Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Synnyttäjän asenne

Vierailija

Itselläni on vaikeuksia hyväksyä tuleva. Alunperinkin raskauden alussa oli vääntöä miehen kanssa, en olisi halunnut enää toista lasta. Etenkin kun sain kauhean gynekammon ja synnytyskään ei houkuttele. Nyt kuitenki odotan toista ja olen kyllä siitä onnellinen ja kiitollinenkin.



Mutta edellisessä synnytyksessä olin niin ulkona kaikesta, en saanut todellakaan ääntäni kuuluviin, vaan toiset pääti kaikesta ja hoitohenkilökunta teki työnsä varmaan tottumaansa tapaan.

Nyt minulla on vaikea hyväksyä sitä, että joudun kitumaan synnytystuskissani ja toivoisin, että edes mieheni tajuaisi, minkä hemmetinmoisen tuskan käyn läpi hänen haluamansa lapsen vuoksi.



Kuitenkaan en pelkää sitä, uskon selviäväni, mutta EN HALUA enää joutua siihen, enkä olis halunnut koko raskauttakaan enää. Nyt on pakko vaan asennoitua jotenkin, viimeksi selvisin, kun vaan hyväksyin sen ja koitin olla reipas, mut nyt en halua olla reipas, en halua näyttää miehelle, et ei se nyt niin kamalaa ole..

Minua suorastaan kiukuttaa kaikki synnytyskertomuksetkin.



Ymmärtääkö kukaan?? Onko muita, joilla samoja ajatuksia..



Kertokaa ihmiset tähän pinoon, miltä teistä tuntuu asennoituminen synnytykseen ja raskauteenkin.. vai onko se vaan aina niin ihanaa, kun saa vaan sen suloisen nyytin kainaloonsa..... (suloisen sitovan sinaappikoneen ja jälkivuodon ja tikkejä. Synnytyksen jälkeenkin on olo, kuin lypsylehmällä.)

Sivut

Kommentit (41)

Vierailija

On totta myös se, mitä kolme lasta synnyttänyt siskosi - hieman ylhäältä päin tulevin sanankääntein - neuvoo: omaa asennetta sorvaamalla asia edistyy paljon. Asenne"vamma" minullekin tosin syntyi vasta ensimmäisessä synnytyksessä, johon menin juuri sillä asenteella, että no big deal, naiset nyt synnyttää. Vuorokauden kun olin kitunut täysin luokattoman sählingin keskellä - monella tavalla turhaan - olinkin sitten jo vähän eri mieltä.



On tärkeätä ottaa prosessi takaisin omaan haltuun ja todeta taas uudelleen, että naiset nyt synnyttää. Mutta jos on kerran mahdollista saada apua, myös henkistä, niin sitähän kannattaa ottaa vastaan.



"Pelkääjiin" kiinnitetään lisähuomiota ja se saattaisi sinun tapauksessasi olla hyvä. Tuskin miehesi vähätellä haluaa. Hän varmaan haluaa rohkaista. Ulkoa päin tulevat vakuuttelut siitä, miten ei ole iso asia ja naiset nyt synnyttää, ei kyllä sua järin auta, jos perusongelma on se, että tuntuu kuin jäisi yksin eikä kukaan kuuntele.



Ihmiset ja heidän tarpeensa ovat erilaisia. Nykyään näköjään halutaan ja osataan yksilöllisestikin hoitaa. Olen antanut kertoa itselleni, että amerikkalaisissa yksityissairaaloissa synnyttäneet kehuvat erityisesti ihmisenä kohtaamista. Muissa asioissa Suomessa synnyttävä saa varmaan maailmanluokan hoidon, mutta jokin arktinen kirves perseessä -mentaliteetti tekee sen, että tuo pehmeämpi puoli on jotenkin ollut paitsiossa ja siihen kohdistuvat tarpeet jotenkin moitittavia monen mielestä.



Pelkopolilla ollaan selkeästi tyytyväisiä jokaisesta, joka sinne tulee huutamatta heti ovelta leikkausta.

Vierailija

Kaksi rajua synnytystä takana, kummassakaan ei puudutuksia, supistukset tulivat ilman taukoja. Ekan jälkeen en pelännyt, tokan jälkeen pelkään. En olisi ikinä uskonut, että se toka synnytys voi olla ihan yhtä kamala kuin se eka. Luulin kuolevani siihen kipuun.

Vierailija

Onnittelut vaan, jos on mennyt hyvin ja jos miehestä on vielä ollut jotain tukea, itselläni mies istui nurkassa keinutuolissa ja katseli tapahtumia ulkopuolisena viimeisen tunnin ajan. Sitä ennen olinkin kärvistellyt osastolla yksinäni useita tunteja.

Olisikin oikein, että miestä vaikka vedettäisiin turpaan sen aikaa, vittu mun miestä ainakin kun mukuloita vaatii. Itse on sellanen paskahousu, ettei ikinä kykenis moiseen suoritukseen, eikä todellakaan ryhtyisi siihen ainakaan uudelleen. Sitten vaan toteaa, ettei se nyt niin paha ollu. Helppo nakki hänelle varmaan joo.

Vierailija

ja olen tuntenut että hallitsen tilanteen,ainakin jotenkin. Luin sun kirjotuksen ja ihan kylmät väreet menee kun ajattelen mitä olet joutunut kestämään. Tavallaan voin kuvitella tuskasi,tavallaan en. Kuitenkin toivotan lmpimästi tsemppiä sinulle seuraavaan synnytykseesi,samoin ap:lle. Vaatikaa että teitä kuunnellaan.

Lainaus:

Menin ensimmäiseen synnytykseen avoimin mielin ajatelellen, että synnytys on luonnollinen osa elämää. Ajattelin sen menevän omalla painollaan. Lapsivesien menon vuoksi jouduttiin lopulta käynnistämään. Kohtu oli täysin epäkypsä ja yhtään omaa supistusta ei tullut. Supistukset oli todella kivuliaita ja tulivat tauotta. Luulin kuolevani kipuun ja näin erilaisia hallusinaatioita mm. huoneeseen tulevista örkeistä ja välkehtevistä valoista. Yksi repeytymä oli emättimen pohjaan asti ja toinen sulkijalihakseen asti. Viiteen viikkoon en pystynyt istumaan, seksi oli tuskaa vielä puolen vuoden jälkeen ja kuukautiskuppia ei voinut käyttää vielä vuodenkaan kuluttua. Epiduraali epäonnistui. Olin täysin poissa tästä maailmasta ja tunsin olevani palavassa helvetissä. Kätilö oli tympääntynyt eikä häntä oisi voinut vähempää minun kipuni kiinnostaa. Tuntui jopa sadistilta.

Nyt olen uudelleen raskaana ja matkalla pelkopolille. En tiedä mitä haluan sieltä käteeni saavani. Lähinnä haluan tietoa kaikesta mahdollisesta kipulääkityksestä ja varmuuden, että myös tulen kipulääkettä saamaan. Olen miettinyt myös homeopaattisia lääkkeitä asenteella, ettei niistä ainakaan haittaa ole. En myöskään koe, että minun pitäisi olla joku supernainen. Synnytys kuitenkin on erittäin suurta tuskaakin, joten kai siihen liittyvän pelon voi ääneen sanoa. Tsemppiä sinulle.

Lainaus:

Menin ensimmäiseen synnytykseen avoimin mielin ajatelellen, että synnytys on luonnollinen osa elämää. Ajattelin sen menevän omalla painollaan. Lapsivesien menon vuoksi jouduttiin lopulta käynnistämään. Kohtu oli täysin epäkypsä ja yhtään omaa supistusta ei tullut. Supistukset oli todella kivuliaita ja tulivat tauotta. Luulin kuolevani kipuun ja näin erilaisia hallusinaatioita mm. huoneeseen tulevista örkeistä ja välkehtevistä valoista. Yksi repeytymä oli emättimen pohjaan asti ja toinen sulkijalihakseen asti. Viiteen viikkoon en pystynyt istumaan, seksi oli tuskaa vielä puolen vuoden jälkeen ja kuukautiskuppia ei voinut käyttää vielä vuodenkaan kuluttua. Epiduraali epäonnistui. Olin täysin poissa tästä maailmasta ja tunsin olevani palavassa helvetissä. Kätilö oli tympääntynyt eikä häntä oisi voinut vähempää minun kipuni kiinnostaa. Tuntui jopa sadistilta.

Nyt olen uudelleen raskaana ja matkalla pelkopolille. En tiedä mitä haluan sieltä käteeni saavani. Lähinnä haluan tietoa kaikesta mahdollisesta kipulääkityksestä ja varmuuden, että myös tulen kipulääkettä saamaan. Olen miettinyt myös homeopaattisia lääkkeitä asenteella, ettei niistä ainakaan haittaa ole. En myöskään koe, että minun pitäisi olla joku supernainen. Synnytys kuitenkin on erittäin suurta tuskaakin, joten kai siihen liittyvän pelon voi ääneen sanoa. Tsemppiä sinulle.

Vierailija

Voisitko kertoa missä sairaalassa sua kohdeltiin näin huonosti jossa siis synnytit ekan kerran? Synnyttäjällähän on oikeus valita synnytyssairaalansa. Tiesitkö tätä? Se on siis laissa..ja kohtelusi on todellakin ollut erittäin törkeää..Meillä oli videokamera muuten synnytyksessä mukana. Jos mua olisi kohdeltu noin törkeästi,olisin todennäköisesti laittanut sen salaa päälle ja saanut todistusaineistoa.

Vierailija

ymmärrän kyllä tunteesi. Itse tosin koin ,että en edes tiennyt mitä olisin halunnut, muuta kuin sen helvetillisen kivun loppuvan. Luomusti synnytin kun muuhun ei ollut aikaa, molemmat ovat olleet sinappikoneena rinnalla tunti sairaalan tulon jälkeen

Vierailija

itse oon saanu tyksissä hyvin erilaist palveluu 3 kertaa. ekalla tosi törkeetä (18v ensisynnyttäjänä) mut tokalla kerralla olin jo itse niin topakka ja varautunut sainkin hyvää palvelua, kolmannella kerralla siit välist.

Vierailija

itse olen juuri pohtinut tätä asiaa, koska tuntuu, että synnyttävältä äidiltä odotetaan sitä, että se ottaa tyynesti ja on niin urhea, ettei tarvi kipulääkitystä..



Onhan se ihan luonnollinen tapahtuma ja helposti ihmiset tekee siitä suuren ongelman ja ison asian vaikka se on vain 1vrk elämässä..



Onneksi kuitenkin on mahdollista saada kivunlievitystä.

Vierailija

pelkään melkein enemmän tulevaa odotusta. mulle kävi niin, että ensimmäisen odotus oli yhtä onnea ja huumaa, huonoja oloja ei ollut ollenkaan, ei kipuja, ei mitään. puolessa välissä raskautta todettiin kohtu- ja napavaltimoiden olevan osittain tukkeutuneita ja siitä päivästä asti pelkäsin että jotain pahaa tapahtuu. vauvamme kuoli kohtuun vkolla 27 ja jos joku asia voi mennä hyvin, niin se oli se synnytys. sain kaikki mahdolliset ja mahdottomat kivunlievitykset, että selviäisin edes jotenkin järjissäni. tästä synnytyksestä ei jäänyt kammoa, henkilökunta oli todella osaavaa ja empaattista, avustanut kätilö itki kun antoi vauvan syliini. toivuin nopeasti ja kaikki meni hyvin.



seuraava raskaus oli yhtä tuskaa, siis henkisesti. pelkäsin koko ajan pahinta, ja noin puolivälistä raskautta odotin vain koska vauva kuolee. fyysisesti taas ei mitään raskausoireita koko aikana. vkolla 35 meni lapsivesi, ja luulin että vauva oli kuollut. ehdin nippanappa ambulanssilla sairaalaan ennenkuin poika syntyi. ja voitte kuvitella kivut kun pikkupoika päätti syntyä noin vain 1,5 tunnissa. tosin se vähän lohduttaa että tuskaa oli vain tuo aika=). tikkejä tuli iso rivi, istumaan en päässyt aikoihin ja häntäluu oli ihan sohjona. poika joutui vielä teholle, kun oli vähän eloton, pääsi kuitenkin 2na päivänä pois ja kotiinkin päästiin 2 viikon jälkeen. tuosta koko rytäkästä ei ole kauheasti mukavia muistikuvia, muuta kuin se että taas kätilöt ja lääkärit toimivat ihan ok.



en kirjoita tätä pelotellakseni sinua ap, tai muitakaan, mutta oletteko koskaan ajatelleet tätä:



miksi hoitohenkilökunta toimii erikoisessa tilanteessa tai vasta paineen alla hyvin, ammattimaisesti???? olen kuullut muidenkin puhuvan ihan samaa, olen vertaistukiryhmässä kuullut vastaavia tarinoita. jos synnytys on "ihan tavallinen", normaali synnytys, saa äiti (ja isäkin) olla ihan oman onnensa nojassa niinkauan kuin kätilö astuu kuvaan. ja sitten mennäänkin hänen pillin mukaan? joku saa sen ripeän ja empaattisen kätilön jolloin homma toimii, joku taas hitaamman ja ehkä vähän asenteellisemman tapauksen.



nyt kolmatta raskautta harkitessani olen ajatellut käydä pelkopolilla, ja odotuspelosta olen jutellut nyt jo etukäteen terveydenhoitajan kanssa. jos tulee ihan normaali raskaus ja synnytys, jäänkö kitumaan itsekseni, vai saisinko suuni auki ja toiveeni kuuluville. olisi kiva nauttia myös vauvasta, eikä vaan miettiä ratkeaako alakerta jokaisella liikkeellä.. tosin eipä minun toiveeni olisi tokassa synnytyksessä päässyt kuuluviin, kun kotisohvalta synnytyssaliin ja vauva syliin meni niin nopeasti, ettei ajatus pysynyt perässä. oikeastaan tuo ajantajun katoaminen on aika armollista, oli sitten synnytys pitkä tai ei...



ihana kuulla, tai emmää tiedä onko se niin ihanaa=), että kaikki äidit eivät ole superäitejä ja synnyttäjiä sanan varsinaisessa merkityksessä. kyllä minäkin olen ikionnellinen tuosta pienestä sinappikoneesta, joka valvottaa yöt ja päivät edelleenkin, muttei se oikeasti mitään onnea ja auvoa ole. ja silti pitää kolmatta raskautta harkita=)...



pelkopolille vain ap, ja uskon kuule että aika moni miettii, mitä on tullut tehtyä... sitä ei vain kuulu sanoa ääneen.

Vierailija

En tiedä, olisiko tilanne ollut toinen, jos synnytys olisi käynnistynyt itsestään kotona, ettei sitä olisi käynnistetty ja kivut tulleet yhtäkkiä rajuina. Olisko tilanne ollut hieman siedettävämpi, jos olisin ymmärtänyt edes pyytää mieheni tuekseni sinne, kun ilmeisesti useita tunteja olin yksinäni avautumisvaiheen aikana. Aamulla kun menin ja illalla lapsi syntyi, ajan tajuhan katosi jo aamupäivällä.



Ja olisinko kokenut synnytyksen eri tavalla, jos olisin ymmärtänyt pyytää kipulääkkeitä, kuten sanottu sen muistan että joku sanoi lähelläni, että tuohan on todella kipeä, pitäiskö laittaa epiduraali.. en tiedä, kuinka kauan sitä odotin.



Sen koin myös ihmeellisenä, että minulta kysyttiin jälkeenpäin sairaalassa, koska synnytys alkoi, kun en tiennyt enää toisen käynnistystabletin laiton jälkeen kellosta tuon taivaallista. Heitin vaan jonku ajan heille, josta minulla siis ei ole varmuutta.



Joten ehkä eniten ahdistaa tilanteen hallinnan katoaminen jälleen ja jääminen toisten varaan ja se on kamalinta, ettei edes mies ymmärrä arvostaa sitä, minkä työn teen. Itse kun ei mene edes hammaslääkäriin, ellei nukuteta. Kehtaakin vähätellä minun tuskiani.



Mutta Jumalan kiitos joku tajusi pyytää mieheni edes saliin ja joku tajusi pyytää minulle kipulääkettä.

ap

Vierailija

Mikä uskovaisten invaasio täällä on tänään?



Lainaus:

Naiset synnyttävät savimajoissa ja lannan seassa, huutavat, repeävät ja kuolevat. Lapset kuolevat ja vammautuvat. Miehet heitä tämän jälkeen nussivat.



Eeva syötti sen omenan Adamille ja Jumala kirosi Eevan: hirveät ovat synnytyksesi tuskat!

Vierailija

Minulla on samansuuntaisia kokemuksia. Ensimmäiseen synnytykseen lähdin avoimin mielin ja yhteistyöhaluisena. Synnytys sujui siihen asti kunnes mieheni lähti kotiin "lepäämään" kun synnytys ei edistynyt, itse jäin osastolle. (vieläkin olen miehelle katkera, siis ei lapsia ja nukuttu yö takana, silti alkoi kello 24 aikaan "väsyttää"). Parin tunnin kuluttua supistukset alkoivat olla tosi kovia ja pyysin jo kivunlievitystä. Sitä varten piti mennä saliin - ja kätilö kysyi että jaksaisinko vielä odottaa kun hän tekee kierroksen. No, pitkin hampain suostuin ja viimein loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen pääsin saliin. Matkalla kätilö talutti minua, tuskat iskivät todella voimakkaana enkä melkein pystynyt kävelemään.



Salissa minua odotti yksi vttuuntunut kätilö, joka vain alkoi laiskasti tehdä rutiinitoimenpiteitä (paitsi ettei puhunut minulle mistään mitä teki- mm. kalvot puhkaisi vain yhtäkkiä, laittoi oksitosiinitipan tippumaan jne.). Kun olin niin kipeä, että en saanut sanaa suustani vaan vain käperryin siinä pöydällä, tuntui että tajunta lähti. Nyt tiedän, että ne jotka voivat huutaa, ovat todennäköisesti vähemmän kipeitä, koska se huuto vie aivan helvetinmoisesti energiaa - ja jos on kuolemankipeä, kaikki voima pitää keskittää elossa- ja järjissäpysymiseen.



Vihdoin kätilö ihmetteli että missäs mies. No, siellä kotona eikä kukaan ole älynnyt soittaa häntä tänne - itse olin niin kivun lamauttama etten pystynyt melkein puhumaankaan. Onneksi lääkäri tuli ja antoi epiduraalin joka oli taivas. Mies ehti paikalle silloin kun puudute vaikutti - ja olin siis jo tyyni. Sitten ponnistusvaihe läheni - ja kätilö POISTI EPIDURAALIN. Ymmärrän tämän (taas kerran, rutiinina), mutta tiedossa oli että lapsi tulee olemaan iso (4-5kg) joten tuntuu järjettömältä. Ponnistusvaihe olikin taas yhtä helvettiä sen tunnin ajan. Lapsi painoi yli 5kg.



Ainoa lohtuni tuosta synnytyksestä on se, että lapsi ja itsekin (ainakin muutaman kuukauden jälkeen) olemme terveitä ja elossa.



Meilläkin toinen lapsi miehen aloitteesta! Toiseen synnytykseen lähdin ehdottomasti asenteellisena. Kävin pelkopolilla, vaadin lapsen kasvun seurantaa (jos yli 5kg, leikkuriin), asiallista kohtelua kätilöiden osalta ja ennen kaikkea OIKEA-AIKAISTA KIVUNLIEVITYSTÄ. Nämä merkittiin paperiin, itse tein sen, että psyykkasin miehen nyt olemaan tukena jos aikoi tulla synnytykseen ja hankin ulkopuolisen tukihenkilön, doulan, mukaan synnytykseen aktiivinen synnytys ry:n kautta. Ja en halunnut luomusynnytystä, mutta silti sain tuon doulan tueksi.



Ja toinen kokemus oli aivan erilainen!



A) Lapsi oli "vain" 3,5kg

B) Osasin vaatia kivunlievityksen heti kun tuskat alkoivat (itse kyllä tiedän milloin ovat sietämättömiä, kätilö yritti mussuttaa, että ei me vielä anneta kun et oo tarpeeks auki - totesin, että nyt haluan kyllä jonkun toisen kätilön mielipiteen asiasta. Sanoi, että ei tässä nyt ketään toista ole, tyttöseni. Ja tuhahtaen lähti hakemaan lääkäriä.)

C) Doula osasi hoitaa ja tukea synnytyksen aikana, mm. kävi kätilön kanssa juttelemassa kun hän suuttui minulle vaatimuksestani - ja kätilö palasi pyytämään anteeksi.

D) Sain kivunlievityksen ja sitä jatkettiin myös ponnistuksen yli (kun ei ehditty lopettaakaan, ponnistus 1min. ja ponnistuksen tarve ERITTÄIN selkeä)





Eli tärkeinä asioina sanon teille, että kannattaa hommata joku joka tukee sinua Missä tahansa tilanteessa, oli se sitten doula, äiti, kaveri tai mies. Itse en mieheeni tuossa tilanteessa tarpeeksi luota enää, joten hommasin jonkun muun. Vaatikaa se kipulääkitys ajoissa, vaikka mikä olisi! Ja jos ei sitä muka saa, sitten alatte meuhkata, että nyt sitten sektio ja leikkuriin! Eiköhän tule sitä kivunlievitystä mieluummin ;) (jos siis vauvan vointi sallii). Ja muistakaa, että suurella todennäköisyydellä toinen synnytys on helpompi!

Vierailija

Menin ensimmäiseen synnytykseen avoimin mielin ajatelellen, että synnytys on luonnollinen osa elämää. Ajattelin sen menevän omalla painollaan. Lapsivesien menon vuoksi jouduttiin lopulta käynnistämään. Kohtu oli täysin epäkypsä ja yhtään omaa supistusta ei tullut. Supistukset oli todella kivuliaita ja tulivat tauotta. Luulin kuolevani kipuun ja näin erilaisia hallusinaatioita mm. huoneeseen tulevista örkeistä ja välkehtevistä valoista. Yksi repeytymä oli emättimen pohjaan asti ja toinen sulkijalihakseen asti. Viiteen viikkoon en pystynyt istumaan, seksi oli tuskaa vielä puolen vuoden jälkeen ja kuukautiskuppia ei voinut käyttää vielä vuodenkaan kuluttua. Epiduraali epäonnistui. Olin täysin poissa tästä maailmasta ja tunsin olevani palavassa helvetissä. Kätilö oli tympääntynyt eikä häntä oisi voinut vähempää minun kipuni kiinnostaa. Tuntui jopa sadistilta.

Nyt olen uudelleen raskaana ja matkalla pelkopolille. En tiedä mitä haluan sieltä käteeni saavani. Lähinnä haluan tietoa kaikesta mahdollisesta kipulääkityksestä ja varmuuden, että myös tulen kipulääkettä saamaan. Olen miettinyt myös homeopaattisia lääkkeitä asenteella, ettei niistä ainakaan haittaa ole. En myöskään koe, että minun pitäisi olla joku supernainen. Synnytys kuitenkin on erittäin suurta tuskaakin, joten kai siihen liittyvän pelon voi ääneen sanoa. Tsemppiä sinulle.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat