Miten päästä eroon tästä ikuisesta huolehtimisesta?!

Vierailija

Tää alkaa jo vaivata mua tosissaan. Keksin aina jotakin kamalaa mitä lapsille VOI tapahtua. Pelkään heidän puolestaan ja varoittelen koko ajan, että varovasti nyt ja itseäni ...tuttaa tämä juttu. Äitini oli/on ihan samanlainen ja itse päätin, että minusta ei ainakaan tule samanlaista ja tuntuu, että olen jopa pahempi.



Olen käymässä jossain ja yht'äkkiä saan päähäni, että voi ei, eteisen ikkuna jäi raolleen ja nyt lapsi saa siitä sen turvahaan auki (tai siis sen joka avaa tuuletusikkunan vain vähän) ja putoaa ikkunasta. Sitten äkkiä soittamaan miehelle, että laita ikkuna kiinni.



En halua päästää lapsia miehen kanssa mökille, koska pelkään, että ei vahdi niitä tarpeeksi ja hukkuvat. Lapset 1 ja 4. Ja mies kuitenkin täysjärkinen (toisin kuin minä) ja luotettava aikuinen.



Aloitimme vuoden alussa uimakoulun isomman kanssa ja vanhemmat eivät saa jäädä altaalle. Kuikuilen koko ajan kauempaa ja olen ihan paniikissa jos lapseni menee vähänkin etäämmälle ja mielestäni ohjaajat eivät pidä lapsia tarpeeksi silmällä.



jne. jne.jne. Tietoisella tasolla tiedän, että tämä on järjetöntä ja uuvuttavaa ja sairastakin, mutta kun se tunne tulee en voi sille mitään. Pitäsköhän mennä jonnekin ammattiauttajalle vai olisko jollain kokemusta miten päästä tästä eroon????????????????????????????

Kommentit (6)

Vierailija

Jos sinusta tuntuu, että pelko hallitsee sinua ja rajoittaa elämääsi, se ei enää ole "normaalin" rajoissa ja sille kannattaa yrittää tehdä jotakin!



On hyvä, että tiedostat, mistä tuo pelko juontaa - kotoa ja omasta kasvatuksestasi. Oma äitini on samanlainen eli minulle on paukutettu pienestä pitäen, että aina pitää varautua pahimpaan, niin eipä tule yllätetyksi "housut kintuissa" eikä pety, jos asiat menevät huonosti. Mutta se on tajutonta energian hukkakäyttöä! Ja siten ei osaa koskaan suhtautua asioihin rennosti, kun koko ajan pähkii, miten monella eri tavalla asiat voivat mennä mönkään.



Olen pyrkinyt estämään tietoisesti tuon periyttämisen omille lapsilleni. Varsinkin heidän varhaislapsuudessaan stressasin minäkin aika lailla kaikesta. Onneksi kokemuksen karttuminen rauhoittaa. Ja jotenkin onnistuin sisäistämään sen, että pelkääminen on hedelmätöntä!



On nimittäin niin, että voit stressata loputtomiin. Maailmaan mahtuu rajattomasti vaaroja, joita kaikkia et millään voi edes itse hokata eikä edes kaikkiin niihin voi varautua mitenkään, jotka satut keksimään. Eli riskejä ei voi sataprosenttisesti maailmasta ennakoida ja poistaa.



Ja vaikka siis stressaisit ja hankkisit itsellesi sydänvian ja mahahaavan keski-ikäisenä, niin miten käy? Jossain vaiheessa lapsesi kuitenkin aikuistuu ja tekee sinuun pesäeroa. Se on normaalia ja kuuluu aikuistumiseen, että äidin hössötyksiä ei enää kuunnella. Ja sitten se lapsukainen menee bileisiin ja ottaa jonkun tarjoaman tabun (koska ei ole oppinut suojatussa lapsuudessaan varomaan vieraita ihmisiä...) ja saa kuolettavat huumeyliannostuksen.



Joten: yritä ajatella, että lapselle ON annettava tilaa kasvaa ja jopa kolhiakin hiukan itseään, koska pienet vastoinkäymiset ovat kasvattavia ja niistä oppii enemmän kuin superturvallisesta lapsuudesta. Tällä en tietenkään tarkoita heitteillejättöä tai vastuuttomuutta, vaan sitä, ettet pyri sentään ympäröimään lastasi superlonilla... (viittaus Jari Tervon Kallellaan -kirjan mainioon pakinaan siitä, miltä tuoreesta isästä tuntuu).



JOS et yrityksistäsi huolimatta kykene tuohon yksin ja tuntuu siltä, että lasten kasvukaan ei yhtään vähennä pelkojasi, niitä todellakin kannattaa työstää ammattiauttajan kanssa. Voi olla myös, että ylettömien pelkojen olemassaolo kertoo jostain muusta, esim. lievästä masennuksesta. Aina ei ole pelkästään "äidin esimerkistä" kyse, taustalla voi olla mielen dynamiikkaan ja itseluottamukseen liittyviä ongelmia.

Vierailija

Esim. tällä hetkellä lapsi nukkuu rattaissa ulkona ja vaikka "valjaat" eivät mene läheltäkään kurkkua, vähän väliä mietin että jos hän kuristuukin niihin. Yöllä käyn lapsen luona parikin kertaa koska pelkään että peitto on kasvojen päällä tms. ja lapsi on siis jo sen ikäinen että osaa kyllä ottaa sen pois...

Vierailija

kyllä huolehtimisen määrä on aika vakio. Sitten vaan huolehtii ja murehtii vähemmän per lapsi...



Lainaus:


Tästä syystä meillä on vain kaksi lasta, en kestäisi lisätä tätä murehtimisen määrää useammalla lapsella.

Vierailija

Suurin osa vanhemmista varmaan reagoi juuri kuten sinä. Siitä pääsee eroon pikkuhiljaa, kun lapset kasvavat ja kokemukset karttuvat. Niin sinulla kuin lapsillakin. Opit luottamaan heihin itseensäkin. Vielä tuohon on aikaa, koska lapsesi ovat niin pieniä. Muuta neuvoa en osaa sanoa. Terveisin toinen "ylihuolehtija".

Vierailija

että lapset joutuvat onnettomuuteen. Mutta muuten elän koko ajan sydän vereslihalla lasten tunteissa mukana, mietin ovatko he onnellisia jne. Hoitopaikan valinta tuntuu ylivoimaiselta. Entä saavatko he kavereita, kiusataanko heitä koulussa jne jne. Tästä syystä meillä on vain kaksi lasta, en kestäisi lisätä tätä murehtimisen määrää useammalla lapsella.

Vierailija

Kiitos nro 3, puit hyvin sanoiksi tuon jutun. Sehän tässä niin hullua onkin, että järjen tasolla ymmärrän kaiken hyvin, mutta tunnetasolla annan itseni mennä ihan paniikkiin näiden asioiden kanssa. t.ap

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat