Mulla on nyt tarve purkaa mieltäni ja ihan sen takia tein tunnukset tänne. Varmaan on muitaki samaa mieltä olevia. Toisaalta uskon et on niitäki jotka ei tätä mun kirjotusta ymmärrä. Ja pahoin pelkään et tästä tulee pitkä pitkä tarina, pahoittelen. Ja tarkotus ei tosiaanka ole omia vanhempiani haukkua vaan kyseenalaistaa asioita.

Luin pari artikkelia tosta kuritusväkivallasta ja lapsille huutamisesta. Siittä miten ne vaikuttaa lapseen ja aivojen kehitykseen jne. Ja että se KIELLETTIIN LAISSA 1984. Noh... Kun niissä kävi hyvin selvästi ilmi et tollanen toiminta saa aikaan pelokkaan, tunteensa, piilottavan, kapinoivan ja mahdollisesti mielenterveysongelmista kärsivän lapsen ja teinin... Niin mulle avautu että olen itte malliesimerkki siittä millanen ihminen tulee kuritusväkivallan tuotoksena. Suorastaan hämmästyin, kuinka totta noi artikkelit on!

Meitä on kuritettu tukkapöllyllä, suu pesty saippualla, huudettu ja annettu luunappeja. Lyömistä tai piiskaamista yms. ei oo ollu. Muistan ku jossain vaihees lapsena lopetin asioiden kertomisen vanhemmille ja eristäydyin mieluusti omaan huoneesee. Oli myös paljon asioita missä mua ei uskottu ja mulle puhuttiin rumasti. Oireilin asiasta jo ala-asteella mut toki koulukiusaaminen teki oman osansa myös. Yläasteella olisin aivan selvästi ollu avun tarpeessa, viiltelin ja olin todella hankala. Asiaa ei auttanu se, että esimerkiks viiltelystä sain kauheen huutomyrskyn syyttelyineen päälleni. Toki vanhemmat oli varmaa huolissaan mut en oikeen ymmärrä mitä he yritti saavuttaa huutamisella ja syyttämisellä. Ammattikoulu jäi aikoinaan kesken koska en enää vaan jaksanu. Sillon terveydenhoitajan kyselyn perusteella hän sanoi mulla olevan tosi paljon masennuksen merkkejä. Onneks tapasin mun nykyisen aviomiehen joka auttoi jaloilleen ja pakotti hakemaan apua. Masennus diagnosoitiin ja hoidettiin pois. Mut ikinä en niissä keskustelukäynneissä puhunu mun lapsuudesta kun ajattelin ettei sillä oo suuria vaikutuksia asiaan. Kaikesta muusta kyl kerroin.

Nyt ku meillä on vajaa 6kk esikoinen, oon pohtinu tosi paljon kasvatusasioita. Siinä sivussa pintaan nousi oma lapsuus ja noiden artikkelien myötä aloin tajuta miks minusta tuli ongelmalapsi ja -teini. Vika ei ollukkaa siinä, et kunhan olin huvikseni hankala vaan syynä kasvatus. Ja te jotka olette sitä mieltä, että ei se voi vaikuttaa noin paljoa... Kyllä se voi.

Omille lapsille aion luoda täysin erilaisen lapsuuden. Ei huutoa, luunappeja, tukkapöllyä eikä suupesuja saippualla. Nyt siellä ruudun takana nauratte, että ihan varmasti huutamista ainakin tulee esiintymään. Mutta kuulkaas kun ei tule. En ikinä koskaan milloinkaan halua et meidän rakkaat lapset tuntee ittensä arvottomiks. Enkä halua että heille tulee olo ettei tunteita saa näyttää. En halua heistä samanlaisii kun minä olen. Koska omalla kokemuksella pystyn toteamaan, ettei minusta ainakaan kovin hyvävointista ole tullut kuritusväkivaltaa käyttämällä. Näköjään jääny aika paljon käsittelemättömii asioita, melkeempä tuntuu et jossain määrin traumoja.

En tiedä mikä pointti täl avautumisella tarkkaan ottaen oli mut tulkaa jakamaan kokemuksia ja millä taval ne vaikuttaa nykysessä elämässänne.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat