Diabeetikkomieheni ei huolehdi sairaudestaan :-(

Vierailija

Miehellä on 1.tyypin diabetes ja ihan karseat elintavat... jättää aterioita väliin ja korvaa ne esim. suklaalla. Kalja maistuu vapaapäivinä ja lempiruoka on makkara. Ei myöskään juuri ikinä käy kaupassa ruokaostoksilla, eli jos mä en kokkailisi ruokaa meille niin sitä ei olisi hänellekään.

Nyt sit kävi ekaa kertaa niin että jouduin tilaamaan ambulanssin kun mies meni shokkiin. Tajuttomuus oli lähellä ja tilanne oli tosi pelottava, mies olisi voinut kuolla jos en olisi ollut kotona.

Ärsyttää ihan saatanasti miehen välinpitämättömyys! En uskalla enää jättää häntä hetkeksikään kahdestaan lapsemme kanssa.

Oisko täällä kohtalotovereita tai asiasta tietäviä? Nyt kaipaisin hyviä vinkkejä siihen millä sais äijän muuttumaan?! Ilmeisesti yksi ambulanssikeikka ei riittänyt...

Sivut

Kommentit (21)

Vierailija

kuin ollaan edes tavattu ja hyvin on mennyt... Mies ei tunnu tajuavan sitä että kun ikää tulee niin sit viimeistään pitäis alkaa ajattelemaan elintapoja. Oon yrittänyt miljoona kertaa sanoa että jos ny ei ittensä takia niin ainakin lapsen! Tuota menoa käy niin että mies ei elä pitkään. Diabeteksen lisäksi on korkea verenpaine ja tupakoi.

Vierailija

Vaikka siis tässä tilanteessa ei oo mitään ihanaa:-( Todella rasittavaa ja kuluttavaa on kun pitää miettiä että mitenkähän mies pärjäilee...



Miehellä sokereiden lasku ilmenee yleensä just tuolla kiukkuisuudella. Kuitenkin kuonteeltaan on muutenkin aika juro ja sellainen äkäinenkin, aina ei erota että pitääkö huolestua vai ei. Yleensä kyllä älyää mennä ite ottamaan mehua tms. Tää insuliinisokki tapahtui yöllä, heräsin kun mies makasi lattialla ja karjui, mitään selvää ei saanut puheesta ja jalat eivät kantaneet. Nyt kyllä hirvittää iltaisin mennä nukkumaan kun ei tiiä käykö uudelleen joku kerta....



On tää kyllä ikävää! Mut ihan kun kohtalotoveri sanoitkin, ei auta muuta kuin jaksaa.

Kiitos kommenteistasi ja aurinkoisia talvipäiviä teille!

Vierailija

Mullakaan ei valitettavasti ole sulle mitään kummempia vinkkejä antaa, voin vaan vilpittömästi toivotella voimia, ja usko pois, mä tiedän miltä susta tuntuu. Meillä on shokkiin menty kaksi kertaa ja aika monta kertaa on läheltä liipannu...



Asian kanssa on vaan pakko oppia elämään jollain tavalla. Mä olen ajatellut sen jotenkin niin, että mä en voi 24/7 vahtia sitä kuitenkaan, mun on pakko elää omaakin elämää. Mutta tosiaan pelottaa välillä, varsinkin silloin kun mies on lasten kanssa.



Onko teilläkin niin, että kun verensokeri laskee niin miehestä tulee kiukkuinen? Meillä ne raivarit on jotain ihan älytöntä, on vaan pitänyt lapsillekin opettaa, että kun isi räyhää niin viekää sille pillimehu.



Ja se myös ottaa päähän, että kaikki mun asiasta huolehtiminen on pelkkää "turhaa hötkyämistä". Mieli on tehnyt monta kertaa sanoa että ilman mun hötkyämistä kaveri olis kuollu jo kahdesti...



Mutta ei auta muuta kuin jaksaa...

Tsemppiä ja auringonpaistetta sinulle, ei tämä ehkä paljoa lohduta, mutta et ole ajatustesi kanssa yksin...

Vierailija

Siihen en osaa vastat, että miten saisit miestäsi motivoitua, mutta pari samanlaista tapausta tiedän. Kumpikaan ei huolehtinut sairaudesta vaan elivät kuten ennenkin. SItä en tarkkaan tiedä, että kuinka kauan sairastivat, mutta molemmilla on jouduttu tekemään erinäisiä leikkauksia. Toiselta on lähtenyt jo toinen jalka polven alapuolelta ja näkö pikkuhiljaa ja loppujen lopuksi oli täysin sokea. En muista miten se loppujen lopuksi meni, mutta kuoli n.45-vuoden vanhana ja nimenomaan diabeteksen aiheuttamiin sairauksiin.



Toiselta on vasta leikattu toisen jalan varpaat, mutta siltikään ei huolehdi itsestään. Kummallakaan ei ollut perhettä eikä lapsia, joten voisitko motivoida miestäsi niin, että hoitaisi itseään teidän vuoksi, jos ei itsestään niin välitä?



Voimia sinulle.

Vierailija

Niin sitä voi tietenkin itte ajatella, että etkö diabeetikko hyväksy nyt tätä ja ala elämään nyt säntillisesti sen taudin vaatimalla tavalla. Itsekin olen tätä pohtinut, mutta miehen isä sanoi hyvin, että pitää elää sairauden kanssa, muttei sen ehdoilla. Elämässä pitää huomioida sairauden vaikutukset, muttei antaa sille ylivaltaa.



Niinpä pyritään miehen kanssa elämään ihan tavallista elämää. Se tarkoittaa joskus ehkä unohtunutta mittausta tai muuta vastaavaa, mutta ei sille oikein mahda mitään. Molemmat tehdään parhaamme. Minä koitan muistuttaa miestä mittaamaan ja syömään ja liikkumaan ja teen diabeetikolle sopivaa ruokaa, ja hänkin tekee parhaansa.



Ihmisiä tässä kuitenkin vain ollaan, eikä erheiltä vältytä.



Terveen ihmisen on helppo sanoa diabeetikolle, että sinun nyt vain täytyy hoitaa sairautesi. Mutta se kun tarkoittaa elämänmittaista työtä ja valppautta. mittaamista monta kertaa päivässä, pistämistä, tarkkailemista, välipalojen kantamista.. helppo se on sanoa, hankalampi toteuttaa.



Kerron vielä, kun mies hypoilee ja minun pitää pistää häneen glugagen, hän saattaa parkaista "älä rakas äläälä älä kiltti". Sekin on hankala tilanne kestää. :/ Mutta sillekin jälkeenpäin nauretaan, mies sanoo vain että elä nyt hölmöä kuuntele. :)



10

Vierailija

Minun miehellä on D1 ollut 2-vuotiaasta asti. Kun tapasimme vuosia sitten hän hoiti sairauttaan mielestäni hyvin, mutta seurustelun vakiintuessa alkoi luottaa minun "pelastavan" hänet. Tai että hän luotti niin paljon minun apuuni mahdollisissa ongelmissa, että ei aina mitannut kunnolla ja hypoja tuli. Hänellä hypot tekevät nopeasti kouristuskohtauksia. Olen aiemminkin sattumalta seurustellut diabeetikon kanssa, joka ei koskaan kouristellut, mutta jostain syystä mieheni kouristelee "usein". Pari kertaa olen säikähdyksissäni soittanut ambulanssin, koska miehen henki on salpautunut kouristamisen voimasta ja hän on lakannut hengittämästä ja muuttunut siniseksi. Samalla hän on purrut kieltään. Kouristukset ovat aina lakanneet itsestään, ja sen jälkeen hän on kyennyt syömään, mutta kieleen puremisten yhteydessä olen soittanut ambulanssin, jos mies ei pystyisikään nielemään kielihaavan takia.



Olen monta kertaa puhunut miehelle näistä asioista ja hän on aina vakavalla mielellä. Sen jälkeen hän skarppaa kovasti jonkun aikaa, mutta ote kirpoaa ja höljentyy ajan kanssa, ja jossain välissä tulee taas uusi hypo.



Kuitenkin asiat ovat nyt _paljon_ paremmalla tolalla. Olemme miehen vanhempien kanssa käyneet yhdeksi rintamaksi, ja jaamme tietoa miehestä toisillemme ja puhumme yhdessä hänen kanssaan asioista. Lisäksi mies vaihtoi hoitonsa yksityiselle, jossa insuliinimääriä muutettiin ja hypot ja syömiset muuttuivat paljon paremmiksi ja mies laihtuikin 4 kiloa, varmaan ne ainoat ylimääräiset. Yksityisellä lääkäri lateli todella tiukkaa tekstiä miehen tulevaisuudesta, ja se kyllä tehosi hyvin.



En voi olettaa tulevaisuudenkaan olevan täysin hypoton ja ongelmaton suhteessa diabetekseen, mutta kyllä paljon valoisammalta näyttää. Eli suosittelen suoraa, syyllistämätöntä keskustelua omista ja lapsen tunteista tilanteissa, sekä tulevaisuuskuvista. Jos rahat myös riittävät, niinkuin meillä juuri ja juuri, kannattaa hoito siirtää yksityiselle. Ja lisäksi hommatkaa kotiin niitä Glugagen-ruiskuja, ne lopettavat hypot kuin seinään.



Olen muuten miettinyt, miksei diabetesliitto järjestä puolisoille diabeteskursseja? Soitin kerran ja kysyin. Hekin ihmettelivät. Menisin sellaiselle mielelläni.

Vierailija

Hän on siis nyt sairastanut jo yli 50 vuotta. Ei varmasti olisi hengissä, jos hoitotasapaino ei olisi hyvä ja äitiäni rinnalla kantamassa osittaisvastuuta.



Liitännäissairauksia on isälläkin jo vaikka mitä, vaikka on pitänyt itsekin aina hyvää huolta ruokavaliosta, sokeritasapainosta ja liikkunut aina paljon. Tosin viime vuosina liikkumisen muotoa on pitänyt vaihtaa, ku liitännäissairauksina on tullut muun muassa jalkojen verenkierron heikkenemistä, jonka vuoksi osa varpaista on jouduttu amputoimaan ja liiketasapaino on huono pari kertaa toistuneen aivoverenvuodon takia.



Niin kuin edellä mainitut ovat jo sanoneet, sinun täytyy koittaa tsempata miestäsi hoitamaan tautiaan. Diabeteksen kanssa on mahdollista elää ihan täysipainoista elämää. Et kerro, kuinka pitkään miehesi on sairastanut, mutta tuskin kuitenkaan niin kauaa, että liitännäissairaudet olisivat hyvällä hoitotasapainolla heti huomenna oven takana.



Niitä hypojakin on aika vaikea välttää, vaikka tasapaino olisikin hyvä. Myöhemmässä vaiheessa diabetes voi alkaa aiheuttaa ns. "oireettomia sokkeja", jotka tulevat äkkiarvaamatta. Silloin puolison pitää olla todella herkillä ja tunnistaa oireet nopeasti. Glugagen-ruiskuja on tosiaan hyvä olla hypoja varten. Jos tilanne ei ole ihan kouristusvaiheessa, myös esimerkiksi hunajan siveleminen suun limakalvoille auttaa yleensä sen verran, että sokissa olevan saa siihen kuntoon, että voi juottaa mehua ja myöhemmin antaa vaikkapa leipää.



Sinulle toivon voimia jaksaa miehesi kanssa. Helppoa ei varmaankaan ole, mutta muista, että miehesi ei ole itse syyllinen omaan tautiinsa ja saattaa joskus kärsiä sairauden aiheuttamasta jatkuvasta "taakasta". (Ja voi olla myös sen takia välinpitämätön). Sinun kannattaa itse lukea ja hankkia tietoa diabeteksesta niin paljon kuin mahdollista. Diabetes-lehti on yksi hyvä tietolähde.



Näin diabeetikon lapsena voin sanoa, että vaikka minkälaisia tilanteita on meidänkin perheessä tämän sairauden takia nähty, isä on silti isä eikä vain diabeetikko. Ne hypojen aiheuttamat aggressiivisuuskohtauksetkin oppii tajuamaan aika pienenä. Ja aikamoisia mestareita diabeteshoidon alalla on meistä veljenikin kanssa tullut ;) Tsemppiä!

Vierailija

Sen verran vielä, että jostain syystä mä olen herännnyt joka kerta, kun on menny sokerit liian alas. Vaikka muuten nukunkin tosi sikeästi (en mm. herännyt kun Pasilan poliisitalo räjähti silloin aikoinaan melkein naapurissa :))



En tiedä mistä tämä johtuu, mutta kai meillä naisilla on joku "kuudes aisti" olemassa...



Muista sinäkin, että olet oikeasti paljoin vahvempi kuin uskotkaan! Ja miehesi saa olla onnellinen, että huolehdit hänestä! (tiedän, ei ne ole... Mutta sietäisi)

Vierailija

tulee aina mieleen se, että jos ei hoida sairauksiaan asianmukaisesti, ei ole hyväksynyt tosissaan sitä asiaa, että tällainen sairaus nyt on ja sitä on hoidettava tai käy huonosti.

Vierailija

Hypojen pelko häviää, kun opettelee keinoja miten selvitä niistä. Niitä tulee varmasti olemaan teidän parisuhteen aikana vielä, joten kannattaa ottaa selvää asioista. Itse ensimmäisen isomman hypon jälkeen säikyin öisin kaikkia miehen liikkeitä ja päivisin joitain hänen ääniään. Se kalvoi minua jotenkin todella paljon jonkin aikaa. Nykyään, kun vettä on virrannut ja olen oppinut paljon asioita miehestäni ja hoidostaan, asiat ovat helpompia kestää. Tunnistan nopeasti matalat ja osaan auttaa tarvittavalla tavalla.



Eli kyllä pelko helpottaa, ja opit kyllä tunnistamaan ne tietyt tavat kiukkuilla. :) Ne ihan tietyt sanankäänteet tai tavat seistä, jotka ovat silloin kun matala vaivaa. Tai korkea, nekin tunnistaa. :DD Kyllä ne on hassuja.



Niin ja toisaalta voi sitä miestä kun sillä on matala, se on jotenkin silloin niin avoin. Se on kuin lapsi. Kerran kun itkin säikähdyksestä matalan aikana, hän sopersi "rakas älä itke, miksi olet surullinen" vaikka hädin tuskin sai puhuttua.

Vierailija

Meilläkin naureskellaan aina jälkikäteen hassuille jutuille. Se on tilanteessa hermoja vaativaa, kun yrittää hypo-vajakille selittää miksi pitää syödä, kun toinen ei yhtään usko, mutta myöhemmin se naurattaa tosissaan. :) Kerran miehen kanssa katsottiin telkkaria kun ruoka oli valmistumassa. Hain meille sitä lautaset ja alettiin syömään tyylikkäästi telkkarin ääressä kun mies yhtäkkiä sanoi topakasti "Ei." Kyselin mitä mies tarkoittaa, eikö haluakaan syödä vai eikö enää pysty matalan takia. Mies mietti kovasti,ja sanoi ponnekkaasti uudestaan "Ei." ymmärsin yskän, ja aloin lappamaan ruokaa suuhun. Hän söi ihan hyvin, mutta murjottaen.



Toettuaan hän kertoi nähneensä telkkarista nälkäpäivä-mainoksen, ja luuli, että oli hänen vastuulla syödä kaikkien afrikan nälkäisten lasten puolesta niin paljon ruokaa, ettei niillä ole enää nälkä. Se tuntui urakkana niin suurelta ja vastuu niin painavalta, että mies ihan ykskantaan kieltäytyi.



Minusta se oli mahottoman hellyyttävää.. :) Tuommoinen se on, se ukko. :)



Muutenkin kun sen silmistä näkee hypojenkin aikaan sen saman hellyyden. Ja se yrittää silittää minua aina silloinkin. Voivoi, on se vaan rakas. Toivon tosissaan, että mahdollisimman pitkään säilytään liitännäissairauksilta. Hänen silmänpohjissa on nähty jotain muutoksia, mutta ne ovat nyt hoidossa, toivottavasti kaikki säilyy vielä pitkään yhtä hyvänä.



10

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat