Muita, joiden oma lapsuus hämärän peitossa

Vierailija

vaikka omat vanhemmat elossa? Meidän perheessä ei ole juuri koskaan puhuttu siitä, millaisia me perheen lapset olimme pieninä, miltä vanhempieni äitiys/isyys on tuntunut jne. Samaistun mielessäni orpolapsiin, jotka tietävät itsestään vain sen minkä itse muistavat.



Mietin oman lapsen saamista, haluaisin kysellä vanhemmiltani millainen itse olin, mutta aihe on todella tabu perheessäni. Meillä ei kysellä eikä muistella lapsuusmuistoja. Eikä minulla ole sukulaisiakaan jolta kysellä, yhtä etäiset välit on kaikkiin. Minun on vaikea muistaa, tai ymmärtää, että esim. sukulaiset ovat nähneet minut pienenä, vanhemmista puhumattakaan, koska siitä ajasta ei koskaan puhuta.



Miten näin etäiset välit voivat edes olla mahdollisia? Ihan kuin emme olisi perhettä ollenkaan.

Sivut

Kommentit (21)

Vierailija

Muistan omasta lapsuudestani esim. kuinka vanhempani jaksoivat jokaikinen ilta lukea iltasadut, jutella, kuunnella ja antaa pusut kaikille lapsille. He olivat myös hyvin tiukkoja nukkumaanmenoaikojen suhteen, koska halusivat iltaisin viettää myös kahdenkeskeistä aikaa.



Mieheni ja minä emme yksinkertaisesti kykene samaan. Annamme lasten kieppua valveilla, kunnes nukahtavat (usein itsekseen) ja roikumme itse iltaisin tietsikan äärellä.



Uudenvuoden lupaukseni: Ensi vuonna parannan tapojani!

Vierailija

Ihminen ei muista lapsuuttaan, jos hänellä on ollut tunne-elämässään tuolloin traumoja tai ei ole ollut mitään yhteisiä, jaettuja tunteita. Siksi esimerkiksi lastenkodissa olleilla lapsilla ei ole välttämättä niiltä ajoilta mitään muistoja tai muistikuvia. Asioita, joihin ei ole liittynyt tunteita tai ne on pitänyt kieltää (psyykkinen defenssi - liian kipeitä tunteita ei pysty kohtaamaan ja siten ne torjutaan), ei muista - muisti vaatii tunteita ja kokemuksia, joihin on liittynyt tunteita.



Ehkä vanhempasi ovat olleet kyvyttömiä tuntemaan kaikkia tunteita ja ovat olleet masentuneita - masennushan on psyykeen keino selvitä liian ahdistavista tunteista ja se ikäänkuin "jäädyttää" kyvyn tuntea.



Toivottavasti pystyt itse kohtaamaan paremmin tunteesi ja olet pystynyt kuitenkin rakentamaan itsellesi elämäntarinan niiltäkin ajoilta, mitä et voi jakaa tunne/tietotasolla vanhempiensi kanssa muistamattomuuden vuoksi.

Vierailija

Joskin mietin, että paljonkohan tasapainoisemmat ihmiset mahtavat muistaa ja vaikuttaako ikä muistamiseen. Sillä lailla että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän on ehtinyt unohtaa.



Muistan lapsuudesta lähinnä vain muutamia ikäviä kokemuksia vanhempien kanssa. Suurin osa lapsuuden muistoista koskee leikkimistä kylän lasten kanssa ulkona, tai koulussa olemista. Mutta jos pitäisi sanoa, että rakastiko vai inhosiko isä minua? En oikein osaa sanoa. Yhtään muistoa ei ole sellaisesta että olisin vanhemman kanssa puhunut vaikkapa kahden kesken jostain asiasta ja olisi ollut lämmin tunnelma. Onko muilla sellaisia muistoja, jossa ollaan vanhemman kanssa kasvotusten ja keskustellaan?



Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, että minulla on täysin katkennut yhteys tunteisiin. Joku kirjoitti, että itki yksin huoneessaan ja kaipasi että joku olisi tullut katsomaan. Sekin on jo jotain että osaa edes kaivata lohdutusta! Eipä olisi tullut mieleenkään että joku olisi tullut lohduttamaan.... Minun tehtävä oli lohduttaa vanhempia ja tehdä heidät onnelliseksi. En itkenyt koskaan, sillä eihän itkeminen koskenut minua. Kuten ei mikään muukaan inhimilinen tarve, ne olivat muita varten enkä koskaan kyseenalaistanut sitä.

Vierailija

Lapsuudestamme ei koskaan ole puhuttu mitään. Muutenkin tekstisi voisi olla minun kirjoittamaani.



Myöhemmin, jo aikuisena, olen saanut selville erään sukulaisen kautta, että isäni ja äitini olivat jonkin aikaa erossa ja siskoani on hyväksikäytetty pienenä (äidin silloinen poikaystävä). Vanhempani ovat kuulemma myös riidelleet paljon, ja äitini on joutunut olemaan sen takia ihan sairaalassakin. Meidät lapset on jätetty yksin kotiin, ja välillä olemme olleet ilman ruokaa. Meidät on kuulemma välillä otettu huostaankin mutta palautettu takaisin vanhemmille, kun he ovat alkaneet saada hoitoa masennuksiinsa.



Mitään en muista, eikä vanhemmat ja sisarukset ole koskaan näistä puhuneet!

Vierailija

että saman perheen jäsenet ovat voineet kokea asiat eri tavalla kuin he. Ei ole kuin yksi totuus, muut eivät ymmärrä tai vääristävät todellisuutta, jos heillä on omoa tunteita tai mielipiteitä.



Miten tällaisten ihmisten kanssa voi olla yhteyksissä - hyvää päivää kirvasvartta-välienkin pitäminen on hankalaa, ellei anna jyrätä itseään aivan kokonaan.

Vierailija

"hyvät" vanhemmat.. siis erittäin rakastavat kyllä, tämän olen myöhemmin tajunnut, mutta koska he olivat kasvaneet tosi köyhinä he halusivat taata minulle tosi varakkaan perheen.. se oli heille tosi tärkeää. elikkä tekivät ympäripyöreitä päiviä, asuttiin hienosti ja shoppailtiin viikonloput, sain ihan kaiken... mutta vanhemmat eivät koskaan olleet kotona ja olin jo ihan pienestä aina yksin. teini-iässä en muistanut mitään lapsuudestani, olin todella pelokas ja ahdistunut nuori... ja olimme vanhempieni kanssa tosi kaukaisia..



vanhempani kuitenkin tietyssä vaiheessa, aika viime tipassa, tajusivat, että olin syvästi masentunut ja rupesivat tarmokkaasti auttamaan minua. he eivät millään käsittäneet kun terapeuttini kertoi syyksi sen, että olin viettänyt koko lapsuuteni yksin... meni vuosia kun erityisesti äitini oli sitä mieltä että syyn on oltava jossain muussa, hehän antoivat minulle KAIKEN... niin kauan kärsin ja olin masentunut... lopulta ku äitinikin teki itsetutkiskelua, kävi terapiassa ym pääsimme keskustelemaan asioista, hänen köyhästä lapsuudestaan ja traumoistaan ja siitä miten hän oli tavallaan hypännyt sinne toiseen äärilaitaan, eikä sekään toiminut.. ymmärsimme toisiamme ja eräänä päivänä istuin sängyllä kun kaikki muistot PALASIVAT. ne vain hyökyivät takaisin, tarkkoina ja se oli todella HURJAA. sen jälkeen paranin todella.



olemme nykyään todella läheisiä. en voi tietysti omaa vanhemmuuttani täysin arvostella, mutta uskoisin näiden kokemusten jälkeen olevani aika tasapainossa... olen oppinut sen, että keskitie on paras. olen tosi paljon lasteni käytettävissä, olen ollut kotiäitinä ja he ovat aina tärkeintä elämässäni. silti otan myös aikaa itselleni ja kehittelen hiljalleen uraani....

Vierailija

että olet pystynyt käymään läpi lapsuuttasi aikuisemmalla iällä! Vanhempasi olivat enemmän ajattelemattomia kuin osaamattomia/kyvyttömiä huomaamaan lapsen tarpeet.



Joku ylempänä kirjoitti, ettei ollut/ole kosketusta omiin tunteisiin. Minä, ketjun aloittaja, olin se joka itki yksin huoneessani. En sitä lohdutusta osannut silloin kaivata, ajattelin vaan että olen tyhmä/huono kun en osaa pidätellä itkuani. Olen edelleen tosi itkuherkkä, muuten en osaa tunteitani ilmaista. En osaa suuttua, en oikein surrakaan, muuten kuin lamaantumalla. Ja vasta aikuisena olen herännyt ihmettelemään vanhempieni käytöstä. Miten he eivät olleet lainkaan kiinnostuneita lapsistaan, meidän ajatuksista ja tunteista. En minäkään muista yhtään henkilökohtaista keskustelua isän tai äidin kanssa. Eikä äitini ole koskaan käynyt huoneessani minun ollessa siellä. Poissaollessani hän kävi kastelemassa kukat.



Viime aikoina olen miettinyt itseäni lapsena ja yrittänyt olla hänen aikuiskaveri. Mietin tilanteita lapsuudesta ja mietin mitä sanoisin tälle pienelle tytölle jos tuntisin hänet oikeasti, olisin vaikka hänen äitinsä. Ottaisin syliin ja kysyisin mitä kuuluu, selittäisin tapahtumia jne. Se tuntuu lohduttavalle, hassua kyllä.

Vierailija

Minulla ei ehkä ihan samanlaist akokemusta, minulla siis on lapsuusmuistoja ja äitini ja sisareni ovat kertoneet joitakin asioita.Mutta pystyn samaistumaan noihin ajatuksiin siitä miten itse selviää vanhempana. Sinkkonen kirjoitti jossain kolumnissa vastaanlaisia sukupolvien ketjuja pohtineelle isälle, että se että hän osaa ajatella omassa lapsuudessaan olevan jotain parantamisen varaa ja että on asioita joita ei halua siirtää eteenpäin on jo iso parannus.



Itse olen joutunut kasvamaan isoksi ja pärjääväksi jo varsin varhain. Omien lasteni myötä olen joutunut todella kasvamaan ja päättämään etten vaadi omilta lapsiltani yhtä paljon kuin oma äitini minulta. Äitini on jäänyt orvoksi kymmenen vuotiaana, joten on ymmärrettävää että hänelle äitinä oleminen ei ole ollut niin yksinkertaista. Olen oikeastaan vasta lasteni syntymän jälkeen tajunnut että on asioita joita en halua toistaa ja asioita, joissa haluan olla viisaampi. Tajusin viime talvena että sisareni (9V vanhempi) on oikeastaan luonut minulle suurilta osin mallin normaalista perhe-elämästä. Nyt kolmatta odottaessani toivon että olisin jo oppinut jotain ja osaisin paremmin nauttia läheisyydestä ja siitä riippuvuudesta mikä pienellä vauvalla on äitiinsä.



Tsemppiä sinulle. Oma lapsi pistää kaikista kovimman seulan läpi ja kasvattaa eniten. Koska olet herännyt ajattelemaan näitä asioita niin hyvän puolison kanssa sinusta varmasti voi kasvaa aivan toisenlainen vanhempi kuin omistasi.

Vierailija

ja arvelin, että ehkä se johtuisi jostain ongelmista. Sittemmin sain pojan, joka on hyvin vauhdikas ja itsekeskeinen tapaus. Muistaa kyllä asioita, mutta usein on niin omassa kokemuksessaan kiinni ettei yksinkertaisesti kiinnitä mitään huomiota asioihin, jotka ovat muille se kunkin tilaisuuden juttu. Esim. jostain joulujuhlasta 4-vuotiaana muisti ainoastaan mielestään upean leikkikeittiön, jota säilytettiin juhlatilan nurkassa. Kun yritin muistella hänen kanssaan niitä joulujuhlarutiineja, hän ei oikeasti muistanut niistä mitään vaikka kaikki meni ihan kivasti. Eli ehkä omakin "muistamattomuuteni" on vaan sitä, että en ole kiinnittänyt huomiota niihin juttuihin, mitä muut sitten ovat myöhemmin muistelleet eikä äitini ole tajunnut muistella niitä minun juttujani, joten ovat tietysti unohtuneet.

Vierailija

että jotain traumaattista on lapsuudessasi tapahtunut. Minulla ei ole tietoa mistään erityisestä tapahtumasta, vain yleisestä henkisestä heitteille jätöstä. Tosin, jos kävisi ilmi esim. että isäni olisi ollut väkivaltainen äitiäni tai meitä lapsia kohtaan kun olimme pieniä, en hämmästyisi.



On vaikea aloittaa keskustelua mistään. Jo ajatus siitä, että kysyisin jotain lapsuudestani saa palan kurkkuun. Ehkä olisi helpompi aloittaa puhuminen esim. tädin kanssa, joka saattaisi muistaa jotain, tai toisaalta valottaa vanhempieni taustaa.



Kiitos kaikille asiaa pohtineille! Rauhallista joulun aikaa.



Ap

Vierailija

Olen kysellyt äidiltänikin, mutta hän ei muista. Olen huomannut, että hän ei muista joitakin ihan varmoja ja selviäkin asioita, jotka itse muistan. Meillä esimerkiksi oli puinen puutarhakeinu ja papan tekemät puutarhakalusteet vuosikausia tietyssä paikassa pihalla. Äitini ei muista näitä ollenkaan, vaikka niistä on valokuviakin. Saatika sitten että hän muistaisi nimenomaan minusta yhtään mitään. Meitä oli viisi lasta ja häenllä menee lapset iloisesti sekaisin, jos ylipäätään mitään muistaa.



En usko, että hän voisi mitään traumaattista muistaa, koska ne asiat tapahtuivat aina silloin, kun hän ei ollut näkemässä ja kuulemassa. Olisin toivonut, että hän olisi muistanut onnellisia hetkiä, tai ylipäätään millainen olin pienenä. Mutta ei.

Vierailija

Kiitos vastanneille! Näin joulun aikaan alkoi ahdistaa ajatus vanhempieni luona käynnistä. Olemme tekemisissä, mutta keskustelut on hyvää päivää kirvesvartta - tasoa, ja se tuntuu todella raskaalta kun mielessä on niin paljon kysymyksiä ja ihmettelyä.



Omaa muistamattomuuteni lapsuuden ajoista en kummastele, juuri siitä syystä että kun asioista ei puhuta, ne unohtuvat. Yleensä tapahtuneista asioista puhutaan ja muistellaan, jolloin ne jäävät mieleen.



Lapsuudessani tunteiden ilmaisu oli enemmän tai vähemmän kiellettyä. En muista että minua olisi lohdutettu jos oli paha mieli, koska viimeiseen asti pidin nolot ja häpeälliset tunteet (=pahan mielen) omana tietonani ja itkin yksin huoneessani. Kukaan ei tullut kysymään mitä siellä teen. Luultavasti vanhempani olivat/ovat masentuneita. Koko lapsuusaikaa leimaa mielessäni yksinäisyys, vaikka sisaruksia ympärillä olikin. Mutta ei ollut yhtään aikuista jolle olisin itsestäni kertonut, enkä koe että kukaan olisi minua nähnyt.



Omaa lasta yritän, ja mietin kuinka osaan olla läheinen vanhempi ja ottaa lapsen tunteet huomioon ja selittää niitä. Kuinka osaan tehdä yhteisiä muistoja, sekä mieleen että konkreettisesti. Muiden ihmisten kanssa keskustellessani kuuntelen heitä ja olen läsnä, tästä olen saanut ystäviltäni palautetta, mutta oma lapsi saattaa tuoda erilaisia paineita. Lapsen tunteiden mitätöintiä en halua missään tapauksessa siirtää eteenpäin.

Vierailija

Tuli ihan mieleen miehen perhe, kun siihen liityin. He olivat käyneet vaikeita aikoja läpi, ja jotenkin se tunnelma perheessä oli, sanotaanko, no, vähän masentava. Rakkautta kyllä oli, mutta sitä ei osattu näyttää eikä mistään oikein puhuttu. Ihan kuin perhe olisi jossain vaiheessa vaan päättänyt, että heillä ei ole mitään yhteistä ja sillä selvä.



Mä tulen itse perheestä, jossa kaikki vetävät yhtä köyttä ja puhuvat kaikki asiat läpi, omat ja muiden (jonkun mielestä varmaan liikaakin...). ;) Mä aloin miehen perheesäkin kyselemään ja juttelemaan. Vuosien kuluessa tunnelma on vapautunut selvästi, perheenjäsenet viihtyvät aika hyvin yhdessä, lukuunottamatta paria jäsentä, jotka elävät edelleen pidättyvästi ja etäisesti.



Mies on kerran sanonut, että mä olin kuin virkistävä tuuli, joka puhalsi perheen läpi. Enkä nyt tarkoita leuhkia omalla erinomaisuudellani, vaan tarkoitan sitä, että se perhe tarvitse vain töytäisyn, jonkun, joka on kiinnostunut ja kyselee muiden asioita ja kuulumisia! He olivat vaan jotenkin niin vakuuttuneita siitä, ettei ketään kuitenkaan kiinnosta, ettei kukaan edes aloittanut puhumaan tärkeistä asioista.

Vierailija

jossa välit olivat kyllä lämpimämmät mitä teillä monella on ollut. Murrosikäisenä tietysti aloin irrottautua vanhemmistani ja itkin miten maailma murjoi minua (se oli murrosikäisen kasvavista).



Mietin teidän kirjoituksianne lukiessani, että mitähän minä itse oikeastaan muistan siitä omasta lapsuudestani. Tuntuu, että eniten muistan kuvien kautta, valokuvien joita on aina perheessäni runsaasti otettu.



Miten teillä, jotka ette muista lapsuudestanne oikein mitään, onko teillä valokuvia muistuttamassa siitä?



Tietenkin perheen yleisen tunnelman moni muistaa, mutta mitään yksittäistä tapausta en kyllä voi sanoa varhaislapsuudestani muistavani, jos kuvat eivät olisi kertomassa sitä tarinaa. Kuvia katsottaessa (vanhempien kanssa) he ovat sitten kertoneet tarkemmin missä kuva otettiin jne.



Olen joskus lukenut, että jossain oli projekti, jossa käsiteltiin oman elämän läpikäymistä ja ymmärtämistä juuri valokuvien avulla. Tuli mieleen, että kannataisiko teidän etsiä kaikki mahdolliset valokuvat lapsuudestanne ja aloittaa lapsuuden läpikäyminen niiden avulla, tarkoitan, että kävisitte vanhempienne, sukulaistenne kanssa niitä läpi. Pääsisikö siinä kuitenkin jonkinlaiseen alkuun?



Surullinen mieli kyllä tuli lukiessani teidän monen kirjoituksia.

Hyvää joulua kuitenkin!

Vierailija

Muistan lapsuudestani hyvin vähän, eivätkä vanhempani koskaan ole kertoneet mitään. Nyt pelkään että aiheutan saman omille lapsilleni. Tuntuu että olen tosi huono kirjoittamaan mitään vauvakirjoja tai keräämään muuten mitään muistoja talteen, siis konkreettisia muistoja. Pelkään että omat lapseni samalla tavalla "unohtavat" lapsuutensa. Olen kyllä itsekin huomannut että minun on välillä vaikea suhtautua lapsiini täysin avoimesti, tuntuu että vuorovaikutussuhteessa on jotain pielessä. :(

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat