Sektiosta toipuminen henkisesti?

Vierailija

Olen synnyttänyt hätäsektiolla. kohdunkaulanpuudutus meni jotenkin pieleen ja vauva jäi supistuksen takia puristuksiin. Sydänäänet alkoivat laskea. Kätilöt huusivat lääkäriä paikalle. vauvaa yritettiin saada puristuksesta pois muta ei onnistunut. Lääkäri teki päätöksen hätäsektiosta.

Lähdettiin kiireesti leikkaussaliin. mieheltäni tivattiin nimiä, mitä oltiin ilmoitettu.

Minut nukutettiin, heräsin illalla.sain kuulla että vauva on elossa ja terve ja viety lastenosastolle.Poikavauva syntyi aluksi pisteillä 2. Mieheni oli lähetetty jo kotiin, en nähnyt miestäni enkä vauvaa, kun vasta seuraavana päivänä..

Mieheni tuli heti aamulla katsomaan minua ja lähdimme katsomaan vauvaa. Muistan että kiire ei ollut nähdä vauvaa... en kokenut että olisin synnyttänyt... Vauvaa pidettiin lastenosastolla 6pv ja kävin hoitamassa häntä siellä. viimeisenä yönä ennen kotiuttamista sain vauvani viereeni.

Poikani on nyt 8kk vanha enkä vieläkään koe olevani äiti... Tuntuu että vauvamme vain ilmestyi jostain ja nyt hoidamme sitä. Koen ilon hetkiä välillä ja huolta lapsestamme mutta en tunne rakkautta, enkä pysty sanomaa itseäni äidiksi.

Nyt olen hakenut apua ja olen menossa puhumaan ammattilaisen kanssa asiasta. On alkanut tuntua että en ollenkaan pääse tästä asiasta yli.

Onko kellään muilla ollut vaikeuksia tuntea oloaan äidiksi?

Sivut

Kommentit (16)

Vierailija

päästä sektiopäätöksestä nukutuksessa. Toinen lapsi syntyi hätäsektiolla. Ekasta komplikaatio mulle, jonka vuoksi pääsin vauvaa hoitamaan vasta kolmantena päivänä, kävelin vasta viidentenä päivänä. Tuntui katkeralta, kun ei saanut omaa vauvaa hoitaa, käytettiin vain imemässä 3x päivässä. Vasta viidentenä päivänä näin vauvani ilman kapaloa, pienet varpaat, jalat...

Puhuin ja puhuin asiasta mieheni kanssa, välillä hän kuunteli, välillä oli kuuntelevinaan, minä puhuin ja surin, viiikkokausia.

Aika paransi haavat ja ihana vauva ja ajatus, että jäimme molemmat henkiin ja olimme terveitä. Suosittelen siis keskusteluapua!

Tokan sektion jälkeen itkin taas sitä, etten saanut nähdä vauvaa heti, ja sitä etten koskaan saa kokea "normaalia synnytystä. Tuota tunnetta ei voi painaa villaisella, vaan siitä kannattaa puhua ja itkeä, ei se muuten hellitä. Voimia!

Vierailija

Lainaus:

Kandeis varmaan sunkin lukea välillä lapsettomuuspalstaa, niin saisit vähän suhteellisuudentajua.




Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta ja olen kokenut samankaltaisen kokemuksen kuin ap.



Itsellänikin on toipuminen kesken ja sairastuinkin sjm:een.

Vierailija

Jos todella olet kokenut niin kuin kirjoitit, on hyvä, että haet apua. Yritä kuitenkin nähdä lapsessasi sinun ja lapsen isän piirteitä. Katso omia ja lapsesi isän lapsuuskuvia, varmasti löytyy samoja piirteitä. Olet kantanut lastasi kohdussa loppuun asti, sen ajan tiedät.

Synnytyksessä on kuitenkin toimittu normaalisti- siinä on ollut hätä! Olen itse ollut hätäsektiossa seuraamassa. Siitä hätäsektiopäätöksestä lähtien vain jälkeenpäin en osannut tehdä muuta kuin olla "poissa tieltä" sektiosalin seinän reunalla. Henkilökunta osasi hommansa ja ennen kaikkea tiesi, mitä pitää tehdä siinä vauhdissa. Valitettavasti siinä kätilö tms. ei ehdi kertoa kaikesta isälle, koska kiire on melkoinen. Nukutuksessa vauva on saatava ulos kohdusta muutaman minuutin sisään eli siinä on yhteistyötä kaikkien lääkärien ja kätilön sekä lastenhoitajan välillä. Onneksi sait vauvasi elävänä ja se kai loppujen lopuksi on tärkeintä. Olit varmasti mielessäsi toivonut tietynlaista synnytystä, joka ei toteutunut. Minusta saat kokea noin kuin koet, mutta ehkä voisit kääntää painopisteen sille, että hyväksyt asian. Olet äiti, ihan varmasti. Voimia sinulle.

Vierailija

Kun illalla silloin heräsin vaadin saada puhua mieheni kanssa puhelimessa ja minulle järjestettiin puhelin. Oli outoa, vauvamme oli syntynyt ja sain kuulla mieheltäni miltä hän näytti jne. Oli todella ulkopuolinen olo..

tuntuu että olen yrittänyt jotenki sivuuttaa koko asiaa ja avun hakemista olen koko ajan siirtänyt.. mutta nyt ajattelin että haluisin kokea että olen äiti ja tämä on ihanaa että on lapsi, tätähän me haluttiinkin...en halua tuntea oloani oudoksi kun minua kutsutaan äidiksi..

Vierailija

Sain lapsen hoiviini puolentoista vuorokauden jälkeen ja itkin miehelleni etten saanut häntä aikaisemmin koska en osaa hoitaa häntä. Tunne jäi pitkäksi aikaa ja varsinkin öisin tunsin itseni tosi avuttomaksi...



Tosi hyvä että olet hakenut apua! Asiat kyllä järjestyy.

Vierailija

on käynyt niin tai et voi saada lasta. jokaisella on omat ongelmansa, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Kenenkään ongelmia ei pidä vähätellä.

jos alat todella tätä asiaa miettimään niin mietitään samalla kehitysmaita miten sielä lapset syntyy, tai ei synny, selviääkö, vammautuuko, sairastuuko. Nyt oikeasti ota se järki käteen nyt!

Vierailija

ja kolmas edessä. Olen aina tiennyt joutuvani/pääseväni sektioon, joten en osaa kuvitella hätäsektion vaikutusta...



Itse kuitenkin olen pitänyt sektioita aivan yhtä upeina kokemuksina, kuin puheiden perusteella muutamat synnyttäneet ystäväni. En koe jääneeni paitsi mistään.

Paranin tosi nopeasti, vauvan viereen pääsin tunti heräämössä olon jälkeen ja hoitamaan pääsin het seuraavana päivänä. Paljoon on kiinni omasta asennoitumisesta, voinnista ja tietysti vauvan tilasta.



Toinen lapseni joutui ekan yön jälkeen teholle, mutta ei se mitän vaikeuttanut - päin vastoin! Tiesin, että saimme molemmat parasta hoitoa mitä saatavilla oli.



Tsemppiä

Vierailija

Minulle ainakin oli, koska en todellakaan halunnut sektioon. Koin itseni nöyryytetyksi, silvotuksi...lapsi vietiin pois pitkäksi aikaa ja olin hirvittävän hätääntynyt (itse olen psykologian opiskelija, joten tiedän,miten tärkeätä lapsen kehitykselle on äidin läsnäolo ensi tunteina).



Ja nyt joudun taas sektioon...



Olen tietysti todella onnellinen, että minulla on lapsia. Lapsettomalla on varmasti vieläkin raskaampaa. Mutta sektio voi olla henkisesti todella kuluttava ja raskas kokemus.

Vierailija

Minulla myös hätäsektio, käännösyritys epäonnistui, lyhyt napanuora kiristyi, ja lapsen sydänäänet romahtivat. Oli hapenpuutetta, elvytettiin.



Ymmärrän, mitä käyt läpi. Tilanne on ollut rankka, kun se on tullut niin yllättäen, ja siihen on liittynyt monia vaikeita asioita: pelko lapsen selviytymisestä, oma suuri leikkaus ja siitä toipuminen, vauvan vierihoitoon pääsyn viivästyminen ja moni muu asia vielä.



Itse olin pitkään poissa tolaltani sektion ja vauvan syntymän jälkeen. Olin vain huolissani, en saanut nukutuksi. Kelasin ja kelasin tapahtunutta, en voinut käsittää, miksi kävi niin kuin kävi. Kun vauva oli 2 kk, lähdin hakemaan apua. Pääsin keskustelemaan terapeutin kanssa, ja minulla todettiin traumaperäinen masennus, johon aloitettiin lääkehoito. Onneksi! Avun hakeminen merkitsi kohdallani askeleita parempaan päin, ja myös äiti-lapsi -suhteen paranemista. Koko äitiys oli itseltänikin ihan hukassa. Koin samoin kuin sinä, että lapsi vain tuli meille hoitoon. En aluksi osannut iloitakaan hänestä.



Mutta todella, hieno asia, että olet lähtenyt hakemaan keskusteluapua! Uskon, että toivut tapahtuneesta. Se voi olla helpompaa, kun saat keskustella ammattilaisen kanssa, ja hän ymmärtää ja tukee.



Lämpimät sympatiat täältä sinulle. Elämä voittaa vielä!

Vierailija

Älä välitä edellisestä asiattomasta kommentista. Minulla on takana pitkä lapsettomuus ja sen jälkeen syntyneet nyt vuoden ikäiset kaksoset. Lapsettomuus on kamala taakka, mutta lasten saamiseenkin voi liittyä vaikeita tunteita.



Synnytys oli normaali alatiesynnytys ja sujui rauhallisesti ja hyvin. Lapset syntyivät keskosina ja heidät vietiin heti tarkkailuun, eli sain vain hetken hipaista kumpaakin. Molemmat olivat sairaalassa pari viikkoa. Koin silloin aivan samoin, että lapset vain ilmestyivät jostain ja kävin heitä hoitamassa. Koska he eivät olleet kokoajan vierellä, en tuntenut itseäni äidiksi. Synnytyksen jälkeen olin niin huonossa kunnossa, että saimme paljon hoitoapua (mikä on hyvä!), mutta en edelleenkään kokenut olevani tärkeä lapsille. Tämän tunteen kanssa kamppailen edelleen, vaikka kokemukseni onkin ehkä lievempi kuin sinulla.



Ehkä sinunkin tunteesi johtuvat ennemmin siitä, ettet saanut lastasi heti syliin ja hoivattavaksi, ei niinkään sektiosta. Voimia sinulle! Usko vaan, sinä olet lapsellesi kaikista tärkein ihminen!

Vierailija

Vaikka olisit kokenut normaalisti etenevän synnytyksen, voisit silti kokea vauvan "vieraaksi". Joillakin menee kauemmin tunnesuhteen luomisessa lapseen, eikä se ole mikään paha asia. Niin se vain menee, eikä se asia tee sinusta yhtään huonompaa äitiä.

Vierailija

yliaikaiskontrollissa vain sydänäänet romahti. Kaikki meni nopeutetussa filmissä ja minä jäin ns kelkasta.

Lääkärin kanssa keskusteltiin myös ennen kuin kotiuduin, siis syistä miksi hätäsektioon päädyttiin jne.

Lapsi terve, minä toivuin hyvin. Mutta henkinen "parantuminen" vei aikaa ja koin suurta syyllisyyttä pitkään siitä että murehdinkaan moisia asioita kun kaikki meni lopulta hyvin. Ääneen ei oikein uskaltanut puhua, koska heti oli leima otsassa, kuten tästäkin ketjusta voi havaita.

Asiasta käytiin pitkiä keskusteluja miehen kanssa ja pääsin ajan kanssa yli.

Koin olevani kyllä äiti, mutta jotenkin tuntui, että olin jäänyt niin monesta asiasta paitsi, sillä edelliset lapsemme ovat syntyneet alateitse.

Tsemppiä teidän perheelle ja sinulle voimia iso sylillinen. Puhuminen auttaa, tiedän sen!

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat