Olen persoonallisuushäiriöinen äiti ja minua kalvaa

Vierailija

pelko siitä, että sairastutan lapsenikin... Siitä huolimatta, että koetan kyllä hartiavoimin olla hyvä äiti. Meillä on rutiinit, rajat ja rakkautta, hellin, halin päivittäin, en käytä fyysisiä rangaistuskeinoja. Kerran, pari vuodessa saan raivarin, jossa karjun naama punaisena, paiskon ovia, raahaan lapsen huoneeseensa ja paiskaan oven perässä kiinni tms. Sitten jälkeenpäin pyydän anteeksi ja selitän että äiti kiukustui aivan hirveästi ja toimi tyhmästi.



Jos jotain on vialla, se voi olla samaa kuin omassa lapsuudessani, jossa koko ajan tarkkailin vanhempieni mielialoja ja olin heistä siinä määrin huolissani, että se pysäytti normaalin kehitykseni. Olin oikea unelmalapsi, aina kiltti, iloinen (vanhempieni mukaan), perfektionisti suorittaja. Olisiko jotain varmoja merkkejä, joista voisi tietää että oma lapseni on ok?

Kommentit (5)

Vierailija

miten hyvin pystyt vastaamaan lapsen tarpeisiin - huomaatko niitä. Miten hyvin pystyt asettamaan lapsellesi rajat. Kuinka hyvin huolehdit itsestäsi.



Lapselle on masentava malli, jos vanhemmat eivät esim. hoida itseään. Mutta vanhempien ongelmat eivät mitenkään ole kiellettyjä asioita. Ei elämä koskaan ole vain ongelmatonta. Hyvä malli on se, että ongelmista huolimatta pystytään elämään ja olemaan, selviytymään.

Vierailija

Tosin siitä alkaa olla jo aikaa kun olen viimeksi ollut kunnolla pitempään masentunut. Päivän parin masennuksia tulee vielä silloin tällöin, jos olen ylirasittunut enkä ole pystynyt purkamaan kaikenlaista patoumaa mikä tohottaessa syntyy.



Omat ongelmat alkoi oikeastaan vasta sitten kun lopetin opiskelut ja putosin tavallaan tyhjän päälle. Jos kotona tottuu vain tuijottamaan vanhempiaan ja etsimään vinkkejä siitä mitä seuraavaksi kuuluu tehdä ettei vanhemmat vaan ahdistu, ulkomaailma on aika järkytys, koska siellä toimivat ihan eri säännöt. Kenen pillin mukaan silloin tanssii? Mistä saa vinkit siitä miten pitäisi olla ja elää? Minuutta ja omaa identiteettiä kun ei oikeastaan edes ole, kaikki on vaan suorittavaa kulissia, ja kulissi kestää huonosti painetta.



Oma lapsi kyllä näyttää kiukkua, joskus mietin että liikaa? Toisaalta taas hän sitten myös halii ja pusuttelee innokkaasti. Hän seuraa kyllä mielialojani jonkun verran, sen olen huomannut. Mutta mikä on liikaa? Ja minä seuraan liikaa hänen mielialojaan, se on juuri sitä sekoittumista, jossa kaikki ovat vastuussa toisetensa mielialoista. Äh. ap

Vierailija

Kiitos, että osasit noin hyvin kirjoittaa.



Lisäksi vielä olen valinnut hankalan äitini kaltaisen puolison tyhmyyttäni. Eli ite seuraan nyt hänen mielialojaan ja niin tekee lapsenikin.

Vierailija

Minä olen karjunut naama punaisena aika useinkin viime aikoina (miehelle, josta juuri erosin), en lapselle kuitenkaan, vaikka hän olikin alakerrassa kun riita oli meneillään. Luulen kyllä, että jos 99,9 % ajasta asiat on normaalisti, niin pari kolme riitaa ei lapsen maailmankuvaa vääristä. Minäkin puhun asioista lapselle, ja sanon, että joskus aikuisillakin voi pinna palaa. Perheväkivaltaa tai juopottelua ei ole.



En osaa sanoa mitään merkeistä josta tietäisi jos lapsellasi on ongelmia... Miten sinun ongelmasi ilmenevät ja missä iässä se alkoi?

Vierailija

jos lapset näyttävät sekä positiiviset että negatiiviset tunteensa. Itse elin pienenä vaikeissa kotioloissa ja lopetin noiden negatiivisten tunteiden tuntemisen kokonaan, olin aina vain kiltti.



Meidän lapset vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta, ja saavat myös kiukunpuuskia ja raivareita. Niistä olen tosi tyytyväinen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat