Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Nuoren äidin paineet

Vierailija

Sain puoli vuotta sitten ensimmäisen lapseni, ikää minulla on 21 eli olen melko nuori äiti. Lapsi oli kuitenkin toivottu kun oltiin mieheni kanssa varmoja että halutaan elää toistemme kanssa. Haluan edelleen, rakastan miestäni ja lastani yli kaiken, mutta suhde itseeni ei ole enää entisensä.

Lapsemme on ollut alusta alkaen kovin vaativa, itkeskellyt paljon lähinnä öisin, mutta nyt viimeiset 2kk ovat olleet ihan hirveitä. Lapsen nukuttaminen ja nukkuminen on olleet vaikeita lapsen kehityksen vuoksi kun siis kääntyilee ja pyörii sängyssään ja lopulta yliväsyneenä saa raivarit. Olen yrittänyt lähestulkoon kaikkea ja tullut tulokseen että tämä menee jossain vaiheessa ohi ja nyt on vain jaksettava vaikka nukkua saan itse todella vähän.

Joskus toivon, vaikka rakastankin lastani enkä kadu mitään, että joku olisi kertonut miten raskasta minulla tulee olemaan. Että joku olisi ennen raskautta pyytänyt miettimään kahdesti. Kertonut, että olen todella väsynyt.

Ja ikään kuin tämä vielä riittäisi, koen huonommuutta monista muistakin asioista. Äidistäni, joka on entinen kätilö ja joka aina sanoo minun tekevän jotain väärin ja neuvoo sen jälkeen mitä minun pitäisi lapseni kanssa tehdä. Kaikki mitä teen on jotenkin huonoa. Tämä on johtanut siihen ettei minua enää huvita käydä vanhempieni luona, vaikka ennen kyläilimme heillä 2 kertaa viikossa. Lisäksi nuoren ikäni takia olen alkanut tuntea huonommuutta jopa niin typerästä asiasta kuin siitä, että muut ikätoverini käyvät töissä -> saavat hyvin rahaa ja ostavat hienoja laukkuja, koruja yms. Minulla tietenkään ei ole tällaiseen varaa tällä hetkellä kun vielä äippälomalla olen enkä ole ikinä oikein ollutkaan mikään shoppaholisti, mutta tämä maailma, jossa minä elän nuoruuttani, on niin materialistinen kuin olla ja voi, koen silti paineita tästäkin. Vaikka tiedän että olen paljon ennemmin köyhä lapseni kanssa kuin louis vuitton kainalossa ilman lastani.

Tästä päästäänkin mieheeni. Rakastan häntä yli kaiken ja olen aina rakastanut, mutta ennen lastamme kaikki oli erilaista. Hän halusi olla kanssani aina, ottaa minut mukaan työn järjestämiin juhliin, esitellä minut kaikille mahdollisille tutuilleen... Tunsin olevani arvokas ja että rakkaani on minusta ylpeä. Nykyään olen enemmän äitihahmo, työpaikan juhliin minua ei viitsitä kutsua ja koko ajan haaveena on tehdä jotain extremeä johon tulee toteamus mieheltä "mutta kun ei enää voi". Olimme siis ennen sellaisia, jotka matkustelivat paljon, mies on menestynyt työssään joten lähestulkoon kaikki on ollut mahdollista. Minä itse en ole nuoren ikäni takia ehtinyt hirveästi töissä käymään kun 19v tulin siis raskaaksi ja jonkin ajan päästä kun täytin 20 jäin äippälomalle. Mieheni on ollut raskaantyönraataja aina eikä arvosta kotona vetelehtijöitä (enkä itsekään), joten välillä kun istumme vain kotona en voi olla ajattelematta että olen juuri sellainen siivelläeläjä mitä mieheni ei siedä. Mieheni sanoo, että tietysti olen kotona lapsemme takia ja että se on täysin ymmärrettävää ja hän haluaisi että olen vielä äitiysloman jälkeenkin vähän aikaa, mutta oma psyykkeeni ei anna myöten... Kaikista vakuutteluista huolimatta olen tiivistänyt ongelmani tiukkaan pakettiin: kärsin huonosta itsetunnosta kun en voi olla enää sellainen kuin aiemmin olin enkä pysty tällä hetkellä tulemaan sellaiseksi mitä haluaisin olla, tunnen että mieheni arvostaa kyllä äitiyttäni ja sitä että olen lapsen kanssa, mutta hänen silmissään olen muuttunut spontaanista tyttöystävästä laiskaksi kotiäidiksi.

Tietääkö kukaan yhtään mistä puhun?

Loppuun haluan vielä tähdentää, että vaikka tunnen näin ja vaikka välillä ajatukseni ovat nuoren tytön pinnallisia ajatuksia, niin rakastan lastani enemmän kuin mitään enkä ikinä haluaisi siltikään palata takaisin aikaan, jolloin häntä ei ollut. Lapseni on minulle tärkein ja annan hänelle kaikkeni, vaikka se tarkottaisi kaikesta muusta luopumista.

Kommentit (0)

Uusimmat

Suosituimmat