Mitä meille naisille oikein tapahtuu, kun meistä tulee anoppeja??

Vierailija

Mulla on itselläni kokemuksia ns. "mahdottomasta anopista" ja olen kuullut samanlaisista ja vielä kummallisemmista tapauksista vaikka kuinka paljon.



Onko jotain selitystä sille, että anopiksi ja mummoksi tullessaan nainen muuttuu jotenkin "vaikeammaksi" ihmiseksi? Koskeeko tämä ennen kaikkea poikien äitejä, onko oman pojan "menettäminen" miniälle niin kova pala, että se muuttaa muuttaa ns. tavallisen naisen veemäiseksi toisten elämään puuttujaksi ja lastenlasten omijaksi?



Vai ovatko nämä mahdottomat tapaukset mahdottomia jo alun pitäenkin, ja anoppius ja isovanhemmuuus vain voimistavat näitä piirteitä?

Sivut

Kommentit (29)

Vierailija

Mulla on mahdoton anoppi, ollut siitä asti, kun mieheeni tutustuin. Siihen asti, kun esikoinen syntyi, tultiin vielä joten kuten toimeen, mutta 20 vuodessa tilanne on mennyt siihen, että en halua koko hirvitystä nähdäkään. Mä tulen yleensä kenen tahansa kanssa hyvin toimeen, ja olen pidetty ihminen työporuikoissa ym., mutta anoppi saa mun verenpaineen nousemaan.



Mulla itselläni on vain veljiä, ja valjien vaimot kehuvat kilvan äitiäni, joka ei liiaksi puutu toisten elämään, mutta kuuntelee ja auttaa, kun on tarvis.

Vierailija

Ja ainakaan hänessä ei vika kyllä ole, ei itsevarmuudessa eikä muussakaan. Tappiin asti yritti hirviöanoppiaan sietää, mutta meno vain yltyi, yltyi ja yltyi.

Vierailija

Anopit ja miniät ovat vain omia persooniaan, aina olleetkin. Ei meille mitään "tapahdu" yhtäkkiä.



Nykypäivänä (ONNEKSIKIN) on mahdollisuus asua anopeista erilälän, ettei tarvitse saman katon alla olla. Eipä taitaisi olla nykynaisista sellaiseen. Anoppi se olisi talon emäntä kuitenkin, kunnes olis niin vanha että ei enää kykenis kiikkustuolistaan liikkumaan ja sittenkin sieltä huutelis vielä dementoituneita juttujansa. On hyvät puolet ja huonot puolet.



Nyky-Suomi ei olis näin pitkälle kehittynyt, ja tasa-arvoinen, ellei oltaisi eriydytty perheistämme ja sukulaisistamme nykymalliin. Ikäviä puolia on, mutta en usko että paluuta takaisin tulee kovin herkästi. Ehkä, jos suuri sukupolvi ottaa omat vanhempansa kotihoitoon, epäilen... tai jos me nuoremmat otamme suuren sukupolven vanhempamme hoitoon vanhainkotien sijasta, tuskin riittää paikkojakaan kaikille, jos eivät sitten juopottele itseään hengiltä jo ennen kuin varsinainen vanhuus koittaa. Tai sitten vaan perustetaan lisää hoitolaitoksia ja unohdetaan ne mahdottomat anopit sinne mätänemään ja toivotaan että omat lapset olisivat viisaampia ja itekin.



Haluaisiko AP ite, että hänestä tulee myös mahdoton anoppi? Se voi ennenpitkää olla edessä? Tai että haluaako AP viettää vanhuutensa hoitolaitoksessa vai lapsiensa perheiden parissa? Vai kuolla sitä ennen jonkin extreeme lajin parissa tai juopottelemalla...

Vierailija

Voi olisipa meilläkin tuollaista. Melkein kadehdin niitä lapsia, joilla on mummo, joka välittää. Minulla itselläni oli, joten tiedän sen ihanuuden ja kärsin tästä meidän tilanteesta sen takia. Tiedän,mitä vaille lapseni jää. Onneksi sentään omalle äidilleni kaikki lapsenlapset ovat yhtä tärkeitä.



Meillä anoppi on mustasukkainen lapsestani minulle. Kun lapsi oli vauva, en saanut aina edes koskea häneen. Se, että minä imetin eikä hän, taisi olla kova paikka. Silti lapseni ei ole saanut häneltä joka vuosi edes synttärikorttia. Muut lapsenlapset saavat aina jotakin. Olen vain tyytväinen, että sitä roinaa ei tule meille, mutta ongelma on siinä, että lapsi ei ymmärrä, miksi mummo lahjoo toiset lapsenlapset ja hän jää ilman. Totta kun on, että lapset rakastavat lahjoja, vaikka heitä kuinka yrittäisi opettaa vähään kuluttamiseen ja ekologisuuteen. Jos useampi lapsenlapsi on paikalla, rakkautta ei riitä kuin kahdelle vanhimmalle. Mutta siinä talossa omat lapsetkin on arvojärjestyksessä. ja nurinkurista on se, että anoppi arvottaa lapset ja lapsenlapset omaan järjestykseensä, mutta on kuitenkin kauhean mustasukkainen heistä ulkopuolisille: miehestäni minulle, lapsestamme meille molemmille, minusta omille vanhemmilleni... Sairasta.

Vierailija

Ja tämä pätee nimenomaa poikien äiteihin (itsellänikin on poika, joten samalla tässä nyt itseäni moitin) Tai itseasiassa ongelma on siinä, että äidit eivät muutu, vaan pitävät pojistaan kiinni samalla tiukkuudella kuin aiemminkin. Miniän on kovin vaikea mennä väliin tiiviiseen äiti-poika suhteeseen. Kuitenkin pojan pariutuessa pitäisi äidin muuttua, hellittää otettaan, ja uskaltaa vain luottaa siihen, että miniä huolehtii pojasta kyllä parhaan taitonsa mukaan, koska rakastaa tuota poikaa koko sydämestään.



Itselleni tämän ymmärtäminen oli oikeasti vaikea asia oman anoppini kanssa. Poika nyt on vielä niin pieni, ettei ongelmaa vielä siihen suuntaan ole. Omat ongelmani anoppini kanssa ratkesivat, kun tajusin hänen nimenomaa olevan mieheni äiti. Ongelma syntyikin alunperin juuri siitä, että kaksi naista rakasti samaa ihmistä, eikä kumpikaan ollut valmis hyväksymään "kilpailijaa". Kun minä tajusin hänen rakastavan miestäni poikanaan, ongelma väistyi. Itseensä menemistä siis tarvittiin.



Silti haluan välttää anoppini tekemät "virheet" tulevaisuudessa ja antaa miniälle tilaa elää poikani kanssa. Se ei tarkoita, ettenkö voisi "puuttua heidän asioihinsa", vaan se tarkoittaa sitä, etten tee niin pyytämättä. Apua voi kuitenkin tarjota ilman sekaantumistakin. Aina voi antaa "avoimen avuntarjouksen".

Vierailija

Mikä siinä vastauksessa niin ärsytti että pitää ruveta haistattelemaan? Siis ennen maaseudullahan nimen omaan miniöillä oli vaikeeta asua miehen kotitalossa ja alistua anopin komenteluun ja jatkuvaan ivailuun, eikä vaihtoehtoa ollut.

Vierailija

tavalla mukana kaikenlaisia ihmisiä, ihan kuin missä tahansa ihmisryhmässä.



Tuo on ikävää, jos joitain lapsia suositaan. Mutta jos tuo 13:n purkaus oli suunnattu minulle, niin en ole erinomainen. Ärsyynnyn kanssaihmisteni tekemisistä monesti, enkä ollenkaan ymmärrä aina toisten tekemisiä.



Mutta sitä en ymmärrä, miten anoppi voisi omia lasta, minusta se ei ole edes mahdollista. Ehkä se johtuu siitä, että vuosia olemme hoitaneet omia lapsiamme ilman tukiverkkoja, kun kaikki sukulaiset ovat asuneet kaukana, ja olleet työelämässä. Nyt kun anoppi on lähellä 'omimassa' lapsia, lapset ovat todella onnellisia, ja minä myös heidän puolestaan.

Vierailija

Mutta koska me ihmiset olemme erilaisia eivätkä kaikki muutenkaan tule toimeen keskenään, on miniöiden/vävyjen ja anoppien välillä ehkä kitkaa vain sen takia, että kemiat eivät kohtaa. Kuinka monen satunnaisen vastaavanikäisen naisen kanssa olet niinkin tiiviisti tekemisissä kuin anoppisi? Miten hyvin tulette toimeen..? Ja vaikka tiiviisti ei oltaisikaan, on kuitenkin olemassa perheside...



Ymmärsiköhän kukaan, mitä yritin sanoa? :)

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat