Mikä on hyvä taktiikka heittäytymällä ja potkimalla kiukkuavan lapsen kanssa?

Vierailija

Meidän kuopus on näköjään sitä lajia, joka saa klassisia itkupotkuraivareita. Heittäytyy dramaattisesti lattialle, potkii ja huitoo. Huutaa tietysti, eikä saa mennä lähellekään tai huuto vain yltyy.



Esikoinen kiukkusi toisella tavalla ja hänet sai yleensä lepytettyä huijaamalla huomio jonnekin muualle. Kuopuksen päätä ei noin vain käännetäkään, vaan tuntuu, että voi huutaa lähinnä ikuisuuden.



Kuopus on nyt 1,5-vuotias ja alkanut juuri saada noita raivareita. Tutti lepyttää vielä, mutta kohta pitäisi tutistakin päästä eroon ja raivarikausi on vasta alkamassa... Millaista taktiikkaa voisi yrittää itkupotkuraivareita saavan jääräpään kanssa?

Sivut

Kommentit (37)

Vierailija

että eikö ketään muu käytä "pelleilytaktiikkaa"? Mulle tuon vinkin antoi ystäväni, joka on luokanopettaja ja silloin kahden (nyt jo kolmen) lapsen äiti. Kokeilkaa ihmeessä tuota matkimista. Meillä toimii aina ja poika osaa kyllä olla aikamoinen kiukkuilija varsinkin silloin, kun ei saa mitä haluaa :)

Vierailija

Poika on jo varsin voimakas ja suuri, joten minun voimani ovat todella koetuksella, jos yritän nostaa häntä maasta tai kantaa sätkivänä ja potkivana pois. Kotona olen jopa istunut hänen päällään tai maannut vieressä ja pitänyt tukevasti kiinni rauhoittaakseni, mutta kaupassa on vaikeampaa...

Vierailija

[quote]

tai jopa jo se, että sanoo lähtevänsä pois ja toteaa "hei hei". Lapsen itku toki kiihtyy, mutta joka kerta juoksee syliin todella lujaa ja se alkuperäinen raivo on unohtunut.



i]

Vierailija

Älä kiinitä mitään huomiota lapseen. Älä edes katso sitä kun tämä raivoaa. Ala puhailemaan omiasi niinkuin lasta ei olisikaan. Toki voit olla samassa huoneessa, mutta varo sitten katsomasta lasta. Jo kulmien kohautus antaa lapselle huomiota ja sitähän se tuolla hakee. Lapselle pitää opettaa ettei tuolla tavoin saa mitään huomiota tai todellakaan tahtoansa läpi.



Älä jätä kaupassa lasta lattialle huutamaan edes niin, että olet hyllyn takana. Se voidaan tulkita lapsen heiteille jätöksi. Ota lapsi kainaloon ja jos on 2 aikuista niin toinen menee kiukettelevan lapsen kanssa autoon odottamaan. Jos on yksin, niin voi ihan hyvuin jättää ostokset siihen ja lähteä kaupasta pois. Tai sitten vain seisot siinä lapsen vieressä ja odotat, että rauhottuu.

Vierailija

No ei kyllä esim. kukaan sisaruksistani tai serkuistani ole ikinä lapsena saanut mitään itkupotkuraivareita. Muuta kiukuttelua ja äksyilyä on ollut, mutta ei koskaan sellaista, ettei olisi voinut lapselle puhua.



Onko muka oikeasti ihan normaalia, että lapsi toistumiseen karjuu ja sätkii niin, että täytyy ihan aloillaan pidellä, ettei vahingoittaisi itseään? Kyllä taatusti on jotain pielessä.

Vierailija

Jos huutaa kotona, älä sano sanaakaan vaan vaihda huonetta ja anna huutaa niin kauan kuin huutaa.



Kaupassa, sano rauhallisesti, että lähden nyt ja mene vaikka saman hyllyn toiselle puolelle.



Hiekkalaatikkolla, sano rauhallisesti, että laähden nyt keinuille ja mene keinuille.



Älä noteeraa raivokohtausta mitenkään. Niin kauan kuin lapsi saa sillä tavoin huomiota, hän jatkaa. Kun huomio loppuu, niin lasta ei enää raivoaminen kiinnosta.

Vierailija

Jos lapsilla on rittävästi temperamenttia, ei näitä itkupotkuraivareita pelkällä kasvatuksella voi välttää.



Lainaus:

Minä olen käyttänyt näitä keinoja:



-Kassajonossa lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja potkimaan kun kieltäydyn ostamasta karkkia. Ladon tyynesti ostokset hihnalle, nostan lapsen kassan ohi jatkamaan huutoaan, maksan ja pakkaan ostokset, sitten lapsi kainaloon ja ostokset toiseen käteen ja jatkamme ulos kaupasta. Kun lapsi rauhoittuu, selitän että sinua harmittaa koska et saanut karkkia. Joka kerta ei voi karkkia ostaa, ja tänään ei ole karkkipäivä. Me ostamme karkkia sitten kun on karkkiaika, ja tällä kertaa ei ollut.



-Kotona lapsi alkaa raivota ja hakata päätänsä seinään, lyödä kättään jotain kovaa vasten ja potkia ovia kunnes tulee verta tai naarmuja, kuhmuja tai mustelmia. Nappaan lapsen tyynesti itseäni vasten ja pidän kaksin käsin kiinni, istun alas ja koitan estää satuttamasta itseään. Kun lapsi vetää henkeä huutamisen lomassa, koitan jutella mahdollisiman rauhallisella äänellä "Ei hätää, olet äidin sylissä".

Kun lapsi alkaa väsyä huutoonsa ja rimpuiluun, lupaan päästää hänet irti kun rauhoittuu, ja että en anna hänen satuttaa itseään. Kun lapsi rauhoittuu, kerron että päästän hänet irti ja niin myös teen. Tarkistetaan haavat ja kuhmut, mahdollisesti laastaroidaan.



-Lapsi heittäytyy kotona lattialle itkupotkuraivariin, jostain mitättömästä syystä tai ilman syytä: Selitän että saa harmittaa tai olla kiukkuinen, mutta tule sitten äidin luo kun olet kiukutellut tarpeeksi. Sitten istahdan vaikka lukemaan kirjaa tai menen häärimään keittiöön erityisesti lasta huomioimatta ja annan kiukutella kiukkunsa loppuun - yleensä ei kauaa viitsi yksinään potkia ja sätkiä kun ei ole ketään yleisönä - mutta pysyn lähellä ja jos lapsi osoittaa yhtään sen merkkejä että syli kelpaa, otan mieluusti vastaan. Sitten koitan selvitellä että mikä noin harmitti, ja koitetaan olla lähekkäin siihen asti että lapsi on ihan rauhallinen ja normaalissa mielentilassa.

Vierailija

joka ei koskaan uskalla kunnolla näyttää tunteitaan.

Jos lapsi ei koskaan itke, huuda eikä kiukuttele missään, alan epäillä, että kotona on jotain pahasti pielessä.

Lapsi, jolla on luottamus läheisiinsä, uskaltaa myös raivota tarpeen tullen.

Vierailija

meillä ainakin kiinnipitäminen tai puhuminen täysin raivopäiselle esikoiselle sai aikaan vain kauemmin kestävän raivon. Raivon noteeraamatta jättäminen oli ainoa keino ja sitten kun raivo meni ohi asiasta puhuminen, joskus kun vaarassa olin pikkusisaruksen turvallisuus oli raivotar kannettava omaan huoneeseen.



Nuorempi sen sijaan ei ihan niin hirveitä kohtauksia ole saanutkaan ja hänet on saanut sylissä tyynnyteltyä.

Vierailija

Lainaus:


Varmaan lähtisin psykiatrin vastaanotolle, jos oma lapsi käyttäytyisi noin... Olen joskus kaupassa ja vieraisilla nähnyt näitä raivotautilapsia ja ajatellut, että onpa huonosti käyttäytyvä muksu, miksei vanhemmat kasvata ollenkaan. Minusta törkeää julkisilla paikoilla antaa lapsen karjua ja häiriköidä muita. Heti pois ihmisten näkyviltä sellainen tapaus.



Onko tosiaan noin, ettei muu auta kuin pää silittely ja voivottelu? Eikö tuollaiselle käytökselle voi yhtään mitään?




Kuten näet, teemme sille mitä voimme. Sain itsekin eräältä sukulaiseltani pientä vihjailua siitä, että lapseni olisi "häiriintynyt", kun lapsemme olivat saman ikäisiä ja omani sai noita kauheita kohtauksia, kun taas hänen lapsensa (samaa sukupuolta) oli - ja on edelleen - temperamentiltaan rauhallinen ja tasainen, korkeintaan itkeskeli. Kyllä minua epävarmuus, syyllisyys, huoli ja ajoittainen paniikkikin vaivasi paljon.



Sitten juttelin hyviin ystäviini kuuluvan lapsipsykologin kanssa asiasta. Hän on todistanutkin vierestä yhtä meltdown-kohtausta. Hänen mielestään hoidin sen hyvin, eikä lapsessa (jonka kummi hän on) ollut eikä ole mitään vikaa, paitsi tosiaan tavallista tulisempi temperamentti.



Kuopukseni on sitten ollut ihan toista maata. Tuittuilee toki, muttei vielä ikinä ole pakka levinnyt kuten esikoisella.



Taustoista sen verran, että kotimme on ehjä, mieheni hyvä, lämmin ja kannustava isä, päihteitä emme käytä, kotona ei ole repiviä riitoja, mielenterveysongelmista voin sanoa sen verran että itse olen työskennellyt oman masennus- ja ahdistustaipumukseni kanssa hyvin tuloksin (mutta taipumusta siis on ollut); lasten kanssa olen aina ollut kärsivällinen mutta säännöistä kiinni pitävä äiti. Tämä esikoinen oli kotihoidossa 4-vuotiaaksi saakka. Hän oli vauvaiästä saakka herkkä vauva, jonka rytmeistä oli pidettävä tarkasti kiinni - mutta säännönmukaisella elämällä vauvaikä sujui ongelmitta, verrattuna moniin tuntemiini perheisiin. Kun raivarikohtauksia alkoi tulla, niiden välissä lapsi oli, no, ihan tavallinen, kiltti, hellä ja iloinen lapsi, ujonpuoleinen tosin.



En vilpittömästi tiedä mitä olisin tehnyt väärin, tai mitä olisin voinut tehdä toisin. Ehkä sinä osaat sen minulle selittää?



Esikoinen on nyt kouluikäinen, ja edelleen on varsin temperamentikas ja herkkä, mutta myös hauska, älykäs ja sosiaalinen lapsi. Hän reagoi usein edelleen hirveän voimakkaan kielteisesti äkillisiin muutoksiin tai uusiin asioihin, mutta esim.sosiaalisessa kehityksessä ei ole mitään vikaa, ei kiusaa muita lapsia, hänellä on kavereita ja vilpitön myötäelämiskyky. Tunne-elämä kyllä on todella kiihkeää. Puuskittain häntä vaivaa voimakas ujous, siten toisina hetkinä hän taas on hyvin puhelias vieraidenkin ihmisten kanssa.



T: Se holding-menetelmästään kertonut

Vierailija

meillä tuollainen huutaja tapaus. Ei vaan lopeta huutamista!!!!

Mulla mennyt hermot monta kertaa - se raivari kun kestää ja kestää!!!

Tuo kävellä pois tilanteesta toimii hyvin, olen myös kantanut esim. sänkyyn rauhoittumaan.. ja sitten pois huoneesta.. siellä huutaa ja tulee pois, mutta aina palautan kunnes "kamelin selkä katkeaa" eli kun itku muuttuu selkeästi esim. alkaa huutaa "äitiiii" silleen eri äänellä.. tunnistan sen äänensävyn muutoksesta milloin syli taas kelpaa.. raivarin aikana syliin ei kannata erehtyä ottamaan.. (raivari muutoin yltyy)

Tsemppiä kovasti! Meillä raivarit jo jatkuneet vuoden!!!

Vierailija

niin että voisit sanoa tietäväsi heidän lapsuudestaan kaiken



ja siksi toisekseen on paljon asioita, jotka ovat aivan normaaleja, vaikka kellään sisaruksistani tai serkuistani ei niitä ole.

Vierailija

Tuntee parka itsensä entistä orvommaksi. Itselläni on tulisia tapauksia kersat ja paras tapa raivarin tullessa on keskeyttää omat puuhat, olla lapsen lähellä, sanallistaa tunteita ja kysyä haluaako jo syliin. Muutoin olen vain hiljaa vieressä ja estän, ettei satuta itseään, toisia tai riko tavaroita. Periaatteella antaa raivarin tulla, olla ja mennä. Ennen pitkää lapsen kiukku hellittää ja hänelle tulee yleensä nolo olo. On hyvä olla heti vieressä tarjoamassa syliä ja lohtua ja selittää mitä äsken tapahtui.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat