Raskaden jälkeisen masennuksen kokeneet!

Vierailija

Kuinka tunnistit masennuksen ja kuinka pian synnytyksen jälkeen tuli oireita? Kuinka parannuit?

Kommentit (8)

Vierailija

En edes tajunut että se oli synnytyksen jälkeistä masennusta. Oireet oli etten saannut nukuttua pitkään aikaan kunnolla, kävin vaan ylikierroksilla. Vauva kyllä nukkui minä en. Sitten alkoi kamalat ahdistus/ paniikki häiriöt.... yksi päivä vaan tajusin että tää ei oo normaalia. Tämäkin on kuulemma lueteltu synnytyksen jälkeiseen masenukseen, vaikka vauvaa kohtaan minulle ei ole ollut mitään negatiiviisä ajatuksia yms. Sain lääkityksen, pikkaisen on olo helpottunut... mutta ei vielä läheskään normaali olo.... toivottavasti ajan kanssa paranee.

Vierailija

Oireina olivat ahdistus, unettomuus, ärtyisyys, katumuksen tunteet (miksi hankimmekaan tämän lapsen), itsetuhoiset ajatukset, itkuisuus... Olen nyt Cipralex- ja Temesta-lääkityksellä, ja käyn terapiassa.

Vierailija

En halunnut vauvaa, halusin peruuttaa tapahtuneen (vauvan syntymän), antaa vauvan pois. Rupesin näkemään näkyjä, joissa vahingoitin vauvaa. Kävin terapiassa ja söin lääkkeitä ilman suurempaa apua (tai no rakkaus vauvaan syntyi kohta lääkkeiden aloituksen jälkeen, mutta masennus jatkui. Koin toipuneeni, kun lapsi oli 2½-vuotias.

Vierailija

kyllä, joskus käy myös niin vaikka nimi onkin synnytyksen JÄLKEINEN masennus. alkoi niin että aloin pillittää joka asiasta ja olin tosi ärtyisä muutenkin. en olisi jaksanut vauvaa aina edes hoitaa. sain 5 päivää synnytyksen jälkeen cipralex- lääkettä. 4kk meni 2h / yö unilla ja sen jälkeen tuli täysi romahdus. lääkäri olisi lähettänyt osastolle mutta sanoin pärjääväni kunhan saan jotain nukahtamiseen. sain mirtatsapiinia ja sen jälkeen aloin parantua.



nyt syön puolikasta annosta cipralexiä ja lopetan sen ensi viikolla kokonaan. mirtatsapiinin lopetin jo 5kk sitten

Vierailija

elämäni toisella lapsella; vauvan hoito ei kiinnostunut niin yhtään; mikään ei kiinnostanut yhtään; mitäs muuta: olin vain ja toivoin, etten olisikaan.



Tunnistin oireet klassisesti 4 vkoa synnytyksestä, ja hankin itselleni Cipralex-kuurin. Pikkuhijaa oireet alkoivat helpottamaan (2-4 vkoa), söin lääkkeitä varmuudeksi 6kk suosituksien mukaan. Keskusteluavusta kieltäydyin.



Nyttemmin (n. 9 kk synnytyksestä) olen toipunut mielestäni hyvin.

Vierailija

nimenomaan masentuneille äideille. Ite olin niin varma, että tunnistaisin oireet, koska olin aiemminkin sairastanut masennusta (tosin en synnytyksen jälkeistä masennusta), etten edes ensin suostunut uskomaan että olisi kyse siitä. suostuin kuitenkin täyttämään sellaisen kyselyn, jolla kartoitetaan "masennuspisteet", ja kun sen tulos oli lievä synnytyksen jälkeinen masennus, tajusin että niin kai se sitten on, mutta mitä sitten tehdään ja miten tästä pääsee eroon. vauva oli silloin n. 3kk.



Mulla ei varsinaisesti ollut aggressiivisia tunteita vauvaani kohtaan, mutta olin kyllä usein hirveän katkera ja kateellinen vauvalle (johtuen mun omasta lapsuudesta ja suhteestani alkoholistiäitiini). Vauvalla kun oli ensimmäiset 6 kk koliikkia ja hän itki lähes joka yö klo 23-07 vaikka yhtä soittoa, ellen kantanut häntä jakuvasti sylissä/kantoliinassa tai keinuttanut vaunuissa, ja tämä oli vieläpä esikoiseni. muistan edelleen (siitä on nyt reilut 3v.) miten usein yöllä kiroilin ääneen sitä, miksi just mulle käy näin, että se hartaasti toivottu lapsi onkin tälläinen, kun mun äitini, joka ei koskaan edes halunnut lapsia, sai niitä "vahingossa" viisi eikä yksikään ollut tällainen, eikä hän siltikään juuri lapsiaan rakastanut, tai ainakin rakasti viinaa enemmän. kiroilin myös sitä, että vauva itkee niin paljon, vaikka hänellä on rakastavat isä ja äiti, koti, ruokaa ja kaikkea mitä vain voi tarvita ja vähän ylikin, ja sitä ettei mulla vaan ollut koskaan oikeutta itkeä mistään syystä mutta tämäpä lapsi itkee ihan syyttäkin. Taisinpa joskus kirota sitäkin, että lapsi on mulle niin rakas, mutten silti jaksaisi valvoa kaikkia öitä ja tahtoisin jättää joskus hänet jollekin hoitoon, että saisin edes yhden yön nukkua. Ei vain ollut ketään, jolle jättää lapsen hoitoon.



mun toipumiseni tapahtui käytännössä kokonaan vertaisryhmän ja psykologin kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Lääkitystä mulle ei tarjottu enkä mä myöskään sitä halunnut. Nyt toista odottaessani olen jo valmiiksi pyrkinyt tekemään kaikenlaista, jottei masennusta tarvitsisi tällä kertaa käydä läpi, ja keskustellut asiasta sekä mieheni kanssa että neuvolassa ja monessa muussakin paikassa. toivottavasti tällä kerralla kuitenkin kaikki sujuisi ilman masennustakin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat