Hankala äitisuhde?

Lapsuuden haavat.

Kommentit (1)

Lapsuuden haavat.

Psykiatri Martti Paloheimo 1915-2002 käsitteli kirjassaan Kotivammaisuuden synty – auomalaisen lapsuuden haavat vaikeita äiti tytär suhteita, josta hän alkoi käyttämään ilmaisua “äitivammaisuus”.

Paloheimon äitivammaisuus käsite perustui hänen psykiatriselle vastaanotolleen hakeutuneiden naisten kertomuksista omasta äiti-tytär suhteesta.

Kirjassaan sivulla 155-157 osiossa Äidit hän kirjoittaa:
Olin jo vuosia omassa praktiikassani kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein naispotilaani kertoivat joutuneensa oman äitinsä taholta kokemaan karua ja suoranaiseen emotionaaliseen hylkäämiseen verrattavissa olevaa moitiskelua, tai piittaamattomuutta.
Sellaista nähtiin tapahtuvan ei yksin lapsen ollessa pieni, vaan myöhemminkin, jatkuvasti pitkälle aikuisikään saakka.

Tämä havainto toistui niin tiheästi, että aloin mielessäni kutsua näitä potilaitani äitivammaisiksi. Tuon sanan keksin jo paljon ennen kuin minulle alkoi hahmottua uusi kotivammaisuus käsite.

Kun kerran oli keksinyt tämän ajatuksen, rupesin epäilemään, että ehkä juuri äidin aiheuttamat kiusat, lähinnä hänen osoittamansa rakkaudettomuus kaikkine lieveilmiöineen, saattoi olla perimmäinen syy sille, että asianomainen ylipäätään etsiytyi psykiatrin puheille.

Se ehkä selitti osittain myös, miksi psykiatrien odotushuoneissa aina istui vuoroaan odottamassa enemmän naisia, kuin miehiä.

Keskustelussa kävikin tavallisesti ilmi, että olin ollut oikeassa.
Lopulta uskalsin mennä suoraan asiaan ja tiedustella, minkälainen potilaani suhde äitiinsä oli ollut. Ja lähes aina, epämääräisenkin sairaudenkuvan muodostaman arvoituksen selityksenä on lopulta paljastunut myrkyttynyt äitisuhde. Se säätelee aikuisen naisen elämää lukemattomin tavoin.

Yritän hahmotella, mitkä seikat olisivat luonteenomaisimpia äitivammaisten tragediassa. Pelkistän havaintoni kolmeen painajaiseen, jotka varjostivat heidän elämäänsä:

Itseluottamus ja omanarvontunne on pysyvästi vaurioitunut. En ansaitse itselleni mitään hyvää. Minun ei ole lupa olla onnellinen. Ei minusta ole siihen eikä sellaisiin tehtäviin. Ei kukaan voi minua rakastaa.

Mielen taustalla on ärtyisän vihaisen ja usein pilkallisen moitteen pelko. Pelkään jatkuvasti, niin mielettömältä kuin se kuulostaakin: Mitähän äiti sanoo?

Omaleimainen, psyvä surunkaltainen alakuloisuus. Olen jäänyt vaille jotain tärkeätä elämässä, jotain sellaista, mikä on auttamattomasti ohi ja jota en voi koskaan saada. Se on kuin tienvarrelle peruuttamattomasti jäänyt kaunis rakennus, jonne olisin ehkä voinut päästä asumaan, jos minua ei olisi estetty.

Netissä löytyy keskusteluita haulla.
> lapsuuden haavat <.
----

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat