Masentaa, harmittaa - olen epäonnistunut välien luomisessa lapsipuoliini

Vierailija

aivan täysin.



Lapset eivät pidä minusta - ja minun täytyy sanoa, että mitä enemmän heitä tunnen, sitä vähemmän pidän heistä.



En ymmärrä heitä, eivätkä he ymmärrä minua.



Kaikki mitä teen, he tulkitsevat huonoimman mukaan. En yritä koskaan olla ilkeä, mutta aina he onnistuvat sen sellaiseksi tulkitsemaan. En haluaisi kuin sen, että meillä kaikilla olisi ihan mukavaa tai ainakin siedettävää. Se ei kuitenkaan ole onnistunut.



Nykyään en oikein viitsisi edes ottaa kontaktiakaan - vastaan AINA kun kysytään, otan kaikki keskustelunaloitukset ystävällisenä vastaan, kuuntelen. Moikkaan ja toivotan hyvät yöt. Muttta enää mulla ei ole mitään lämpöä lapsia kohtaan. He kyräilevät minua, eivät luota. Odottavat, että pyytämättä autan heitä. He eivät uskalla avata suutaan tarvitessaan apua. Kun vastaan kysymykseen, he eivät usko, vaan menevät kysymään isältä.



En rankaise, en komenna, en ilkeile, en saarnaa, en pakota. Mutta mitä tahansa teenkin, lapset käsittävät sen sillä tavalla, että olen pelottava ja teen omituisia asioita.



Olen väsynyt ja pettynyt tähän tilanteeseen. En halua tätä. Jos en rakastaisi miestä niin paljon, olisin lähtenyt jo.

Sivut

Kommentit (18)

Vierailija

Eli lapsetko olivat 4v ja 5,5v kun vanhemmat erosivat?



Olisikohan että ajattelevat että sinä estät heidän vanhempiaan palaamasta yhteen? Heillä voi olla jonkinlainen yhä vielä kytevä toive siitä että vanhemmat palaavat yhteen ja niin kauan kuin sinä olet kuvioissa niin se ei voi heidän mielestään toteutua.

Vierailija

Olen ollut heidän elämässään helmikuusta 2006 - marraskuussa 2007 muutimme yhteen.



Lasten vanhemmat erosivat kesäkuussa 2005, mutta siis siinä syksyllä 2005 muuttivat vasta erilleen.



ap

Vierailija

On tuota ilmennyt aika paljon, että he toivoisivat iskän muuttavan ihan äidin naapuriin. Sitten toisaalta he haluaisivat, että iskä muuttaisi takaisin siihen asuntoon, missä hän asui heti eron jälkeen. Se oli kuulemma ihanaa aikaa molempien lasten mielestä. Mutta tämä taas ei...



kun iskä asui yksin, hän istui aina lasten kanssa, ei tehnyt koskaan mitään muuta kuin eli lapsille, syötti heille mitä he halusivat, usein he pelasivat videopelejä aamusta iltaan, kävivät leffassa, hoplopissa, nukketeatterissa jne. Mies sanoi olleensa ihan hirveän väsynyt siihen sirkuselämään.



En minä estä miestä lasten kanssa olemasta, kun ovat täällä, päinvastoin yritän patistaa olemaan vielä enemmän. He ovat tyytyväisimmillään silloin kun mä olen pois silmistä enkä puhu mitään - ja he saavat istua isän molemmilla puolilla tai sylissä päällekkäin. Mä en ole koskaan heitä siitä komentanut pois, mutta mies se välillä väittää, että munkin pitäisi jotain sanoa tai olla jotenkin muuten kuin haamu nurkassa.



ap

Vierailija

Onko erosta kuinka pitkä aika?



Varsinkin varhaisteinit (jotka jo ymmärtävät asioita mutta eivät vielä tarpeeksi) voivat kuvitella että sinä jotenkin olet aiheuttanut eron tai ainakin olet syy siihen että vanhemmat eivät harkitse yhteenpaluuta.

Vierailija

Minulla taas on toisinpäin tilanne. Tulen loistavasti toimeen miehen lasten kanssa vaikka heidän äitinsä kuulemma haukkuu minua jatkuvasti mm. hulluksi ämmäksi. Vanhin lapsi juuri muuttikin meille asumaan. Äitikulta saa niittää sen minkä kylvi. Poika ei halua olla enää missään tekemisissä äitinsä kanssa.

Vierailija

Laittaisit rajat, komentaisit, kun tarve vaatii jne. He ovat vielä niin pieniä, että voitte onnistua aivan hyvin.Ole rohkeasti oma itsesi, älä anna lasten määräillä, se on aikuisten tehtävä.

Vierailija

vastaan tähän nyt itse lapsipuolen asemassa olleena. Isä- ja äitipuolet olivat tosiaankin tietyllä tapaa pelottavia, hämmentäviä ja vihattaviakin. Suhteen syntyminen vei aikaa, paljon aikaa. Ja jonkinlaisesta lojaaliudesta äitiäni kohtaan en halunnut aluksi osoittaa myönteisiä tunteita, minusta tuntui, kuin olisin ollut uskoton äidilleni, jos olisin "kaveerannut" äitipuolen kanssa.



Äitipuoleni oli fiksu ihminen, ja meillä onkin nykyään oikein hyvä suhde, mutta lapsena alku oli tahmea. Olisi hieno juttu, jos sinä ja lapset tutustuisitte oikeasti toisiinne, ihmisinä. Se nopeuttaisi asioita. Samoin isän olisi syytä puhua avoimesti lapsille sinusta ja teidän perheestänne, että lapset ymmärtävät että kyseessä on pysyvä juttu. Jos heidän vanhempansakin erosivat, niin heillä on hyvä syy olettaa, että tekin tulette vielä eroamaan ja sinä katoat heidän elämästään.



Älä ota lasten epäluuloa henkilökohtaisesti! He pitävät nyt välimatkaa, mutta asia voi korjautua tulevaisuudessa, jos vain jaksat olla kärsivällinen! Lapset ovat loppujen lopuksi vielä pieniä. Tsemppiä!

Vierailija

Vähän komentaa tai ohjata, mutta lapset jähmettyvät sen jälkeen ihan puhumattomiksi eikä heihin saa enää mitään kontaktia. Se on ihan hirveää.

Vierailija

..vaikka aika, vuosi yhdessäasumista (muistankohan oikein?) miehesi kanssa, tuntuukin pitkältä, se on uusperheelle lyhyt aika.



Olen tavannut mieheni, kun erosta puoli vuotta ja lapset olivat 2,5 ja 4 v. Nyt yhdessä ollaan oltu jo 8 v, josta miehen lapset asuneet samassa taloudessa 5 v.

Vanhin ei hyväksy minua vieläkään :( Nuoremman kanssa menee ihan hyvin, mutta hänkin usein peesaa toista ja ilkeilee minulle.. Ihmettelen todella, miksi jaksan, välillä tuntuu, että en jaksakaan. Nyt kuitenkin olen hyväksynyt sen, että eivät ehkä koskaan minusta pidä niinkuin toivoisin ja välillä toivon melkein itsekin, etten heistä ja heidän tulevaisuudestaan välittäisi - no välitänpä kuitenkin ja huolehdin heistä kuin omistani ja suoritan "äidin roolin" ilman, että saan niitä positiivisia puolia (rakkautta) takaisinpäin. Lasten oma äiti on ollut mukana kuvioissa epäsäännöllisesti ja harvoin. Tämä on kuitenkin minun perheeni, joka on minulle rakas, kaikesta huolimatta.



Tähän nyt vielä sen verran selvennystä, että vanhimmalla on ongelmia myös isänsä, äitinsä, opettajien, kaverien jne kanssa ja olemme hakeneet apua (ja saaneetkin sitä) jatkuvasti, mutta hänen kanssaan eläminen on varmasti 100x haastavampaa "normaaliin" nähden. Jos näitä (meistä/minusta riippumattomia) ongelmia ei olisi, olisi uusperheemme varmaankin jo hitsautunut hyvin yhteen.



Ja mitä tällä sekavalla selostuksella halusin sanoa..? Ehkäpä sitä, että anna ajan kulua, tee parhaasi, mutta älä menetä yöuniasi ja hyväksy se, että äiti et ole, etkä koskaan saavuta äidin asemaa ja ajan kanssa kyllä varmasti helpottaa. Yrittää kannattaa, mutta joskus on ihan hyvä hellittää senkin kanssa ja antaa vaan ajan kulua ja selvitä päivä kerrallaan eteenpäin.

Vierailija

olet varmasti parhaasi yrittänyt. En halua lietsoa epäluuloa mutta olisiko mahdollista että heidän bioäitinsä puhuu sinusta pahaa ja lapset yrittävät olla hänelle lojaaleja? Vai onko heidän uskonsa aikuisiin muuten järkkynyt? Kuinka kauan tilannetta on jatkunut? Luottamuksen saaminen voi viedä kauankin, jatka vain sinnikkäästi. Ehkä tuo valitsemasi linja on ihan hyvä, et tyrkytä itseäsi mutta olet saatavilla. Muista että lapset aistivat helposti tunteesi ja näkevät ilmeistäsi (sillonkin kun luulet ettei ne nää) oikeat tunteesi. Pidä huoli ettet ikinä puhu tästä lapsia syyttävästi kenellekään niin, että he saisivat asiasta kuulla. Ja voithan asiaa heiltä ihan kysyäkin, lapsien iästä riippuen tietysti. Pyydä myös miestäsi tarkkailemaan tilannetta ja keskustele asiasta hänen, ja mahdollisesti jopa eksän kanssa jos olette sellaisissa väleissä.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat