Masentuneen puolisot - miten te jaksatte?

Vierailija

Masentuneen puolisot - miten te jaksatte?



Olemme 30+ pariskunta, joilla 2 lasta. Mies masentui ensimmäisen lapsen odotusaikana jo... ja nyt minusta tuntuu, että minä! en jaksa.



Minulla on ihan hirveä syyllisyys: toinen on sairas ja minä en jaksaisi enää olla tukemassa! Sydämeni pakahtuu surusta, kun mietin asiaa toisinpäin; jos minä olisin sairas ja kumppanini vuodattaisi ettei enää kestä minua!



Käytännössä pyöritän kaiken kotona yksin. Mies käy töissä, kaukana mutta koska meillä on vähän rahaa eikä varaa kahteen autoon, HÄN on se joka saa ajaa autolla töihin. Minä kuljen bussilla vieden lapset ja huristaen tunnin töihin suuntaansa. En tee täyttä työpäivää, koska muuten lapset joutuisivat olemaan tarhassa 10h päivässä, ruuhkaisina päivinä bussini on myöhässä, jolloin päivä venyisi yli tuon sallitun 10h. Minun pitäisi kai hurrata, kun se jaksaa mennä töihin, josta se valittaa koko ajan, mutta mies on urani tukkeena. Minä en voi hakea täyspäiväistä työtä, koska en voi saada autoa helpottaakseni työmatkoja enkä voi sitoutua työmatkoihin enkä mihinkään, kun mies ei kykene hoitamaan lasten hakua tarhasta/hoitoa.



Mies käyttää kaiken vapaa-ajan nukkumiseen. Minä haluaisin käydä ulkona kävelemässä koko perheen voimin, mutta mies ei koskaan halua mukaan, vaikka pyydän. Haluaisin käydä leikkipuistossa niin, että mies näkisi omat lapsensa leikkivän, ei lähde mukaan. Ei torille, ei messuille, ei elokuviin, ei minnekään. Kotona vaan möllöttää ja niinä päivinä, kun olen töissä ja lapset tarhassa ja hän vapaalla: hän nukkuu. Ei tiskaa, ei imuroi, nukkuu.



Nukkuu ja nukkuu ja valittaa, että väsyttää aina vaan.



Lääkettä hän ottaa, mutta sitäkään ei ota, ellen sano joka ilta. Minun pitää huolehtia että reseptit on voimassa ja että lääkettä on kotona. Ja vaikka sanonkin, että "ota nyt lääke", hanttaa vastaan ja ottaa jos ottaa.



Kun ei ota lääkettä, muutos on radikaali: huutaa, äksyilee, ajelee liikenteessä vastuuttomasti (kahnaa edellä ajavan persuuksissa, ajaa liikennevaloissakin täysiä vaikka näkee että on punaiset ja tekee äkkijarrutuksen lopulta ja on ihme ettei automme ole enempää rutussa), kehuu ääneen muita naisia minun kuullen, oikein loukatakseen, vaikka sanookin, ettei halua loukata. Minusta on tietysti vaikea keksiä mitään kivaa sanottavaa, kun olen lihava ja ihan tavallinen suomalainen nainen, onhan nyt parikymppiset kissat kireissä leggareissaan silmää hivelevämpi näky. Eikä siinä mitään, nauttikoon nuoruudestaan! Ällöttää vaan, kun "vanha mies" kuolaa ja tavallaan nostaa ne parikymppiset minun ohi, vaikka ei tajua ollenkaan, että MINÄ olen se joka siedän tätä kaikkea: kuinka moni parikymppinen ottaisi vastaavan riippakiven elämäänsä?



Mutta ne hyvät asiat: kun "lääkitys on kohillaan", niin me nauretaan. Me katsotaan leffoja, me tehdään hyvää ruokaa. Me pidetään siivouspäiviä. Meillä on oikeesti tosi kivaakin! Ja se tuo minulle lahjoja, ostaa kukkia (käy lasten kanssa ostamassa :)) jne. Ja on hyvä isä. Ottaa lapset kainaloon ja halii. Sanoisin, että hyviä päiviä on 6/10. Se on ainoa syy, miksi jaksan porskuttaa.



Mies ei käy terapiassa, enkä tiedä voiko hän koskaan parantua. Ja nyt, kun on taas oikea laskusuhdanne menossa, olen aivan maani myynyt. Tänäkin aamuna sain käydä viisi kertaa kellon soimisen jälkeen kiskomassa ukkoa ylös, että nousi. Aikuista miestä, apuva. Ja nyt sopivasti kohta on miehen firman pikkujoulut ja voin sanoa, että ottaa päähän. Tuntuu tosi pahalta, että kotiorja jää kotiin ja mies lähtee kuolaamaan niitä parikymppisiä. En tiedä miksi se sattuu niin paljon, olen kai vähän kateellinen. Minä en pääse mihinkään viihteelle, koska minulla on vastuu lapsista. Ja mies saa illaksi viinaa ja vapauden: lähtevät vielä sillain liikkeelle, että ensin saunovat: hän ja 1 parikymppinen miestyökaveri ja 2 samanikäistä nais...tyttöä. Ja sitten baariin. Enkä juuri nyt voi luottaa häneen ollenkaan, kun tämä huono kausi on menossa. (Hairahtui jo kertaalleen toissakesänä, ei työkavereihin mutta samassa rakennuksessa työskentelevään.)



Meillä on vielä tosi kurja tuuri: työt ovat tuoneet meidät kaupunkiin, missä ei ole lainkaan tukiverkkoja. Ei mummeja, ei kummeja, ei ketään. Olen yrittänyt kavereille ehdotella "lastenhoitorinkiä" mutta kukaan ei ehdi koskaan, aina on aikataulut ristissä. Ja onhan se toki ymmärrettävää, kun on työt,opinnot, harrastukset, oma elämä. Eli vaikka olisin miten uupunut, en saa lapsia hoitoon (en edes niille kaukana asuville isovanhemmille, olen luvannut viedä ja hakea lapset mutta eivät halua ottaa, niin ei sitten. Voivat kuulemma ottaa vain yhden lapsen kerrallaan, toiset isovanhemmat eivät jaksa hoitaa kumpaakaan). Ja kun sitten itken kotona, näytän rumalta ja mies hermostuu, kun ei kestä itkua.



Olen tosi positiivinen tyyppi normaalisti, kaiken tämän ulkopuolella. Askartelen lasten kanssa, ulkoilen, teen käsitöitä, näyn joskus vähän "suurelle yleisöllekin". Rakastan työtäni ja tulen iloiseksi pienistä asioista. Mutta sitten tuntuu, että kotona meillä on iso musta mörkö, josta ei voi koskaan tietää, millaisella tuulella on. Hyviä päiviä onneksi on kuusi kymmenestä, mutta ne neljä päivää kymmenestä menee tosiaan nukkuesssa, kiukutellessa, muita naisia ylistäessä ym. Olen nyt kuusi-seitsemän vuotta yrittänyt ymmärtää, että kaikki tuo huono oireilu on vaan sitä masennusta, mutta kun tunnelin päässä ei tunnu näkyvän valoa.



Yhtenä itsekkäänä iltana tuli mieleeni, miten paljon olen joustanut, antanut periksi, (luovuttanut uranikin), tehnyt hänen parhaakseen - huolehtinut lääkkeistä, antanut nukkua, vienut uhmakkaat lapset kiljumaan ulos että hän saa olla rauhassa ym., venynyt seksiin yömyöhällä vaikka itsellä olisi taas herätys klo.6 ja olisin aivan poikki (tää on jännää, miestä kiinnostaa kyllä seksi, vonkaa oikein olan takaa kun enhän minä jaksa antaa joka päivä kun hoidan lapset... Pornoa jaksaa kyllä tuijottaa tietokoneelta ja tisseissa roikkua kiinni - olisipa yhtä kiinnostunut vaikka siivoamisesta, heh heh ;)) jne. ja koska joustani urani puolesta, meidän perheen talous voisi olla paremmassa jamassa jos tekisin täysipäiväistä työtä: tienaan nimittäin enemmän kuin hän: mitäs jos hän joku päivä vaihtaakin tosiaan siellä masennusmudassa möyriessään minut johonkin parikymppiseen? Unohtaa kaikki tekemäni uhraukset ja sanoo hastalavista... Olenko tehnyt kaiken turhaan?



Tiedän, että rakastan häntä ja haluaisin saada sen elinvoimaisen kumppanin seurakseni joka ilta. Mutta tiedän, että kuutena iltana kymmenestä sitä se ei ole.



Miten te muut masentuneen kumppanit jaksatte? Ja voimia kaikille masentuneille - kirjoitukseni on ruma ja loukkaava teitä kohtaan takuuvarmasti, mutta nyt minun oli pakko purkaa JOHONKIN. Onneksi teillä taitaa olla vahvemmat kumppanit kuin minä, tai no, minulla on nyt vain heikko hetki - näitä tulee korkeintaan PMS:ien aikaan, onneksi.

Kommentit (5)

Vierailija

[quote]

Masentuneen puolisot - miten te jaksatte?



Hei!

Olisi kiva tietää missäpäin asustelet? meillä vaan ollut toisinpäin edellisessä suhteessani joten tiedän mitä on ja nyt tässä suhteessa mieheni masentunut ja väsynyt mutta syö lääkkeet niinku kuuluukin! Olisi kiva tutustua sinuun ja voitaisiin aluksi jutella vaik s-postin välityksellä vaik tiedän että et välttämättä jaksakaan ja kerkiä kirjottelemaan ja voitaisiin vaikka joskus tavata ja katotaan sitten miten jatketaan!

Vierailija

mutta pitääkö siihen liittyä sellaista, että ei ota lääkettä ja sitten repeää kokonaan ja alkaa haukkua Sinua ja kehua muita naisia? Eikö hän tiedä olevansa sairas? Miksi hän ei ota lääkettä? Liittyykö masentuneisuuteen ilkeys? Pitääkö masentuneelle miehelle antaa seksiä yöllä kun väsyttää? Ei käy terapiassa? Miksi ei? Mistä voit päätellä että hän muka rakastaa sinua jos sinä olet hänelle yks kynnysmatto ja haukuttava partneri ja sellainen jonka väsymys ei yöllä kiinnosta kun HÄN haluaa seksiä? Minä tiedän yhden asian: Minä en kestäisi kyllä.

Vierailija

Kyllä masentuneen pitää itse huolehtia lääkkeiden ottamisesta ja omasta hyvinvoinnistaan. Varsinkin jos on lapsia. Rakastaako hän sinua ja miksi hän on masentunut? tiedätkö tätä? kuulostaa aika ikävältä tyypiltä tuo miehesi.. kannattaisko sinun harkita eroa? minusta tuntuu että hänellä on suuria onglemia ja purkaa niitä sinuun tosi huonolla tavalla. miten lastenne käy jos sinäkin romahdat, koska kuka tuota jaksaisi henkisesti piemmän aikaa?!

onko hän oikeasti masentunut vai johtuuko käytös jostain muusta? kysymkseesi on todella vaikea vastata kun ei tiedä mikä miehesi tilanne on :/

Vierailija

en todellakaan, varsinkaan jos ukkop tuntee oikeudekseen kyttäillä muita siinä samalla. ehdottaisin asumuseroa tai pariterapiaa. oma ukkoni sanoi useasti oman masennuksensa aikana, että hyvä, että potkin hänet välillä liikkeelle, etten antanut jäädä tuleen makaamaan. kaikkia keinoja tuli testattua, kiristystä uhkailua maanittelua yms. välillä masentunut puoliso tuntuu kuin yhdeltä lapselta lisää... ja jos mies kerta ei jaksa millään, miksei hän jää osa aikaiseksi niin sinä voisit aloittaa täyspäivät? SINÄ ansaitset enemmän, SINÄ et ole mikään ilmainen kyökkipiika.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat