Mariseva kaksivuotias ja väynyt äiti

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Tässä kirjoittaa kohta epätoivoinen äiti. Meidän vähän reilu kaksivuotias lapsemme on ollut ikänsä herkkä ja tunteiltaan ailahtelevainen. Tarkoitan tällä sitä, että mielialat vaihtelevat herkästi laidasta laitaan. Hän on myös lapsi, joka esimerkiksi toisten lasten kanssa puolustautuu itkemällä. Eli siis kun joku tulee ja vie lelun kädestä, hän ei ota sitä takaisin tai ala tapella vaan alkaa itkeä kovaäänisesti ja turvautuu aikuiseen. Myös kotona lapsi ilmaisee kaikki "eriävät mielipiteensä" huutamalla ja itkemällä. Hän reagoi huutamalla myös pieneenkin vastoinkäymiseen (mm. tänä aamuna läikytti pikkuisen vettä paidalleen, mistä seurasi vartin huutoepisodi). Hän on perfektoinisti - jos nyt lapsesta voi niin sanoa. Toisin sanoen hän ottaa kauhean raskaasti kaikki epäonnistumiset, haluaa osata kaiken heti kunnolla, jne.



Nyt on alkanut selvästi uhmaikä, joka ilmenee huudon kovenemisena ja yhä alhaisempana aloittamiskynnyksenä. Herkkyyden ja herkkäitkuisuuden lisäksi lapsemme on hyvin sinnikäs. "Uhmakohtauksen" saatuaan hän voi huutaa kevyesti kaksi tuntia putkeen. Eikä anna periksi. Ei auta uhkailu, ei lahjonta, ei hyvä eikä paha, ei huomion kiinnittäminen muualle. Tavarat lentelevät ja huuto raikaa. Näitä huutokohtauksia hän on kuitenkin saanut koko pienen ikänsä, ihan uutta ne eivät siis ole.



Kesällä meille syntyi toinen lapsi, mikä osaltaan myös aiheutti huutamisen lisääntymistä esikoisella. Ilmiselvästi hän haluaa sillä myös huomiota ja hoivaa. Mustasukkaisuutta on siis ilmassa. Se ei kohdistu vauvaan vaan lähinnä vain minuun, ja se ilmenee ripustautumisena, huomionkipeytenä, temppuilemisena ja taantumisena (ei enää syö itse, ei suostu potalle - no, siihen ei ole vielä suostunut muutenkaan, pitää nostella ja kantaa sylissä).



Alan olla itse ihan poikki ja neuvoton. Omasta mielestäni olen tähän asti jaksanut hyvin ja jaksanut olla aikuinen. Tällä tarkoitan sitä, etten ole huutanut ja raivonnut lapselle, vaikka hän on ollut "mahdoton". Olen kyllä yrittänyt olla jämäkkä ja tiukka, mutta en ole "kilahtanut". Johdonmukainen olen yrittänyt myös olla. Nyt alkaa kuitenkin voimani olla vähissä ja muun muassa tänään hermostuin huutavaan lapseeni täysin (ei suostunut syömään kun puuro oli liian kuumaa, lusikka oli väärä yms.). Mä en tiedä mitä tehdä. Esikoisen käytös tekee päivistä niin h-vetin raskaita, että olen itsekin kohta itku silmässä. Jos ihan suoraan sanon, mua ärsyttää sen ainainen kitinä ja marina. Siihen ei kertakaikkiaan auta mikään ja se on raastavaa kuunneltavaa. Sanon suoraan: ärsyttää, kun toinen ei ole reipas. Muiden lapset tuntuvat mennä porskuttavan iloisina ja joskus vähän äkäisinä, mutta tuollaista kitinää ja vinkumista kuulee harvoin muilta. Tiedän toki myös sen, että jos oma asenteeni on tämä, se ei varmasti auta lasta "reipastumaan". Ymmärrän myös sen, että persoona ja temperamentti ovat mitä ovat, on turhaa ja vahingollista yrittää muuttaa niitä. Olen vain niin väsynyt.



Väsymyksen lisäksi olen myös vähän huolestunut. Pelkään, että jos lapseni on yhtä herkästi ja kovaäänisesti reagoiva "itkupilli" myös vanhempana, hän joutuu kiusatuksi sen vuoksi. Toivoisin ihan hänen omaksi parhaakseen, että hän oppisi vähän hillitsemään tunteitaan ja ainakin osoittamaan niitä toisin kuin huutamalla. Hän on vasta kaksi ja oppii ja kypsyy monella tapaa vielä. Silti en voi huolelleni mitään.



Tämä meni nyt tilittämiseksi, ja olen kovin kiitollinen, jos joku jaksoi sepustukseni lukea. Jos jollakulla olisi neuvoja tai omia kokemuksia jaettavaksi, olisin äärimmäisen kiitollinen. Tämä tilityskin toki jo vähän helpotti :)



Väsynein terveisin

Evisa

Kommentit (7)

Vierailija

Meillä on hyvin temperamenttinen vajaa 3v. tyttö. Ihan vauvasta asti on ollut herkästi syttyvää materiaalia, jos joku asia menee pieleen, kieltää tai eritavalla kuintyttö haluaisi, alkaa hysteerinen kiukku. Vauvana huusi selkä kaarella, nyt heittäytyy lattialle huitomaan ja potkimaan. Ruokapöydässä "kohtauksen" (ei saanut isi kaataa maitoa!!!!" tms.) tullessa osataan jo ottaa lautaset ja mukit pois ulottuvilta. Kolikon kääntöpuoli on sitten äärimmäisen herttainen, fiksu ja reipas tyttö. Kunnes joku asia taas saa tytön leimahtamaan.



Uhma tytöllä alkoi jo 1,5 vuotiaana, heti kun oppi jonkun verran puhumaan. Molemmat meidän lapset on jästipäitä (poika 4v) mutta pojan kiukku ja uhma on ollut erilaista. Pojalla se on sellaista kiukkuamista, kinuamista, "mä haluuun mä haluuu-uu-uun!!!!" kun tyttö menee heti suoraan hysteeriseksi, "elämä on pilalla"-kiukkua eikä tilanteeseen auta mikään hetkeen.



Rankkaa tämä on. Varsinkin kun inhottavimmilaan isompi osaa oikein lietsoa tytön kiukkua niin että koko ilta on yhtä kiljumista.



Kai se ajallaan sitten. Ainakin osaa isompana pitää puoliaan, ellei jopa jyrää muita tahdollaa. ?:|

Vierailija

Moi!meillä on myös samantyylinen lapsi, oli ihana lukea viestiäsi, kun kuulin että on kohtalotovereita! Meidän tyttö, nyt 2 v 8kk on myös ikänsä ollut herkkis ja kova pillittämään, ja just kavereiden kanssa alkaa vaan huutaa eikä puolustaudu. Jo vauvana hän oli kova vierastamaan. Lisäksi hän on myös hyvin sensitiivinen, eli kyselee minultakin tuliko paha mieli ja jos tuttu tms kaatuu asiasta jutellaan päiviä/viikkoja tapahtuman jälkeen. Olen tullut tulokseen että lapseni on tosi empaattinen,kuin myös varmasti sinunkin lapsesi. Tämä piirre on minusta tosi positiivinen, siitä kannattaa olla ylpeä. Kovin moni 2-vuotias ei vielä osaa ajatella noin empaattisesti kuin sinun ja minun lapset. Toisaalta tyttö on hyvin temperamenttinen ja pitkävihainen missä taas on itsellä kestämistä.



Meillä kans itku ja vauvan tasolle taantuminen vain yltyivät kun meille syntyi toinen lapsi 10kk sitten. Olen raivonnut tytölle ja hermot on menny 100 kertaa. Tyttö on ollut todella mustasukkainen ja osoittaa sen juuri minua kohtaan. Kuintekin tuntuu että nyt pikkuhiljaa alkaa helpottamaan. Meillä jäähy-penkki auttaa paljon, tyttö itsekin tykkää mennä sinne rauhoittumaan. Kavereiden kanssa kun tulee itku, yleensä keksin tytölle jotain muuta puuhaa, esim. eilen oli tuttavaperhe kylässä ja tyttö oli mustis leluistaan, joten pyysin hänet kaverikseni kattamaan pöytää. Tai sitten jätän huomiotta koko tilanteebn. Yleensä yritän myös rohkaista leikkiin toisten kanssa, laitan leikin alulle ja hetken päästä se lähtee usein sujumaan.

Olen kanssa miettinyt miten toimia tuollaisen herkkiksen kanssa. Pusuttelen ja halailen tyttöä aika usein, ja kehun onnistumisista, se auttaa jonkun verran. Toisinaan hermot menee kyllä. ja olen ajatellut että vaikka on herkkis, tarttee kuitenkin selkeät rajat. Tsemppiå sulle vaan arkeen, luulen että ajan kanssa löydät oikeat keinot toimia lapsen kanssa!

Vierailija

Kiitos myös hyvistä vinkeistä! Yritän aina rohkaista lasta ja yritän antaa paljon hellyyttä ja halimista. Yleensä kun kiukkukohtaus (kuvaavampi olisi kyllä raivokohtaus ;) ) ei ota heti laantuakseen, vien lapsen makuuhuoneeseen kiukkuamaan. Annan sitten siellä kiukuta kunnes vähän rauhoittuu. Joskus otan syliin, mutta useimmiten pahimman raivon aikana se ei auta yhtään. Päin vastoin, tuntuu että se provosoi lasta huutamaan lisää. Niinpä annan hänelle tilaa ja annan olla rauhassa. Se tuntuu tepsivän parhaiten.



Lapsellamme on myös kauhea tarve aina puhua "epäonnistumisistaan". Jos hän on vaikkapa kaatunut pihalla ja itku on tullut, asiasta puhutaan koko ilta ja useampana päivänäkin. Sitten kerrataan, ketkä kaikki muutkin ovat kaatuneet ja että ei haittaa yhtään ja että ei haittaa vaikka itkettääkin. Se on kauhean liikuttavaa, mutta mielestäni hyvä, että hän omalla kaksivuotiaan tavallaan yrittää käsitellä asiaa.



Meidän lapsi on lähinnä kotona, mutta viikoittain hoidossa joitain tunteja. Lapsi ei kuitenkaan ole tarhassa vaan hoitajalla, jolla on kaksi muutakin lasta. Hoitotädin kanssa ollaan asiasta paljon puhuttu, koska lapsi käyttäytyy samoin siellä, ei kuitenkaan ihan yhtä voimakkaasti kuin äitinsä aikana.



Olen ihan vakavasti ajatellut laittavani lapsen tarhaan kun palaan töihin (ensi syksynä, lapsi silloin melkein kolme), enkä jatkaa tässä pienryhmässä. Mutta musta tuntuu, että tarha tekisi myös meidän lapselle hyvää. Toki tietenkin riippuu, mistä tarhasta sen paikan sitten saisi.



No joo, kaipa se aika auttaa. Kiitos vielä tsemppaavista vastauksista!

Vierailija

Kuulostipa tutulta!



Usko tai älä, aika auttaa. Meidän esikoinen, 3,5v, on myös herkkis, perfektionisti ja pienempänä oli juuri tuollainen, ettei ottanut leluja pois jos joku vei, vaan jäi seisomaan ja itkeä pillitti.



Meillä taikasana taisi olla päiväkoti. Niin kuin sitä itse pelkäsinkin, niin siellä meidän poika sitten lopulta rohkaistui. Tosin aikaa päiväkodin aloituksesta rohkaistumiseen meni 1,5 vuotta. Hiukan hitaasti lämpiävä kaveri siis :) Nyt jo leikkii reippaasti muiden lasten kanssa, ottaa leluja muilta, tönii ja tuuppii, ja päiväkodin "tätien" mukaan on ihan kuin muutkin pojat :) Ja päikyn tädit (ja me vanhemmat hiljaa mielessämme myös) on tästä ihan onnessaan! Päiväkodissa rohkaistuminen alkoi siinä vaiheessa, kun tuttu täti vaihtoi työpaikkaa, eikä ollutkaan enää "ketään", kenen jalassa roikkua.



Meilläkin on pikkusisko, joka aluksi pahensi asiaa, mutta sittemmin kyllä on parantanut tilannetta. Oman siskon kanssa kun on turvallista opetella "nujakointia" ja se on pieni pakkokin siinä vaiheessa, kun sisko oppii kävelemään.



Vinkkejä:



-Meillä herkkis tarvii paljon haleja, pusuja, silittelyä, höpsöttelyä. Uhmakohtauksen tullessa, ota syliin ja halaa lujasti. Joskus auttaa, joskus ei.

-Pidennä "napanuoraa". taidat olla vielä kotona lasten kanssa? Saisitko lasta välillä vaikka avoimeen kerhoon, ensin menisitte yhdessä ja sitten lapsi yksin?

-Etukäteen selvittäminen. Meillä auttaa, kun etukäteen jutellaan asioista."Nyt mennään sinne ja sinne. Siellä on se ja se. JOs tapahtuu niin tai näin, tee näin. Jos tapahtuu näin, ei haittaa."

-Rohkaisu! Vaikka lapsi ei haluaisikaan kokeilla uutta, rohkaise! Meidän perfektionisti on koko talven inttänyt vastaan, että ei mennä luistelemaan, koska hän ei osaa ja hän kaatuu. Eilen sitten vaan mentiin, lupauksella että lähdetään heti pois, kun hän haluaa. Kaveri olikin ihan innoissaan, ja jäällä vierähti 45 min. Ja kaatuilu olikin oikeestaan aika kivaa :) Ja näin on käynyt monessa muussakin jutussa.

-Eikä se herkkislapsikaan siitä pilalle mene, vaikka äidillä tai isillä hermo välillä menisikin :) Sitten vaan täytyy muistaa pyytää anteeksi ja selittää miksi hermostui.



Raskasta on varmasti, mutta koita jaksaa! Kyllä se siitä iloksi muuttuu :)



Aurinkoista pakkaspäivää!

Vierailija

Kuullostipa nuo kirjoitukset tutulta :) Meillä myös 2 v 2 kk ikäinen pikku "raivotar". Jatkuva natina, joka usein yltyy sekunnissa kunnon raivariksi (kiukuttelutsa ei voi tosiaan enää siinä yhteydessä puhua) on rankkaa, kun se saattaa toistua useammankin kerran päivässä.



Vaikka raivokkuus voi johtua ihan persoonastakin, niin onhan fyysiset jutut poissuljettu?



Meillä on varmasti tämä raivokkuus monen tekijän summa, kun luultavasti on ihan persoonaankin liittyvää käytöstä, mutta sitten toisaalta taustalta löytyy myös useampikin fyyisesti selittävä tekijä. On refluksitautia, ruoka-aineallergiaa ja liimakorvaa. Vaikka kaikki on hoidossa (no tuo liimakorvahomma tosin ensi viikolla vasta, kun mennään korvien putkitukseen), niin varmasti joskus taustalla aiheuttavat huono oloa ja raivariherkkyyttä.



Jaksamista raivottarien äideille! Nautitaan niistä hyvistä hetkistä, mitkä ovat niiden raivareiden välillä ;)

Vierailija

Ihan kuin olisin omaa tekstiäni lukenut :) Meidän esikoinen on ollut juuri tuollainen pillittäjä, eikä kakkonen juuri huonommaksi ole jäänyt. Oli aikoja, jolloin kuljin korvatulpat päässä, kun molemmat huusivat yhtä aikaa.



Mutta usko tai älä, nyt kun esikoinen on kohta neljä, ei huutokohtauksia ole enää kuin harvoin. Toki muuten rassaa mun hermoja monellakin tapaa.



Tämä kakkonen on taas varmaan aika lailla lapsesi ikäinen ja huutaminen on nyt oikein vasta alkanut. Mä yritän (aina kun jaksan) olla huomioimatta turhaa huutoa. Myös omaan huoneeseen käskeminen on aika tehokasta, raivoaa siellä aikansa - mikä on paljon siedettävämpää kuin lahkeessa roikkuminen.



Pääasia on ettet anna huudolla mitään periksi, vaikka lapsi kuinka raivoaisi, odota että rauhoittuu, ennen kuin teet mitä hän pyytää. Ja pyytääkin pitää kauniisti.



Uskoisin, että tuo huuto yleensäkin liittyy temperamenttiin ja kun sanat eivät riitä, alkaa huuto. Eiköhän se teilläkin helpota, kuhan lapsi oppii ilmaisemaan itseään muullakin tapaa =)



Terveisin Rosa

Vierailija

2.5 on ikävuosia mittarissa, ja välillä meinaa korvat hajota. Lapsi kiljuu, huutaa, raivoaa aivan pienistäkin asioista. Välillä on oikein aurinkoinen, iloinen ja touhukas, mutta pienikin vastoinkäyminen - hirveä sota. Tuntuu, että ensimmäinen huutokohtaus tulee heti, kun silmät aamulla aukaisee. Seurava aamupuurolla, kolmas ulos lähdettäessä, neljäs puistosta poituttaessa, sitten syödessä yms... Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta olen välillä todella väsynyt. Tuntuu, ettei mikään auta. lapsi saa paljon huomiota, syliä yms... Huomiotta jättäminenkään ei auta. Toivon hartaasti, että aika auttaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat