämän päätöksen tehtyämme, alkoi vasta oma kasvuni tässä asiassa.

Ja vauvan tultua, olin yhä ihan pihalla kaikesta vauvaan liittyvästä, mutta hyvin onnellinen.

Pikkuhiljaa sitä oppii lukemaan omaa vauvaa paremmin ja paremmin ja samalla opetellaan elämää yhdessä perheenä.

Lapsi on paras asia ikinä. Minunkin mielestäni, joka aikaisemmin arvostin vain opiskeluja ja työtä ja muunlaisia saavutuksia elämässä :)

Muumimammaksi en silti vieläkään lupaa ryhtyä.

Vierailija

Tunnistin itseni kirjoituksestasi. En osaa antaa neuvoja, mutta tässä oma kokemukseni: Vielä puoli vuotta sitten mietin samaa asiaa lähes päivittäin. En ole koskaan ollut ns. lapsirakas. Pähkäilin asiaa useita vuosia, ja olin ajoittain todella ahdistunut. Lopulta jätimme ehkäisyn pois, en oikein osaa sanoa miksi. Ikä alkoi tulla vastaan, ja piti vain tehdä päätös suuntaan tai toiseen. Tulin nopeasti raskaaksi. Ajatukset raskauden ja lapsen suhteen ovat edelleen hyvin ristiriitaiset, enkä mitenkään hehku raskauden onnea. Onneksi laskettuun aikaan on vielä puoli vuotta. Toivon että en tule päätöstä katumaan, mutta sitä en voi vielä tietää. En myöskään saa koskaan tietää, katuisinko myöhemmin, jos olisin jäänyt vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Tsemppiä sinulle suureen päätökseen!

Vierailija

Vauvakuume voi iskeä ihan yhtäkkiä! Samalla minusta on hyvä ettet lähde hankkimaan omaa lasta,jos sinusta tuntuu ettet ole henkisesti vielä valmis! Äitinä oleminen on rankkaa myös psyykkisesti, joten sitten kun sinusta tuntuu että olet valmis saamaan lapsia,olet varmasti loistava äiti! Kirjoituksesikin oli niin fiksusti kirjoitettu! Omaa vauvaa osaa kyllä käsitellä, se tulee ihan itsestään, se kuuluu varmasti luontoon, niinkuin vauva-haaveetkin,sitten kun on sen aika!!

Vierailija

Lainaus:

Vauvakuume voi iskeä ihan yhtäkkiä! Samalla minusta on hyvä ettet lähde hankkimaan omaa lasta,jos sinusta tuntuu ettet ole henkisesti vielä valmis! Äitinä oleminen on rankkaa myös psyykkisesti, joten sitten kun sinusta tuntuu että olet valmis saamaan lapsia,olet varmasti loistava äiti! Kirjoituksesikin oli niin fiksusti kirjoitettu! Omaa vauvaa osaa kyllä käsitellä, se tulee ihan itsestään, se kuuluu varmasti luontoon, niinkuin vauva-haaveetkin,sitten kun on sen aika!!




Ap, olet vasta 26, aikaa on hyvinkin 10 vuotta! Ja kirjoitat todella fiksusti, se kertoo sinusta paljon. Tuollaiset kyseenalaistavat ajatukset ovat kieltämättä raskaita tullessaan, miutta jotenkin uskon, että niitä on eniten fiksuimmilla ihmisillä.

Vierailija

ei kaikkien ole pakko haluta omia lapsia ja uskompa jopa että voit elää hyvän ja onnellisen elämän ilman omien lasten hankintaa. Ainoa mistä olisin sinuna huolissani on juurikin miehesi suhtautuminen asiaan. Jos hän on jo elänyt kanssasi siinä luulossa, että teillekkin vauvoja joskus tulee niin hänhän joutuu miettimään asian uusiksi eli että voiko luopua omasta haaveestaan saada lapsia vai ei.



Minä olen aina halunnut saada omia lapsia, mutta kärsin n 10 vuotta lapsettomuudesta. Nyt minulla on lapsia ja tietysti iloitsen heistä, mutta näin jälkikäteen voisin harmitella vaan sitä, miksi en vaan nauttinut lapsettomista päivistäkin ja siitä että parisuhteessa voitiin matkustella, käydä illalla ulkona jne, sehän oli ihan hyvää elämää. Nyt nuo rakkaat lapset vaativat huomiota ja läsnäoloa 24/7 ja niin parisuhde kuin omakin aika on todella vähäistä. Vaikka minäkin toimin aiemmin erityislasten kasvatustyössä (todella haastavia) niin en siltikään voinut kuvitella miten haastavaa ja raskasta on omien lasten kanssa :) ja mulla on kuitenkin ihan terveet ns. tavalliset lapset. Mun energiat menee omiin lapsiin siinä määrin, että en kyllä missään nimessä haluaisi enää työskennellä lasten parissa.



Vierailija

mun äiti oli(on) opettaja ja hyvin muistan miten hän aina koulupäivän jälkeen halusi hiljaisuutta ja rauhaa kotona... eikä hän tietysti jaksanut kiinnostua enää omien lastensa läksyjen auttamisesta jne. Surullista, mutta totta.



tietysti open ammatin hyviä puolia on lyhyt työpäivä ja pitkät lomat, mutta eipä se ainakaan meillä näkynyt siinä, että vanhempi olisi jaksanut omia lapsiaan yhtään sen paremmin..

Uusimmat

Suosituimmat