Psykologi Kaisa Lumijärvi: "Vastaa lapsen itkuun aina myönteisesti"

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Kommentit (12)

Vierailija

Juu. Eletään vielä lisää lasten ehdoilla.

Tämä psykologi taitaa olla osasyyllinen siihen, että lapsista on tullut hetikaikkimullenyt -mummonpotkijoita ja paikkojen sotkijoita.

Lapsi osaa kyllä käyttää itkua hyväkseen. Pienikin lapsi osaa. Lapsi on itsekeskeinen ja materialisti ja tekee kaikkensa, että on maailman napa.

Itkusta tuleekin ärsyyntyä ja opettaa lapselle pienestä pitäen, että maailma ei pyöri hänen ympärillään. Jokaiseen itkuun vastaamalla tällaisella lapsen jalustalle nostamalla lapsi oppii vain, että itkemällä joku muu järjestää hänen asiansa, eikä sitä, että aikuinen on läsnä.

Aikuisen läsnäolo ja turvallisuus tarkoittaa sitä, että tuetaan itsenäiseksi kasvamista, luonteen kehittymistä avuliaaksi ja toiset huomioon ottavaksi, eikä sitä että pentuja pidetään pumpulissa.

Vanhempi erottaa kyllä lapsestaan kipuitkun ja silloin asiaan tulee suhtautua vakavasti, tosin monesti kipuitku on vain kolahtanutta ylpeyttä.

Jokainen aivot omaava lapsia tehnyt tietää tämän. Jokainen aivot omaava lapsia tehnyt onnistuu kasvattamaan yhteiskuntakelpoiset lapset. Sen sijaan näiden kukkahattutätipsykologien neuvoja kuuntelevat saavat kasvatettua vain noita asemilla notkuvia syleksijöitä.

On aika palata vanhoihin kasvatusmenetelmiin, joissa aikuinen on auktoriteetti ja tukkapölly on sallittu. Avoimiin väkivallantekoihin ei tulisi tietenkään palata, eli selkäsaunat ja lyöminen tulisikin pysyä pannassa. Opettajille takaisin vanha arvovalta.

Esimerkiksi Tikkurilan asema Vantaalla on kympin esimerkki siitä, miten tällaisten psykologien neuvoin kasvatetut pennut terrorisoivat ympäristöä.

Nimim. kolmekymppinen nainen - kasvatettu kovassa kurissa, omaa korkeakoulutuksen, hyvän työpaikan, hyvän palkan, terveen parisuhteen, medialukutaidon ja kyvyn ajatella itse omilla aivoillaan.

Vierailija

Toivottavasti tämä oli trolli. Haluaisitko itse, että hätääsi ja itkuusi vastattaisiin ärtymyksellä? Kovassa kurissako kasvamalla olet oppinut niin myötätuntoiseksi ja ystävälliseksi kuin viestistäsi voi päätellä? Ulkoiset saavutuksen merkit eivät aina kerro onnellisesta elämästä, mutta toivon toki, että olet näiden saavutuksiesi lisäksi onnellinen :) Eivätköhän ne asemia sotkevat lapset ja nuoret ole nimenomaan tylyn ja torjuvan kasvatuksen saaneita, sylistä pois käännytettyjä. Läheisyydellä ja hyväksynnällä oppii luottamaan itseensä ja maailmaan, kantamaan vastuuta yhteisistä asioista sekä olemaan muille läheinen ja hyväksyvä.

Nimim. kolmekymppinen nainen, kahden ihanan, hyvinkäyttäytyvän ja toisia kauniisti huomioivan lapsen äiti.

Vierailija

Ei ole trolli. Perustan väitteeni sille, mitä entisistä koulukavereistani on tullut ja mitä näen päivittäin tuttavapiirissä ja työn puolesta. Siihen, mitä näen päivittäin ekologisista syistä julkisilla kulkuvälineillä tekemäni työmatkojen aikana.

 

Eräidenkin perheiden lapsien kehittymistä olen päässyt seuraamaan taaperosta asti - ja jokainen, jossa äiti on ollut hyssyttelevien kukkahattutätien neuvoja orjallisesti seurannut suojelevainen ja "hyvä leijonaäiti" on onnistunut kasvattamaan viittä vaille nuorisorikollisia, joilla ei ole mitään käytöstapoja, odotetaan että kaikki tulee hetikaikkimullenyttähännenäneteen ja itsekkyys loistaa... Äidin paneutuminen kun on opettanut lapsille vain sen, että äiti hoitaa, äiti auttaa ja siitä eteenpäin joku toinen hoitaa ja maksaa.  Pahimpia ovat täysin vapaan kasvatuksen kaverivanhemmat, joiden pentujen ideologia maailmasta on että miksi turhaan tehdä töitä, kun sossu maksaa. Sehän tämän yhteiskunnan pitääkin kierrossa. "Hyvien kaverivanhempien" (niiden joiden lapsia ei kielletty, rajoitettu eikä oikeastaan kasvatettu ja joiden luvasta juosta yökaudet kaupungilla) kasvateista yksi on tappaja, kaksi haudassa (toinen tapettuna ja toinen huumeista) ja yhdeltä juuri huostaanotettiin lapsi, koska lapsi oirehtii hyppäämällä yökaudet kaupungilla ja käyttämällä alkoholia.

 

Perustan väitteeni myös (tosin vain kahteen) tapaukseen, jossa tiukkojen vanhempien lapsi päätti, että hän ei rajoita lapsiaan mitenkään ja he saavat kaiken, minkä hän ei saanut. Toisen lapset on molemmat huostaanotettu. Ei siksi, että aikuinen olisi jotain tehnyt.. ei, vaan siksi, että ei tehnyt. Lapset menivät ja tulivat, saivat kaiken mitä halusivat. Nuorempi oli 13-vuotiaana jo narkkari. Vanhempi ei muuten vain saa otetta elämästä. No, toinen tapaus on viiden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka valittaa joka päivä sitä, että lapsensa haluaa iphonen ja converset vaikka tietää ettei äidillä ole rahaa, huorittelee äitiään ja uhkaa tehdä itsestään lastensuojeluilmoituksen, jos äiti ei osta jotakin tai päästä jonnekin. Koska auktoriteetti on otettu ihan lainkin puolesta vanhemmilta pois ja annettu lapselle. Viidennen lapsen kohdalla tuokin nainen alkoi ymmärtää, että teki virheen kasvatuksessaan, mutta "myöhäistä on katua, kun pa***t on housuissa". Parisuhteetkaan eivät hänellä kestä, mutta harvemmin ne kestävät jos puolisokseen ottaa jonkun jota ei osaa kunnioittaa. Kun omaan napaan tuijotetaan, niin harvoin toista huomaa.

 

Sen sijaan ne, jotka on kasvatettu kurissa ja tiukat rajat asettaen, ovat löytäneet asemansa maailmassa. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se, että ei päästy perjantaisin "kartsalle" oli parasta mitä saattoi sattua ja moni onkin sen tunnustanut. Jälkeenpäin kiittäneet vanhempiaan siitä, että kuri säilyi, vaikka ovia yritettiin paiskoja ja huutaa, että "v***u sä et mua määrää". Siellä ilmoitettiin kylmästi, että kyllä määrään, siihen päivään asti kun täytät 21 ja vaihtoehdot on tasan ne, että sinä pysyt vaatteissa, ruuassa, huolenpidossa ja rakastettuna tai sitten kävelet tuosta ovesta ulos. Sen jälkeen vaihtoehto on se, että kasvat laitoksessa jossa on järeämmät keinot kurinpitoon ja usein myös kovemmat rajat, ja huolehtija on se, joka sattuu olemaan työvuorossa.. Näissä perheissä ei jokaista pipiä puhalleltu, lasten kiusaamista hyssytelty ja lässytelty että kyllä äiti/isi auttaa, vaan todettiin, että eikös sanottu että sinne puuhun ei tarvitse kiivetä ja sano itse niille kiusaajille, että minä voin nyt olla läski, mutta parannuttuani sovin paremmin muottiin ja sinä säilyt silti aivottomana idioottina lopun elämääsi. Nämä ihmiset osaavat ottaa selvää asioista, eivätkä roiku vauvafoorumien palstoilla kyselemässä että saanko mä nyt sanoa ei tolle mattijoosepille kun se piirtää seiniin.

 

Eikä tiukka kuri ja järjestys edes estä luovuutta: muutamalta tulee niin järjettömän kaunista taidetta maalauksina ja litografioina, että itkettää katsoa!

 

Nyt kun olen ihan läheltä seurannut vapaakasvattajaäitien tuottamia jälkeläisiä iältään 3-19 vuotta, vaivun suorastaan epätoivoon. Jokaiseen itkuun tartutaan ja perheen aikuiset kulkevat varpaillaan, kun joku lapsi on huonolla tuulella. Vanhimmat eivät ole edes yhteiskuntakelpoisia ja pienimpiä en auttaisi vaikka hukkumassa olisivat. "ei", on kielletty sana, koska lapsi voi saada traumoja. Lapselta kysytään, että mitä haluat syödä - ja kaikille tehdään eri ruuat, koska muuten kiukutellaan. Lapsen ehdoilla eletään, koska psykologiämmät niin sanovat. Kaikki kurinpito ja rangaistus on kiellettyä, koska joku utopiassaan elävä päätti, että positiivinen ehdollistaminen on ainoa oikea keino.

 

Sanonpa tähän vielä, että ammattikasvattajankin olen nähnyt antavan selkäsaunan lapselleen. Se tapahtui sen jälkeen, kun oli tehty teko joka tiedettiin varsin kielletyksi. Selitettiin lapselle, että nyt rangaistaan raskaalla kädellä, koska ohjeista huolimatta teit toisin, vaikka tiesit. Ja tuostakin lapsesta tuli menestyvä, kouluja käyvä urheilija. Hän täytti vuoden alussa 19 vuotta ja tämän kevään ylioppilaskirjoituksissa saamme varmaankin odottaa niitä laudatureja.

 

Kyllä monesti silloin pentuna otti päähän, kun ei saanut mennä ja tulla miten halusi ja yhdessä kirottiin että sitten kun ollaan aikuisia, niin..  mutta ei-ollenkaan-yllättäen meistä tuli lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia, henkilöstöpäällikköjä, yrittäjiä, it-nörttejä. Maksamme veromme ja kasvattamme lapsemme näkemään muunkin kuin sen mitä "asiantuntijat" ja valtamedia heille suoltaa totuutena. 

 

Ole sinä ylpeä äitiydestäsi. Onnittelut, jos olet muuta kuin Äiti, eli parempi kuin kaikki muut vain siksi että on pukeltanut maailmaan ihmisiä. Niitäkin on, ja niiden lapset ovat yleensä sellaisia, jotka vetävät itsensä aikuisena jojoon, kun joku asia ei menekään niin kuin he haluavat.

 

Nyt parhaimpia tyyppejä ja parhaiten käyttäytyviä lapsia ympärilläni ovat kasvattaneet sellaiset ihmiset, jotka kyllä nostavat kipua itkevän lapsen syliin ja lohduttavat, mutta eivät kannusta tekoitkemään. He ilmoittavat kaupassa kiukuttelua yrittävälle, että nyt käyttäydyt tai menetät viikkorahasi kuukaudeksi (ja oikeasti ottavat sen viikkorahan pois), eivätkä vain uhkaa tyhjällä. Raivokohtauksen saanut lapsi otetaan ja pidetään sylissä (vaikka kukkahattuämmät ovat kieltäneet lapsen vapauden rajoittamisen), sormille annetaan näpsäytys, jos sormet lyödään maalattuun seinään vaikka kiellettiin. Huonoilla teoilla haettua huomiota ei tueta antamalla sitä huomiota, vaan suljetaan pois yhteisöstä, kunnes kaverilta on pyydetty anteeksi. Huonoista arvosanoista ei valiteta opettajalle, vaan opettajan kanssa keskustellaan miten koti voi tukea opetusta muuten kuin katsomalla että kotiläksyt tehdään.

 

Ja jos joku pitää todellisena parhaana saavutuksenaan lapsensa (kun kuka tahansa terve ihminen voi niitä tehdä), niin tervetuloa todelliseen maailmaan: Saavutus olisi tehdä jotain, mitä muut eivät osaa.

Vierailija

Emme me loppujen lopuksi kovin eri mieltä ole - rajat toki tarvitaan, eikä valintoja tehdä lapsen kiukuttelun ehdoilla. Läheisyyden antaminen ja lapsen hyväksyminen ei kuitenkaan ole alkuunkaan sama kuin kaikkien tekojen salliminen ja hyväksyminen.

Välinpitämätön tai lastaan pelkäävä vanhempi voi jättää puuttumatta huonoon käytökseen, mutta en kyllä ole törmännyt yhteenkään tällaista suosittelevaan asiantuntijaan. Koen siis turhaksi syyttää esim. tämän artikkelin psykologia vanhemmista, jotka eivät tee työtään. Myös kiukuttelu ja itku ovat eri asiat, eikä minusta tässä kehotettu hymistelemään kiukuttelulle, vaan ottamaan rakastavasti vastaan vanhemman luo kaipaava pieni ihminen.

Toiseksi viimeisessä kappaleessa kuvaamasi elämisen tapa on pitkälti yhtenevä omien kasvatusajatusteni kanssa, joskaan en näe sormille näpsäyttämisen tarpeellisuutta. "Huonoilla teoilla huomion hakemisen" myös voi tulkita monin tavoin. Jos lapsi esimerkiksi itkee surkeana (olipa kyse kivusta tai muusta), uskon sylin auttavan sekä välittömään tilanteeseen että lapsen kehittymiseen huomattavasti paremmin kuin huomion kitsastelun. 

Kuvaamasi selkäsaunan antaminen on sen sijaan paitsi julmaa, myös useammalla tavalla haitallista. Mitä opettaa lapselle se, että "teit väärin, joten satutan sinua"? Uskon, että lapsi kokee lähinnä turvattomuutta ja kapinamieltä, menettää luottamuksen vanhempaansa turvallisena hahmona, oppii että toisten (jopa pienempien ja avuttomien) satuttaminen on sallittua, ja satuttaa myöhemmin itsekin. Päässä ei varmasti pyöri päällimmäisenä, että "olinpa väärässä, toiminpa jatkossa fiksummin". Ennemmin lapsi pyrkii eristäytymään vanhemmasta ja piilottamaan tekemisensä ettei saisi selkäänsä uudestaan. Miten itse reagoisit, jos esimiehesi töissä toteaisi jonkin työsi myöhästyessä, että "tiesit että se on väärin, nyt rangaistukseksi lyön sinua"?

Paljon hyödyllisempää olisi keskustella lapsen kanssa siitä, miksi tämä teki väärin ja miten hän voisi jatkossa toimia paremmin. Ja pistää lapsi korjaamaan tilannetta mahdollisuuksien mukaan, iän huomioiden. Esimerkiksi pyytämään anteeksi, siivoamaan aiheuttamansa sotkun, maksamaan korvauksia tms. Rankaisu helposti siirtää huomion pois varsinaisesta asiasta, ja saa lapsen tekemään valintoja rankaisun pelon vuoksi eikä siksi että ne olisivat oikein/väärin.

Olen toki ylpeä äitiydestäni, tai oikeastaan ihanista lapsistani. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi tehnyt ja tekisi elämässäni paljon muutakin. Tässä artikkelissa ja kommentissasi kyse oli kuitenkin lasten kasvatuksesta ja sen vaikutuksesta lapsen olemukseen ja tulevaisuuteen. Siitä syystä koin olennaisempana kertoa oman kasvatusfilosofiani yhteydessä lapsistani kuin esim. omasta koulutuksestani, työstäni tai parisuhteestani, joihin kaikkiin olen oikein tyytyväinen.

Vierailija

Minulle tulee lasten itkemisestä mieleen TV-ohjelma "Nanny", jota joskus katselin kauhistuneena. Perheiden avuksi saapui tämä ns. asiantuntija, joka mm. retuutti hysteerisenä parkuvan lapsen jäähylle YKSIN lukitun oven taakse itkemään. Ei auttanut, vaikka lapsi olisi syöksähdellyt pää edellä ovea päin ja itkenyt itsensä tikahduksiin. - Kammottava lastenkasvatusmenetelmä!

Vierailija

Lasten fyysinen ja alistava kurittaminen on ollut Suomessa lailla kiellettyä jo vuodesta 1984. Jo sisäinen äänemme sanoo, että lasten satuttaminen on väärin. Kun sen lakikin kieltää, niin eipä kannata tämän lain rikkomista keskustelupalstoillakaan kehua eikä suositella.

Vierailija

Minä en voi sille mitään, mutta minulle tulee kovan kurin kannattajista aina mieleen, että he ovat piilosadisteja, jotka nauttivat siitä, että saavat sanoa kylmästi ja kovasti ihmiselle, joka itkee ja jolla on paha olo. Sitten jälkeenpäin he selittävät muille, että he tekevät sen vain lapsen parhaaksi. Anteeksi nyt tämä mielipide, mutta sellainen mielikuva minulle aina tulee.

Vierailija

Olen aloittajan kanssa paljolti samaa mieltä että lapset ovat kyllä fiksuja ja oppivat hyvin nuoresta iästä käyttämään hyödyksi ns. äidin heikkouksia. Lapseni on ainoa ja pitkään odotettu joten hän on koko elämäni. Ei olisi mitään mitä en tekisi hänen vuokseen. Joka kauppareissu ostetaan jotain mielekästä myös hänelle eli hän on saanut melkein kaikki mitä on halunnut. Nyt hän on 2,5 v. ja hän näyttää ajattelevan että hän määrää miten tällä eletään :) Voinko oikeastaan häntä syyttääkään, itsehän olen tämän aikaan saanut. Kyse on tietysti uhmaiästä, mutta se ottaa koville jos on tähän asti saanut mitä on halunnut ja nyt sitten äiti yrittääkin ottaa valtaa takaisin ja asettaa jonkinlaisia rajoja älyttömään toimintaan. Lapseni mielestä hän saa lyödä, purra, nipistellä ja muutenkin satuttaa niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Hän saa katsoa tietokoneelta ohjelmia niin kauan kuin haluaa, vaikka monta tuntia putkeen. Hän saa tyhjentää kaupan hyllyn ostoskoriin uudestaan ja uudestaan. Hän saa pukea silloin kun haluaa tai olla pukematta eli olla yövaatteissa ja vaipassa vaikka koko päivän. JNE... Joka kerta kun puutun tähän toimintaa ja vaikka yritän selittää asiaa 50 kertaa on lopputuloksena itkupotkuraivari. Uskon että jos en nyt laittaisi hänelle rajoja hän etsisi niitä aikuisena vankilan muureista. Lapset ovat erilaisia, toiset uskovat kun heidät otetaan kasvotusten ja asia selitetään toiset taas eivät usko millään. 

Vierailija

vierailija 1.3: kaikki uhmaikäiset lapset käyttäytyvät noin, oli heitä "lellitty" aiemmin tai ei. se on lapsen kasvamista jossa hän hakeekin rajojaan, ja sinun tehtäväsi vanhempana on ne hänelle näyttää. se vaan ei käy hetkessä! ole tiukkana vaan, kyllä lapsesi siitä rauhoittuu vähitellen. itkupotkuraivarit ei satuta ketään, lapsi jolle ei ole asetettu rajoja satuttaa myöhemmin muita ja itseään. itse olen vihdoin saanut kokea vuoden uhmaikäisen kanssa taisteltuani jo niitäkin hetkiä jolloin lapsi uskoo parista kerrasta, ja toteaa vaan että "no okei" ja tekee pyytämäni asian. täytyy vaan jaksaa olla johdonmukaisesti sitä mieltä mitä on, ja samalla tiukan ystävällinen. tietysti joskus menee itseltäkin hermot ja suuttuu lapselle, mutta huutaminen ei tehoa yhtään niin hyvin kuin tiukka syliote ja tarvittaessa vaikka pakkopukeminen/toiseen tilaan vieminen jos esim.kiusaa koiraa/sylissäpito vaikka toinen itkee ja raivoaa. itse pyrin pitämään raivoavaa lasta sylissä vaikka mikä olisi, raivo laantuu usein nopeammin ja sitten voidaan puhua asiasta. kauan meni, että tuntui ettei lapsi ymmärtänyt miksi asioita nyt pitää tai ei voi tehdä, mutta nyt täytettyään kolme hän on alkanut sanoa itsekin, ettei koiraa saa lyödä kun sille tulee muuten paha mieli, että hampaat pitää pestä ettei tule hammaspeikkoja jne. ja toimimaan myös sen mukaan. jonkinlainen syy-seuraus-suhde on siis kehittymässä!

itkevä lapsi (tai aikuinen) on aina joko pettynyt, vihainen, yksinäinen, satuttanut itsensä henkisesti tai fyysisesti. minusta olisi hirveän julmaa jättää itsevä ihminen ilman huomionottoa. lapsi itkee, koska lapsella on asiaa. eri asia on, onko itkun takana oleva asia ok vai ei. minunkin lapseni itkee kun ei saa tökkiä pikkusiskoa silmään, mutta minusta minun tehtäväni aikuisena on ottaa pettymyksestä itkevä lapsi silloin syliin ja selittää miksi niin ei saa tehdä. se ei ole keneltäkään mitään pois, enkä usko että lapsi siitä kehittyy nuorisorikolliseksi vaan oppii ymmärtämään tekojensa seurauksia ja myös omien tunteittensa käsittelyä. että on ok olla pettynyt ja itkeä, mutta ei ole ok satuttaa toista. jos lapsen jättää yksin tällaisessa tilanteessa hän ei opi kuin että pettymys on kannettava yksin ja kukaan ei välitä. hän ei myöskään ymmärrä kiellon syytä. ja kovaan vastataan aina kovalla, se on valitettava tosiasia, nähty niin eläinten kuin ihmistenkin kanssa.

kunnioittakaamme toisiamme ja toistemme tunteita jo lapsesta saakka.

Vierailija

ja vielä tuohon aloittajaan: viittaus siihen, että "meistä kovalla kädellä kasvatetuista tuli ammateissamme menestyviä aikuisia" ei kerro mitään kyseisten henkilöiden muusta elämän laadusta. onko hyvä olla vaikka on diplomi-insinöörin peperit taskussa? ahdistaako sairaanhoitajaa? pystyykö toimitusjohtaja käsittelemään tunteitaan? elääkö huippu-urheilija jatkuvassa ihmissuhdehelvetissä koska ei kykene hyväksymään omia tai puolisonsa tunteita tai edes puhumaan niistä? ammattiin voi kouluttautua henkisesti kuinka pahoinvoiva ihminen tahansa. onnellisen ihmisyyden ja elämän saavuttaminen ei riipu yksin koulutustasosta. tarvitaan myös myötätuntoa, rakkautta ja toki niitä rajojakin, mutta ei väkivaltaa, kieltämistä ja yksinjättämistä.

 

minun äitini äiti uskoi, ettei lapsia saa pitää liikaa sylissä eikä niiden itkuun saa vastata koska muuten lapsista kasvaa juurikin ketjun aloittajan mainitsemia rajattomia lellivauvoja, jotka tekevät aikuisena mitä haluavat eivätkä osaa ottaa muita huomioon. äitini kärsi tästä etäisestä äidistään niin paljon, että hänen oli sitten aikanaan täysin mahdoton luoda minun, oman lapsensa, kanssa minkäänlaista normaalia suhdetta. minut kasvattikin isotätini. rakkaudella, mutta hän ei ollut oma äiti. suhde äitiini on ambivalentti, etäinen, kärsimystä täynnä. olen käynyt nyt neljä vuotta sen takia psykoanalyysissä, kyetäkseni itse kokemaan niitä tunteita joihin äitini ei saanut vastausta. olen korkeakoulutettu ihminen, jolla on vakituinen työpaikka. se ei olisi auttanut mitään kun sain 3 vuotta sitten oman tyttären, johon en olisi osannut luoda tunnesuhdetta tai jonka tarpeisiin en olisi osannut vastata ilman psykoanalyysin apua. nyt meillä on mahdollisuus oman tyttäreni kanssa katkaista tämä sukupolvet ylittävä tunteiden kieltämisen ketju. ja se ei todellakaan tarkoita, etten sanoisi omalle lapselleni ei joskus tai että hän saisi kaiken haluamansa. se tarkoittaa, että otan hänet syliin MYÖS SILLOIN kun hän itkee sadatta kertaa päivän aikana koska ei halua sitä mitä pyydetään, eli syödä tarjottua ruokaa, mennä nukkumaan ajoissa, olla repimättä papereitani, olla huutamatta kun pikkusisko nukkuu jne. hän saa itkeä, ja minä saan olla se vanhempi joka uskoo että on tositosi kurjaa kun ei saa mitä haluaa. onhan se. sitä ne lapset opettelevat, ja onneksi aikuiset voivat, jos haluavat, näyttää lapselle ettei se silti ole maailmanloppu ja että silloinkin kun on pettynyt, vihainen tai ristiriitaisten tunteiden vallassa saa olla rakastettu. ja kun on itketty, sitten syödään se ruoka, mennään nukkumaan, eikä revitä äidin papereita eikä huudeta. pyyhitään nenä ja jutellaan muista asioista. itse kutsun tätä läsnäoloksi toiselle, en sen kummemmaksi. uskomatonta kuinka monta sukupolvea on jo toistanut sitä mantraa, jonka mukaan toisen huomioonottaminen olisi jotenkin itseltä pois tai pilaisi toisen mahdollisuudet kehittyä ihmisenä. se tuntuu vaan niin utopistiselta näitten omien kokemusteni valossa.

Vierailija

Tässä äärimmäinen esimerkki, kun koskaan ei olisi saanut ilmaista negatiivisiä tunteita ja ajatuksia. Minulla on todettu epävakaa persoona, jonka osa syy löytyy tästä. On vieläkin 34 vuotianaa vaikea ilmaista tunteita suoraan. Tunnen siitä syyllisyyttä, mutta olen tämän tajunnut ja haluan tästä käytöksestä pois. Aluksi ainut tunne, joka heräri negatiivisestä tunteesta oli viha, kaikki oli vain vihaa, sitten tuli syyllisyyttö ja häpeää omista tunteista. Tämän tajuamiseen tarvittiin kymmeniä ellei satoja kertoja terapiaa ja DKT koulua. Oman lapsen itkuun yritin suhtautua myötämieliseti vaikka se uuvitti. Tätä asiaa en silloin vielä ollut sisäistänyt, mutta joku sisälläni laittoi niin tekemään.

Vierailija

Ja vielä se pitää sanoa, äiti sai kyllä toisinaan ilmaista vihaansa ja suuttumusta, mutta minulle siihen ei ollut sijaa. Olisi pitänyt ajatella rationaalisesti ja tunteita ei olisi siis saanut olla olemassa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat