Miksi sekundäärinen lapsettomuus masentaa?

Vierailija

Tosiaan. Meillä on lapsia kaksi, aivan ihanat 2,5-vuotiaat kaksospojat. Kärsimme aikoinaan lapsettomuudesta kaksi vuotta ennen kuin päätimme lähteä hoitoihin. Olin varma että syy lapsettomuu-teen oli minussa. Selvisi kuitenkin, että mieheni siemennesteen laatu oli surkea. Saimme ajan suo-raan ivf-hoitoon, mutta halusimme kokeilla inssiä, josta ennuste kohdallamme oli huono. Inssikier-toon minulle määrättiin clomit ja inssi tosiaan tehtiin. Pamahdin saman tein raskaaksi ja tosiaan kaksi munasolua hedelmöittyi. Kaikki meni hyvin ja pojat kasvavat kovaa vauhtia. Tuhkimotarina siis.



Mutta nyt. Olemme poteneet vauvakuumetta jo yli vuoden verran. Kuume minulla on suurempi, mieheni on asenteella "tulee jos on tullakseen". Mutta vauvaa ei luonnollisesti kuulu. Olemme käy-neet inssissä muutaman kerran tuloksetta, sperman laatu on edelleen huonontunut entisestään. Lää-kärin mukaan inssit ovat rahan tuhlausta. Mieheni ei ole kiinnostunut muista hoidoista ja on kaiketi ihan tyytyväinen kahteen lapseen.



Itseäni en vain ymmärrä. Olen etuoikeutettu, minulla on kaksi tervettä lasta. Mutta silti vauvakuume on aivan älytön ja mietin asiaa joka päivä. "Lapsettomuus"- on tullut taas osaksi omaa ajattelua ja huomaan olevani aika mietteliäs asian suhteen. Mieheni ei ymmärrä, että voin kärsiä tilanteesta ja olenkin välttänyt asiasta puhumista, sillä elämässä tapahtuu nyt paljon muutakin (rakentaminen päällä). Huomaan, että synkistelen aiheen ympärillä aika paljon. Miten voi olla, että sekundäärinenkin lapsettomuus vie mielen näin matalalle? Tuntuu, että mikään asia ei saa asiaa unohtumaan. Olen toivoton. Onko täällä ketään muuta jolla on sama tilanne. EN ikinä uskonut, että löydän itseni tästä tilanteesta. Oli enemmän kuin lottopotti, että saimme pojat. Miten voi olla näin pikkusieluinen ja potea pohjatonta vauvakuumetta vaikka on jo kaksi lasta ja tietää, että mahdollisuudet saada lasta kotikonstein on nolla. Ja miksi edes pitäisi saada enemmän.

Toisaalta huomaan ajattelevani välillä katkeria ajatuksia. Mietin, että voinko joku päivä katkeroitua miehelleni, kun hän ei pysty antamaan minulle vielä lasta ja on kaiken kukkuraksi itse aivan tyyty-väinen nykytilanteeseen. Tyytyväinen minunkin pitäisi olla, kaikki on kohdalla. Mutta joka kuukausi, kun tunnen munasoluni irtoavan, mieleeni hiipii kaipaus, haikeus ja surukin.

Kommentit (4)

Vierailija

Itse kärsin sekundäärisestä lapsettomuudesta neljä vuotta. Esikoistakin odotimme pitkään, mutta vasta toista odottaessa luulen oppineeni jotain siitä, mitä on toivoa lasta ja pettyä kuukausi toisensa jälkeen. Nyt olen raskaana viikolla 16 ja raskauteni tuntuu ihmeeltä.



Voin olla väärässä, mutta luulen, että sekundäärinen lapsettomuus ei paljon poikkea siitä, ettei olisi lasta ollenkaan.



M

Vierailija

Taustalla PCO, josta lapsettomuus aikaisemmassa elämässä (suhteessa). Viitisen vuotta sitten tärppäsi uuden miehen kanssa ekasta kierrosta ja siitä 4-vuotias poika. Kakkosta yritetty pari vuotta ja ei millään ole vauva tullut clomeista huolimatta. Nyt kävi mies testeissä ja yllätykseksi hänellä myös voimakkaasti alentunut hedelmällisyys. Siirryimme suoraan ICSI-hoitoon, jonka kanssa aloitin piikittelyn toissa päivänä. Kyllä masentaa ja olen katkera. Mies on mukana 100%, mutta jotenkin silti tuntuu, että hänelle asia on jotenkin "kyllä se sieltä tulee, kun tarpeeksi puputtelee". Eipä tunnu tulevan. Kaksi vuotta on oltu ilman ehkäisyä ainakin kerran viikossa ja kyllä sen vauvan olisi pitänyt tärpätä, jos se luomuna nyt tulee. Jotenkin tämä lapsettomuus on haava vaan elämässä. Joskus 7-8 vuotta sitten kävin kovaa kriisiä edellisessä suhteessa, kun lasta ei tullutkaan. Sitten olin onneni kukkuloilla, kun tämä poika tärppäsikin heti tämän miehen kanssa. Nyt taas haava on auki ja loukkaavinta on nämä jutut siitä, kuinka "kyllä teidänkin Matti tarvisi pikkusisaruksen..." "Kyllä se toinen siinä menee samalla, turha pelätä". "Ootko jo raskaana?" Nykyään ihmiset ei kysele niiltä, joilla ei ole vielä lasta, mutta sitä ei tajuta, että yhden tultua se toinen ei silti ole itsestäänselvyys.

Vierailija

Esikoista meidän perheeseen odotettiin ja toivottiin kolmen vuoden ajan ennen kuin pakastetun alkion siirrolla onnistuttiin. Olin onneni kukkuloilla kun esikoiseni syntyi ja ajattelin naivisti, että mitään en enää kaipaa.



Kun esikoinen lähestyi kahden vuoden ikää, nosti kamala vauvakuume jälleen kerran päätään. Ja yhtäkkiä ei enää ollenkaan riittänyt, että meillä se yksi, maailman rakkain lapsi jo oli. Halusin toisen lapsen. Halusin sisaruksen esikoisellemme.



No meillä kävi niin mahtava tuuri, että hoidoilla onnistuttiin toisenkin kerran ja eskoisen ollessa 3v1kk, meille syntyi toinen lapsi. Jälleen kerran onnemme oli täydellinen.



Mutta... Olen aina, ihan pienestä tytöstä asti kuvitellut itseni kolmen lapsen äidiksi ja niinpä huomasin taas kärsiväni ihan hirveästä vauvakuumeesta, kun toinen lapsi lähestyi sitä kahden vuoden ikää. Onneksi myös mieheni on aina toivonut suurta perhettä joten paluu lapsettomuusklinikalle oli ihan helppoa.



Nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että olen raskaana rv11. Toinen lapsi ehtii lähes 4-vuotiaaksi ennen kuin tämä vauva syntyy, mutta ensi kesänä minulla vihdoin on se toivomani kolmen lapsen perhe.



Kyllä se sekundäärinen lapsettomuus tekee ihan yhtä kipeää kuin primäärinenkin. Toki se pohjaton tuska ja pelko totaalisesta lapsettomuudesta on pois, mutta ei se yhtään vähennä sitä tuskaa, kun toivottua uutta raskautta ei onnistuta saamaa aikaan.



Kyllä minun ainoa ohje sinulle on, että keskustele asiasta miehesi kanssa ja tee hänelle selväksi miten tärkeä tämä asia on sinulle. Sen jälkeen voitte yhdessä tehdä päätöksen siitä miten etenette asian suhteen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat