Itselleen anteeksi antamisen vaikeus

Vierailija

Tapahtuipa itsellenikin se, mitä vastaan olen aina ollut. Menin pettämään elämäni miestä, elämäni rakkautta. Rikoin jotain niin suurta ja puhdasta, mitä meillä oli. Meillä oli kaikinpuolin kaikki kunnossa, parisuhde voi hyvin ja juuri ostettu omakotitalo. Naimisissa emme vielä ole eikä lapsiakaan vielä ole siunaantunut. Olemme olleet yhdessä lähes 7 vuotta. Keväällä äitini ilmoitti sairastuneensa syöpään, se oli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, täysi järkytys ja shokki. Minun äitini sairastunut syöpään! Elämäni romahti. Itkin, pelkäsin, menetin ruokahaluni, en syönyt enkä nukkunut. Epätietoisuus tulevasta oli raastavaa. Miespuolinen entinen työkaverini, jota olin pitänyt pelkkänä hyvänä kaverinani, kertoi sitten ihastuneensa minuun. En ollut voinut kuvitellakaan mitään tuollaista, tuli täysin yllätyksenä, olin oikeasti kuvitellut hänen olevan vain hyvä kaverini. En ollut vuosien saatossa mitenkään kiinnostunut hänestä siinä mielessä, pidin häntä todellakin hyvänä kaverina vain. Itse olen hiukan mustasukkaista sorttia ja tästä syystä kerroin aina avoimesti miehelleni, jos esim. tekstailimme tämän toisen miehen kanssa. Tuin häntä avioeronsa takia ja halusin kertoa miehelleni asioista avoimesti, ettei hänellä olisi ollut aihetta epäillä. Olen siis itse mustasukkainen ja epäilin mielessäni aina jos mies minulle kertomatta on ollut tekemisissä jonkun toisen naisen kanssa, ja tämän takia koin tarpeelliseksi kertoa miehelleni aina.



Toisen miehen tunnustuksen jälkeen olin aluksi järkyttynyt. Sitten se tuntuikin kivalta, kun joku oli kiinnostunut, antoi valonpilkahdusta sen hetkiseen raastavaan tilanteeseeni. En ollut kertonut tälle miehelle äidistäni. Aloimme viestitellä, sähköpostitella ja kävin hänen luonaan muutaman kerran. Aina hän sai jotenkin vakuuteltua, miksi minun pitäisi hänen luonaan mennä käymään. Aina oli jotain asiaa minulle. Suutelimme, hän piti sylissä, hyväilyä yritin estellä, pääsi vain kerran "iholle asti". Vaatteet pysyivät kuitenkin visusti päälläni enkä ollut yhdynnässä hänen kanssaan. Minä en häneen koskenut, halasin vain ja suutelin, mutta hän koski minuun. Kaikkensa hän toki teki, että olisi yhdyntään asti päässyt, mutta onneksi pidin pääni enkä suostunut. Toistelin hänelle jatkuvasti että tämä on väärin, mutta hän sai minut jostain syystä vakuuttuneeksi, että tämä on ihan oikein ja olen ihan oikeassa paikassa. En mennyt hänen luokseen enää tämän jälkeen. Yritin unohtaa asian, mutta sitten asia todella alkoi vaivaamaan mieltäni, mietin kauan pitääkö minun tunnustaa miehelleni virheeni. Mieheni on maailman hyväsydämisin, hienotunteisin ja aivan ihana mies. Päätin, että minun on pakko kertoa hänelle, tiesin sen loukkaavan häntä verisesti, mutta ajattelin, etten ole ansainnut miestäni. Mietin, että mitä jos hän kosii jossain vaiheessa, en olisi voinut sellaiseen suostua. Halusin eronkin uhalla hänelle päätäntävallan suhteestamme. Pahempaa olisi ollut jos kaikki olisi tullut hänen tietoonsa muuta kautta. En kertonut hänelle siksi, että olisin saanut pahan mielen itseltäni pois, koska sitä en todellakaan ole saanut pois.



Itkien hänelle kerroin mitä oli tapahtunut, mikä siihen oli johtanut ja miten paljon sitä nyt kadun. Pelkäsin menettäväni hänet. Mieheni oli pitkään hiljaa ja lopulta sanoi, että asia ei tullut hänelle yllätyksenä. Olin ihmeissäni. Oli kuulemma aavistellut asiaa, koska puhuin aina "Antti sitä Antti tätä". En ollut hoksannut, että mieheni ottaa sen uhkana, kun avoimesti puhuin hänelle tästä toisesta miehestä. Minähän juuri sen takia kerroin, ettei hänen olisi tarvinnut mitään epäillä, koska minun puoleltani ystävyydessämme ei ollut muuta kuin ystävyyttä. Mieheni sanoi, ettei osaa olla minulle vihainen, mutta siitä hän on vihainen, että jos tilanne olisi toisinpäin, minä en puhuisi hänelle ainakaan vuoteen. Hän oli vihainen myös siitä, että rajoitan hänen menojaan ja aiheutan riitoja aina turhan mustasukkaisuuden takia. Eniten sydäntäni raastaa se, ettei hän ole ollut edes vihainen minulle virheestäni!!! Hän oli pari viikkoa alakuloinen ja toistelin hänelle, että en halua että hän pitää sisällään jos asia painaa. Halusin että hän olisi puhunut ja raivonnut minulle. Mutta hän oli hiljaa. Itseäni vaivasi jatkuvasti, itkin ja yritin puhua, mutta mieheni sanoi, ettei halua muistella ja vatvoa asiaa jatkuvasti. Minun oli niin paha olla, että jopa oksensin. Olen kunnioittanut hänen toivettaan ja ollut asiasta hiljaa. On parempia aikoja ja on huonompia aikoja. Sydäntäni repii kuitenkin nyt taas. En voi miehelleni avautua ahdistuksestani.



Muutama viikko kertomisen jälkeen, kävin kerran psykologilla. Ehdotin miehelleni, että hän tulisi kanssani, mutta ei halunnut. Tuntui oudolta puhua ulkopuoliselle, mutta psykologi osasi kertoa heikkouksistani, ja osui niin oikeaan. Minulla on huono itsetunto, muiden miellyttämisen tarve, en osaa sanoa ei, ja sitten kun minä mokaan itse, minun on erittäin vaikea antaa se itselleni anteeksi. Niin totta joka sana. Kerroin tästä myös miehelleni. En ollut osannut ajatella, että minulla on oikeasti tarve miellyttää muita. Näin jälkeenpäin ajateltuna, se meni juurikin noin, että halusin edelleen miellyttää tätä toista miestä, en osannut sanoa hänelle ei, koska pelkäsin loukkaavani häntä, koska hän oli hyvä ystäväni. Järkyttävää, mutta totta.



Miten tästä omasta ahdistuksesta pääsee eroon ja miten osaisin antaa itselleni anteeksi? Olisi ehkä pitänyt käydä useita kertoja puhumassa ulkopuoliselle, mutta se tuntui jotenkin niin oudolta. Syytän itseäni jatkuvasti, ja näinä aikoina vatsani on koko ajan kipeä. Pelkään, että menetän tässä vielä terveyteni. En vain osaa antaa itselleni anteeksi, vaikka miten yritän, syytän koko ajan, että minä rikoin meidän puhtaan ja arvokkaan suhteemme. Pääseekö tästä ikinä yli?



Sanoin miehelleni tunnustukseni jälkeen, etten voi enää rajoittaa hänen menojaan ja lupasin, etten enää aiheuta riitoja mustasukkaisuudellani. Sitä en todellakaan voi tehdä oman tekoni jälkeen. Lupaukseni olen pitänyt, mieheni on sitä jopa tainnut testata. On katsellut hyvännäköisten naisten kuvia koneelta, jättänyt ne jopa selaushistoriaan, tämä repi minua joka kerta, mutta pysyin hiljaa. En ole mustasukkaisuudessani enää rajoittanut häntä eikä hän liioin ole muistuttanut minua pettämisestäni. Siinä todella arvostan häntä, mutta tekemäni virhe vaivaa siltikin edelleen. Virheistään voi oppia, ja sen toden totta olen tehnytkin, mutta miten sen saa ikinä pois mielestään? En tiedä vaivaako asia vielä miestäni, en uskalla ottaa puheeksi.

Kommentit (1)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat