Vierailija

Olen vajaa kolmekymppinen pian lapsen saava nainen. Olen muutama kuukausi sitten eronnut avopuolisostani, koska hän ei mielestäni kohdellut minua hyvin. Suhteen päättäminen on ollut valtava helpotus ja tehnyt elämästäni onnellisempaa. Silti kaiken tämän jälkeen edelleen mietityttää, miksen saanut tuntea kelpaavani. Tällä hetkellä ei uusi suhde ole ajankohtainen. Pian lapsi syntyy ja tarvitsee minua. Toivon kuitenkin joskus tulevaisuudessa löytäväni sen elämänkumppanin, joka rakastaisi minua juuri tällaisena. Ex-avopuoliso on ainoa mies, jonka kanssa olen ollut ja yhteiselämämme oli hänelle pettymys.

Kaikki oli hyvin niin kauan kun emme asuneet yhdessä. Avoliitossa alkoi mies ilmaista sitten tyytymättömyyden merkkejä. Suuttui vaikka mistä: tuoli oli vinossa, pukeuduin väärin, ajattelin liian hitaasti, söin perunalastuja ja rouskutus oli liian äänekästä....Listaa voi jatkaa loputtomiin. Hänen mielestään syynä suhteemme ongelmiin oli oppimisongelmani. Olen motorisesti kömpelö, en esim. koskaan ole oppinut luistelemaan. Minulla on ongelmia myös matemaattisessa ja avaruudellisessa hahmottamisessa. Pärjään arjessa kuitenkin hyvin, valmistan ruoan ja teen kotityöt ja asioin kodin ulkopuolella. Maisterin paperitkin minulla on ja olen kielellisesti lahjakas. Töiden saantia nämä jonkin verran vaikeuttavat eikä korkeakoulututkinnollakaan tunnu helposti irtoavan töitä. Kieliä olen siis opiskellut. Muiden alojen "hanttihommia" (joista ei saa kunnon toimeentuloa) olen jonkin verran tehnyt.

Mutta pienituloisuuteni ja hahmotusongelmani olivat kuulemma syynä ongelmiimme. Silti hänen käytöksensä tuntui epäoikeudenmukaiselta. Oppimisvaikeuksien ja pienten tulojen vuoksi hän piti tylyä käytöstä oikeutettuna ja muistutteli usein, että kenenkään ei siksi tarvitse pitää minusta ja että en kuulu mihinkään maailmasssa, kukaan ystävistäni ei pidä minusta jne. Jos ei pitänyt talvitakistani, pakotti pitämään "parempaa" kesätakkiani vaikka olisi ollut 20 astetta pakkasta. Päätti mitä saan pukea, syödä hänen läsnäollessaan ja vaati saada lukea kaikki tekstiviestit ja sähköpostini päivittäin, kotiin tullessa ei vaivautunut aina edes tervehtimään vaan alkoi huutamaan heti jostain. Jos olin jotenkin tiellä, tönäisi kun minulta kesti kaksi sekuntia liian kauan reagoida. En voinut kuulemma vaatia häntä synnytysvalmennukseenkaan tai neuvolakäynneille vikojeni takia. Ei kestänyt, kun itkin ja huusin kun pahoitin mieleni. Silloin saattoi ottaa kurkusta kiinni ja lyödäkin. Siihenkin oli kuulemma täysi oikeus. Toki meillä oli myös onnellisia hetkiä. Mutta enimmäkseen jatkuvaa vuoristorataa. Mies muuttui silmänräpäyksessä hurmaavasta ihmisestä vaikeaksi.

Kaikkeni aina yritin, että olisin ollut hyvä puoliso. Kuuntelin ja ymmärsin, olin aina tukena ja lohdutin. Jaksoin olla kärsivällinen vaikka en saanut samaa kohtelua. Tein hänen herkkuruokiaan ja leivoin paljon, käytännössä hoidin kaikki kotityöt, jotta edes jotenkin pystyin kompensoimaan tulojeni niukkuutta.

Lopulta poltin itseni loppuun. Elämä häntä on onnellisempaa, mutta silti vaivaa edelleen ajatus, että tietyt hahmotusongelmat ja vähäiset tulot estävät minua pariutumasta uudelleen. Kukaan ei exän mielestä koskaan tule huolimaan tällaista naista, jolla on vielä lapsikin edellisestä suhteesta. On vielä uhannut tehdä kaikkensa, etten koskaan löydä töitä ja että aikoo elämästäni tehdä kaikin puolin piinaa.

Mitä mieltä olette? Olenko koko loppuelämäni parisuhdemarkkinoiden ulkopuolella?

Kommentit (1)

Mietiskelijä

Voi, että mikä tilanne. Hyvä, että erosit exästäsi. Hän ei vaikuta tasapainoiselta ihmiseltä ja kohteli sinua vääriin. Toivottavasti saat itseluottamusta, kun vauvasi syntyy. Hän tulee rakastamaan sinua ehdoitta. Olet hänen maailmansa. Uskon ja Toivon, että saat vielä elämääsi sinua arvostavan miehen. Paljon tsemppiä!!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat