Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Minkäikäinen hän on? Miten yleensä suhtaudut pyörätuoliin/pyörätuolia käyttävään ihmiseen? Säälitkö, häpeätkö?

Kommentit (15)

hänellä on MS ollut jo vuosia. Pystyy lyhyen matkan kävelemään keppien kanssa mutta pääosin käyttää tuolia. On hirmu elämänmyönteinen ja iloinen ihminen.

Onko hän yksin lapsen kanssa vai elääkö parisuhteessa? Miten pärjäävät jos ovat kaksin? Miksi hän istuu pyörätuolissa? Liikutteko yhdessä jossain, esim. kaupoissa, konserteissa/teatterissa ym? Asia kiinnostaa koska hyvä ystäväni (nuori ja kaunis hänkin) joutui äkillisesti pyörätuoliin ja kipuilee asian kanssa. Itselleni koko pyörätuoliasia ollut ennen kaukainen ja vieras.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kysyin häpeämistä/säälimistä sen takia, koska nyt muutamia kertoja ystäväni (joka on nuori, kaunis ja hyvinpukeutuva ym) kanssa pyörätuolilla liikuttuamme olen huomannut syrjäsilmällä monen ihmisen katsoneen, suorastaan tuijottaneen meitä. Mietin että miksi he katsovat. Katsovatko sen takia koska ystäväni on hyvännäköinen ja fiksusti pukeutuva nuori nainen ja miettivät mielessään että mitäköhän tuollekin on tapahtunut, katsovatko säälien että voi raukkaparkaa, noin nuori ja nätti pyörätuolissa jne.. Halusin vaan tietää että mitä ihmisten mielessä mahdollisesti liikkuu jos näkevät pyörätuolia käyttävän nuoren nätin naisen ja katsovat häntä "hivenen liian pitkään", pitempään kuin "tavallista kävelevää vastaantulijaa" katsotaan. Ja ystäväni kokee katsomisen kiusallisena koska hän häpeää itse niin kovasti pyörätuoliaan.

Eräs ystäväni on cp-vamman takia pyörätuolissa. Emme tapaa nykyään kovin usein, mutta silloin tällöin käymme yhdessä jossain. En todellakaan häpeä häntä, mutta tunnen myötätuntoa. Ei ole helppoa olla "sidottu" pyörätuoliin.



Yleensä jos näen jonkun pyörätuolissa, saatan ehkä katsoa vähän pitempään kuin keskimääräistä vastaantulijaa... En kuitenkaan tuijota. Mietin ehkä millainen hänen tapauksensa on, onko hän onnellinen, pystyykö liikkumaan itse yhtään...

toisaalta ei se minusta ollut aiheellistakaan. Tapa jolla tapasimme oli pyörätuoli siinä sivuseikka.



En sääli, enkä häpeä.



Minulla on vaan luontainen tarve auttaa ja "holhota".

Välillä mietin, että kysynkö liian paljon, että voinko auttaa. Se tapahtuu minulta luonnostaan.



Lähinnä mua mietityttää se, että miten pyörätuolissa oleva uusi ihana ystäväni ottaa minun avun kyselyni. En ole oikei nosannut vielä lukea hänen raktiostaan mielipidettä. Enkä ole kehdannut suoraan kysyä

En oikein ymmärrä kysymystäsi "säälitkö, häpeätkö"...



En sääli, vaikka onkin välillä kovaa nähdä, kuinka pyörätuolia käyttävän ihmisen elämässä on niin paljon haastetta verrattuna esim. omaani. Mieluummin säälin sijasta mietin, miten voisin olla avuksi, edes jotenkin, edes joskus.



En häpeä, koska pyörätuolissa ei ole mitään hävettävää! Joskus hävettää muiden ihmisten suhtautuminen ja ihmeelliset käsitykset, heidän puolestaan siis!



Minkään apuvälineen käyttö ei muuta ihmistä persoonana, eikä sen pitäisi millään tavalla määritellä ihmistä!



Kertakaikkiaan.



Niin, ja nämä tuntemani ihmiset ovat 20-50 -vuotiaita.

Lisään vielä sen verran, että juu, olen tuntenut myös pää edellä sukeltaneeseen mieheen. Kaikilla näillä alle 40v miehillä oli myös pieniä lapsia tällöin. Ja jokaisella varmasti on ottanut oman aikansa sopeutua. Kuka sopeutuu mitenkin, eräs ainakin heitti ikkunasta tietokoneen ulos.



MS:ssä sopeutuminen on mielestäni vielä ehkä asteen vaikeampaa kuin vaikka jossain auto-onnettomuudessa, koska kun onnettomuus on käynyt, niin se tila selvinnee vuodessa tai parissa. MS:ssä taas se pyörätuoliin joutuminen voi olla alkusoittoa vain, näistä mun tuntemistakin kaksi käyttää sähköpyörätuolia, ei pysty itselleen esim. dödöä laittamaan, toinen tarvitsee 24/7 avustajan, puheesta ei saa kunnolla selvää, jollei ole muuten ihan hiljaista, kumpikaan ei pysty syömään itse jne. Ihan hirvittävän mukavia ja fiksuja miehiä kyllä ja ei, en ole koskaan heitä hävennyt. Ollaan liikuttu paljon esim. Helsingin keskustassa, taidenäyttelyissä jne ja toki oltu myös neljän seinän sisällä joko heillä tai meillä. Jos jotain positiivista meidän DDR kuutiosta pitää sanoa, niin se on se, että kun ei ole ainuttakaan kynnystä koko taloon, niin aina on saanut jopa sähköpyörätuolia käyttävän kylään (tavallinen pyörätuoli + taitava avustaja ei edes ole paha parissa rappusessa, mutta sähköpyörätuoli on mahdoton).

syntyi cp-vammaisena (johtuen hoitovirheestä synnytyksen aikana). Maailman ihanin ihminen ja testit osoittanut että hän on "vain cp-vammainen" eli älyllisesti on ihan tavallinen 5 v poika. En suhtaudu m illään lailla eri tavalla pyörätuolissa istuviin kiitos tämä mahtava tyyppi. Tämä poika jos joku on opettanut minulle että vaikka voi motooriseti olla hankaluuksia niin silti voi nauttia elämästä täysillä:)

Lainaus:

Kaunis nuori nainen, jolla on yksi lapsi. Hän on akateeminen ja yhteiskunnallisesti aktiivinen.


Todellakaan!

Ihan samoin suhtauduin häneen kuin muihinkin ihmisiin.

on sytolomega-viruksen vammauttama jo nuori ihminen, miksi häpeisin? säälin vain espoon kaupunkia joka tekee tämän yksinhuoltajan perheen elämästä yhtä helvet...! kun kaikesta lain kuulumasta saa vain tapella!

Olen myös ollut henk. koht. avustajana ihmiselle jolla oli neliraajahalvaus. Sukulaisnainen on hyvin katkeroitunut.. Käyttää usein alkoholia eikä juuri muuta tee kuin on kotona. Toinen tapaus oli mielestäni hyväksynyt asian..

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
toisaalta ei se minusta ollut aiheellistakaan. Tapa jolla tapasimme oli pyörätuoli siinä sivuseikka.

En sääli, enkä häpeä.

Minulla on vaan luontainen tarve auttaa ja "holhota".
Välillä mietin, että kysynkö liian paljon, että voinko auttaa. Se tapahtuu minulta luonnostaan.

Lähinnä mua mietityttää se, että miten pyörätuolissa oleva uusi ihana ystäväni ottaa minun avun kyselyni. En ole oikei nosannut vielä lukea hänen raktiostaan mielipidettä. Enkä ole kehdannut suoraan kysyä

En tiedä ystävästäsi, mutta pakkoauttajat ja holhoajat on rasittavia. Jos tarvitsen apua niin pyydän. Jopa kaverink kysyi kovalla äänellä ravintolassa tarviiko minun mennä vessaan. Siis mitä hittoa, niinkuin lapselta! Kyllä mä sinne osaan kelata ihan itse kun tarvetta tulee.

Vierailija

Yksi lapsuudenystäväni on pyörätuolissa, ollut pienestä asti. Tutustuimme ala-asteella kun hän tuli ainoana puhumaan mulle. Rohkea poika oli, yleensä erityislapset ovat aika yksinäisiä ja hiljaisia, eivätkä helposti tule juttelemaan. Mutta hän on aina ollut Ihan huipputyyppi. Osaa nauttia elämästä ja on huumorintajuinen veikko. Sairaudestaan huolimatta on aina ollut hyvinkin itsenäinen.
Paras kaverini on edelleen, ei sen takia että säälisin häntä. Vaan siksi, että kemiamme kohtasivat heti.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat