Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Naiset, jotka olette muuttaneet miehen kotipaikkakunnalle! Miten olette sopeutuneet?

Vierailija

Itsellä muutosta reilu vuosi ja vieläkin vähän tökkii, vaikka sinänsä tykkäänkin uudesta kotipaikastani...Jotenkin ulkopuolinen olo, varsinkin nyt kun olen vauvan kanssa kotona.



Miehen sukulaiset ovat ihan mukavia, mutta niillä on omat jutut ja jotenkin tekevät selväksi vieläkin, etten kuulu porukkaan, vaikka useamman vuoden olemme yhdessä olleet ja naimisissakin ollaan...Minulle esim. huomautellaan ihan eri tavalla asioista ja aina lopputulos on se, että jos "meillä" on tehty jotain eri tavalla niin se "meidän" tapa on ilman muuta huonompi kuin heidän.



Hankala selittää, mutta esim. jos minä tykkään matkustella kotimaassa ja miehen sukulaiset ulkomailla, niin se on ilman muuta parempaa ja hienompaa, mitä he ovat tavanneet tehdä. Ja jos joku tekee jotain eri tavalla, se ei ole mikään oma valinta, vaan silloin jää jostain paitsi, mikä on tietysti huono asia. Olen tietysti aina altavastaajana näissä tilanteissa. Jonkin aikaa on tuntunut jo siltä, että musta yritetään vain kaivaa heikkouksia esiin, että saataisiin sitten jotenkin "alistettua", etten mä vaan luulisi olevani jotain. Mun onnistumisia vähätellään ja ne vaietaan, en oikein tiedä enää onko tää normaalia. Pitäisikö tähän vain sopeutua ja hyväksyä se, että muuttamalla miehen kotipaikkakunnalle minä luovuin omasta elämästäni ja tulin riippakiveksi miehen sukuun?



Eikö tämä ole jotakin minkä olisi pitänyt jäädä 1800-luvulle, miksi minusta sitten tuntuu tältä? Olen koko täällä asumisen ajan suunnitellut muuttoa pois, mikä toisaalta tuntuisi luovuttamiselta...Meillä on vasta 1 lapsi joka on vauva, eli olisihan se mahdollista.



Mitä mieltä olette, muuttavatko naiset vielä "miehen perässä" (muutkin kuin minä) ja tekeekö se ihmisestä jotenkin huonomman?

Kommentit (13)

Vierailija

toiselle puolelle maapalloa. Niinpa olin uudessa maassa vailla kielta, kulttuurintuntemusta, tyopaikkaa, opintoja tai ystavia. Ja turvallisuussyista vietin paivat neljan seinan sisalla ja vain odotin miesta toista kotiin. Ensimmaiset 4 kuukautta oli rankkaa, sitten aloitin opinnot yliopistossa ja tulin raskaaksi. Opin vahitellen myos kielen ja ystavapiiri laajeni. Reilun vuoden jalkeen olen kuin kotonani taalla, en kaipaa Suomea ja elama on todella, todella onnellista. Olen jatkossakin valmis ja halukas seuraamaan miestani vaikka maailman aariin, asuinpaikalla tai -maalla ei ole valia. Hanen kansainvalinen uransa on etusijalla, itse olen unelmien ammatissa kotiaitina.



Elama on ihanaa! :)

Vierailija

Jouduin muuttamaan miehen kotikuntaan, koska hänellä on maatila täällä, eikä suostunut millään muuttamaan muualle. En tiennyt mihin pääni pistin, sillä tämä kunta on tosi pieni, syrjässä kaikesta ja täysin ilman mitään mahdollisuuksia. Pian muutettuani aloin haluta pois, mutta mies jarrutteli ja keksi selityksiä miksi ei voida muuttaa ja nyt kun vanhempi lapsi on jo eskarissa, en halua repiä häntä enää pois kotoaan.



Miehen suku tälläisessä takapajulassa oli tietenkin aivan mahdotonta. Anoppi kouluja käymätön maalaismuija. Eikä se mitään, jos löytyisi edes jotain sydämen sivistystä, mutta ei puhettakaan. Minusta, laiskasta miniästä, alettiin kouluttaa uutta piikaa. Pistin välit poikki anoppiin ja hänen mukanaan on sitten lähes koko suku ottanut meihin välimatkaa.



Olen n 5 vuotta itkenyt tilannetta, mutta en ole keksinyt ratkaisua. Olen täällä vain lasteni takia, että heillä olisi ehjä koti. Oma onnellisuus on hävinnyt.



Mutta en liene ainoa...

Vierailija

Olen muuttanut molemmista syistä (useammin kuin kerran ja aina viipynyt paikkakkunnalla vuosia) ja ihan samanlaista se on. Väittäisin, että muut tekijät vaikuttavat enemmän kuin se, minkä takia muuttaa.



Isommalle paikkakunnalle on aina helpompi muuttaa kuin pienemmälle, koska vaihtoehtoja on enemmän ja kuviot eivät ihan yhtä vakiintuneet. On helpompi löytää samanhenkistä seuraa ja sopivaa tekemistä. Myös ikä ja elämäntilanne vaikuttaa. Opiskelija ja sinkku löytää seuraa helposti, koska muut samanikäiset ovat samassa tilanteessa, eli etsivät seuraa. Kun on perhettä, ei enää ole aikaa ystävyyssuhteiden solmimiselle ja harrastuksissa juoksemiselle samalla tavalla kuin ennen, joten ei ole mahdollista ystävystyä yhtä nopeasti.



Nykyinen kotikaupunkini on mieheni kotikaupunki ja totta on, että sopeutuminen on ollut hitaampaa kuin 15 vuotta sitten, jolloin muutin pääkaupunkiseudulle. Viihdyn kuitenkin hyvin enkä onneksi ole koskaan tarvinnut isoa ystäväpiiriä ollakseni onnellinen. Muutin, koska halusin perheen, ja sen sain.

Vierailija

Meni ainakin kolme, neljä vuotta, ennen kuin sopeuduin. Minullekin oli yllätys, että vielä nykyisin on sellaista, että ihmisen pitäisi mukautua siihen, miten täällä on aina tehty. Juuri niin, "hehheh, ai niinkö teillä päin tehtiin, noh, nyt tiedät, miten se tehdään oikein" -tyyliin.. Vaikkei suoraan sanottu. Ikävä kotiseudulle ja sitten vielä annetaan ymmärtää, että hyvä kun olet sieltä päässyt pois tänne, mitäs sinne ikävöimään. Mutta sitten alkoi sujua, kai minut hyväksyttiin täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi jotenkin.. Ja tuntuu, että on jo täysin vapaa olo. Töitä löytyi, vaikka luulin, ettei ikinä. Ja paljon mukavia ihmisiä on löytynyt, vaikka heihin tutustui hitaammin kuin mihin olin tottunut ihmisten kanssa.



Uskon, että viihdyt vielä, niin minäkin, vaikka mahdottomalta tuntui aluksi. Kaikkea hyvää!

Vierailija

ns. miehen perässä parinsadan kilsan päähän kotipaikaltani. Molemmat kerrat ihan eri suuntiin vieläpä.



Eka kerralla (suhde, joka kesti 10 vuotta) kaipasin koko ajan takaisin ja koin olevani väärässä paikassa, vaikka minuun suhtauduttiin sikäläisessä ympäristössä erittäin lämpimästi. Nyt toisella kerralla voin sanoa jopa kotiutuneeni tänne "hornan kuuseen", vaikka välini kotiseudun porukoihin ehtivät entisestään lähentyä tässä suhteiden välissä, enkä ole saanut täältä nykyseudultani juuri lainkaan omia ystäviä.



Mitä päättelen tästä = eka mies oli väärä, tämä nykyinen on Se Oikea. Onneksi en sen ekan kanssa perustanut perhettä... :)

Vierailija

Minullakin oli aluksi vaikeuksia sopeutua. Meni monta, monta vuotta ennenkuin aloin pikkuhiljaa kotiutua tänne. Ensimmäisinä vuosina tunsin aivna mieletöntä helpotusta aina kun ajoin täältä pois päin! Aivan kuin kunnanrajalla olisi alkanut henki kulkemaan paremmin! Javastaavsti kun jälleen palasin parinkin päivän reissulta "kotiin", olin ensimmäisen päivän kiukkuinen kuin mikä, niin paljon v***tti palata.

Olen asunut täällä nyt tasan 10v (yllätyin muuten kun laskin nämä vuodet nyt) ja vasta nyt voin oikeastaan sanoa kotiutuneeni. Ellei mieheni olisi niin upea tyyppi ja sitkeästi täällä "maassa kiinni" niin tuskin enää asuisin tällä paikkakunnalla.

Vierailija

ihan kuin minun kynästäni tuo, että pitkään helpotti jo kunnan rajalla, juuri sama ajatus, että ihan kuin olisi saanut ilmaa keuhkoihin keveämmin! Koko kirjoitus niin samaa kuin minulla.. Juuri, ellei mies olisi niin upea tyyppi, en olisi tänne muuttanut. Mutta lopulta huomasi sopeutuneensa. Nyt viihdyn hyvin.

Vierailija

Asuimme yhdessä opiskelujen myötä paikkakunnalla jossa ei ollut sukulaisia. Päätimme virallistaa suhteemme, ja tehdä perheen. Muutto miehen kotikylään tuntui oikealta. Tukea ja turvaa aina tarpeen tullen (ja juhlapyhinä).



Ulkopuoliseksi olen itsenikin kokenut. Tottakai se tuntuu kun kaikki on omasta mielestä uutta, ja ei voi jakaa kokemusta kun toiselle ne on itsestään selvyyksiä. Mieheni paluu takaisin oli monelle kyläläiselle mieluinen, kuten muutama nais ihminenkin sen minulle ilmaisi.



Meillä on samanlainen kokemus tuosta ettei toisen suvun tapoja voi sivuuttaa mutta pitäisi ymmärtää. Mutta satuin tuossa ohi korvan kuulemaan anopin ja hänen siskon puheet uudesta suvun tulokkaasta että pitää opettaa suvun tavoille. Ja olivat tosissaan.



Monia asioita joita olen halunnut päättää oman perheeni vuoksi, olen joutunut alistumaan anoppilan tahtoon. Koska mieheni on aivan heidän vietävissään. Ja olen uppiniskainen sekä ajattelematon jos haluaisin jotan muuta.



Nämä kyllä kehuvat kasvotusten mutta muuten on persiistä koko meininki.

Vierailija

Edelleen kun ajan omille vanhoille kotikulmilleni niin mieli rauhoittuu, jo kunnan rajan näkemisestä.

En ole sopeutunut. Anoppi arvosteli kaupunkilaistyttöä tosi rankasti, ja on edelleen todella kielteinen. Appi ei siedä minua ollenkaan. Miehen sisarukset ovat täysin anopin vietävissä.

Mieheni on puolustanut minua yhden ainoan kerran vanhempiaan vastaan ja se oli silloin kun appi kyseli esikoisemme synnyttyä:"Onko se ees sun lapses?"

Jos nyt saisin päättää uudelleen, en muuttaisi.

Vierailija

Kun tavattiin mieheni asui virallisesti vielä isänsä luona pienessä maalaiskylässä. Itse opiskelin kauempana mutta kotikunnillamme on välimatkaa vain 25km. Kun sitten myöhemmin aloin odottaa esikoistamme, vuokrasimme asunnon minun kotipaikkakunnalta. Lapsen ollessa vuoden ikäinen, ostimme talon mieheni kotipaikkakunnalta, se oli yhteinen päätös jota en kadu.



Minustakin tuntui aluksi että olen vähän ulkopuolella, koska en tuntenut täältä muita äitejä, vain mieheni kavereita. Appiukko asuu kävelymatkan päässä ja täällä asuu paljon hänen sukulaisiaan. Syksyllä törmäsin erääseen äitiin joka houkutteli minut lapsen kanssa perhekerhoon. Olemme käyneet perhekerhossa ahkerasti ja olen todella iloinen tavattuani siellä paljon ihania ihmisiä. Meidän perhe on nyt asunut täällä maalla reilut puoli vuotta ja onnellinen, meidän koti täällä, nyt meidän on hyvä elää.

Vierailija

ei ole tullut mieleenkään, että tekisi ihmisestä huonompaa. Siis jos muuttaa miehen perässä. Tuntui kyllä välillä väärältä, miksi minun piti olla se muuttaja, miehen ei tarvinnut sopeutua. Mutta se oli oma päätökseni, ja hankaluuksien kautta pääsin voitolle. Oma päätöshän se on, ei ole nöyristelyä muuttaa toiselle paikkakunnalle puolison takia.



Olisiko mitään paikkaa, MLL tai srk kerho, josta voisit saada seuraa? Tai harrastusta? En tietenkään tiedä tilannettasi, mutta kertomasi perusteella uskaltaisin neuvoa, että älä muuta, uskon, että sopeudut ja että suhtautuminen sinuun muuttuu paremmaksi (tämän sanon vain sen perusteella, että itselleni kävi niin ja toivon, että näin tehdään yleensä, ajan kanssa jätetään turhat vertailut pois).

Vierailija

Ikävä kavereita ja sukulaisia. Täällä ei ole mulle ketään eikä kenestäkään apua lapsen hoidossa. Tuttu tunne. Ahdistaa. Paikka on kiva, mut ei ihmiset..

Vierailija

Luin ap:n tekstin uudelleen ja ajattelen, että tosi ikävää on tuo vähättely, työpaikalla sanottaisiin kiusaamiseksi. Minulla oli alussa samanlaista. Kaikesta yritettiin löytää moittimista, ja hyviltä asioilta suljettiin silmät. Tuon voi ohittaa kerran, kymmenen ja kaksikymmentä kertaa, mutta jatkuvana on raskasta, ainainen vähättely ja se, jos on koko ajan ylenkatseen kohteena ja jotenkin puolustusasemissa. Miten miehesi suhtautuu asiaan? Voisitteko yhdessä hänen kanssaan saada suvun jotenkin ymmärtämään? Meillä tilanne oli se, että ei mieskään niin suosittu suvussa ollut.. Mutta jotenkin tilanne ajan kanssa muuttui.

t. 6

Uusimmat

Suosituimmat