Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Mitä ihmettä me voidaan tehdä ton 6-vuotiaan kanssa??????

Vierailija

Meillä on varmaan hankalin 6-vuotias ikinä!!

Se on niin ujo että kaikki kodin ulkopuolinen harrastustoiminta on jo kauan sitten täytynyt lopettaa, tai sitä ei oo koskaan saatu edes aloitettuakaan. Ujostelee siis muita lapsia niin paljon että menee ihan lukkoon ja saattaa jopa alkaa itkeä, jos pitäis vaikka mennä jumppaan tms.

Tarhassa on ollu aina ja siellä ko. tilanteet onnistuu porukassa, mutta syy siihen lienee siinä että kaikki ovat tuttuja toisilleen?



uimakoulussa on myös käyny, mutta sielläkin kaikki tuttuja tarhakavereita, joten siksi varmaan onnistunut...

Ollaan yritetty sosialistaa viemellä jumppiin, kuvataidekouluihin ja muihin harrastuksiin, alkaa vaan voimat olla jo loppu tän homman kanssa, kun edes sitä yhtä kertaa ei saada poikaa osllistumaan, vetää ittensä vaan ihan veteläks eikä suostu tekemään mitään, ei oikeastaa edes uskalla kattoa muita vaan pitää pään polvissa tai silmät kiinni.



Nyt on sitten tilanne että tällä viikolla olis kouluun ilmottautuminen edessä ja poika on ilmoittanut että hän ei sitten muuten sinne tule, eikä todellakaan aio mennä kouluun!!!!



Pojan tuntien tämäkin ilmoittautuminen menee sitten ihan puihin...



Auttaakaa, mitä ihmettä me voidaan vanhempina tehdä???

Miten rohkaistaan lasta? Omien sanojensa mukaan hän ei todellakaan pelkää näitä ko. tilanteita, mutta itse luulen että juuri siitä on kyse!

Kommentit (10)

Vierailija

ja varmasti sinne kouluunkin sitten tottuu, kunhan nyt ensin pääsee sinne asti.



Lapsen kanssa ehkä kannattaisi pohtia sitä, MIKÄ näissä uusissa sosiaalisissa tilanteissa pelottaa. Pelkääkö lapsi tekevänsä jotain väärin - mitä? Kannattaisiko keskustella siitä, että kaikki mokaavat välillä ja useimmiten siitä selviää anteeksipyynnöllä ja uudella yrityksellä? Pelottaako häntä ryhmän meteli ja hälinä? Voisiko silloin mennä itse ekalle kerralle mukaan kiintopisteeksi taisopia että ohjaaja on kiintopiste, jonka luo voi AINA palata, kun ei tiedä mitä ja missä pitäisi tehdä? Pelkääök hän että häntä kiusataan? Kannattaisiko silloin keskustella siitä, mitä pitää tehdä jos kiusataan? jne

Vierailija

Tyyliin jos aamulla tarhaan lähtiessä laitankin hänelle vaikka vääränlaisen leivän tai hän pyytää puuroa ja sit pikkuveli tahtoo kaakaota ja leipää, molempien saadessa annoksensa 6-vuotias tuumaa ettei haluakkaan puuroa vaan kaakaota ja leipää, niinkuin veljensäkin ja jos en anna, menee päivä ihan oikeasti pilalle, kiukkua riittää iltaan asti.



Kauhean tappelun kanssa saan hänelle vaatteet päälle ja autoon ja tarhaan, mutta tarhassa jää istumaan lattialle kädet puuskassa ja jos yritän hänelle puhua, laittaa kädet korville ja huutaa jottei kuule mitä sanon, jos yritän koskea, tyyliin pitää käsistä, hän alkaa potkia ja huitoa mua pois...



Niinkuin aiemmin kirjoitain hän on ehkä hiukan oppinu hallitsemaan ko. käytöstä, kun ollaan puhuttu että kaikki on itsestä kiinni ja on siis pari kertaa onnistunu kääntämään päivän "hyväksi" päättämällä että tästä tulee hyvä päivä. Mutta nyt on alkanu selittään ettei halua että päivästä tulee hyvä.... mitä ihmettä tässä nyt sitten vielä keksis???



Lisäksi jos suutun pojalle ja menen kohti tyyliin ottamaan kädestä kiinni että nyt menet omaan huoneesees rauhoittumaan, käyttäytyy poika ihan kuin häntä olis joskus lyöty, nostaa kädes kasvojen suojaus asentoon?? Miehen kanssa ollaan tätä ihmetelty monesti ja ekoilla kerroilla mies katsoi mua syyttävästi, ihan kuin itse olisin lastani lyönyt...?!



Onko tää tosiaan normaalia, vaikka onko meillä nyt erityisen hankala tapaus??? en ole kaveripiirissä ainakaan törmänny vastaavaan...

Vierailija

Kouluun voi ilmoittautua, mutta ei sinne ilmoittautumiseen lasta tarvi viedä.



Nyt kun lapsi alkaa vähitelleen totuttautua ajatukseen, että hän ja eskarikaverit kaikki lähtee kouluun, niin ehkä se asia loksahtaa hänellekin.



Ei siitä kouluunmenosta kannata puhua pakkomielteenomaisesti: kaikki menee kouluun aikanaan, mutta anna lapselle aikaa sulattaa se ajatus rauhassa.

Vierailija

Siis todella ujo ja jääräpäinen. Olin kotihoidossa ja kerhoihin ja vastaaviin en suostunut jäämään ilman äitiä ja siltikin vain itsuin osallistumatta mitenkään. Kouluun menin kuitenkin ilman mitään ongelmia tai rähinöitä koska isoveljetkin meni eikä minulta kyselty asiasta sen kummemmin. Se nyt vaan oli itsestäänselvyys.



Olin niin ujo että alkuun kavereilla käydessäni kävin vain ulkona ja piilouduin rakennusten tai pensaiden taakse niin ettei kavereiden vanhemmat nähneet jos tulivat ulos käymään. En suostunut puhumaan vieraiden kuullen jne.



Koulu lähti heti kuitenkin ihan tavallisesti käyntiin. Onneksi ylemmällä luokalla oli yksi ennestään tuttu tyttö jonka kanssa kuljettiin koulumatka.



Itse ajattelisin ettei teidän kannata hirveästi tehdä numeroa tuosta ujoudesta. Kyllä se siitä aikanaan helpottaa (itse olen nykyään varsinainen suupaltti ja tulen toimeen seurassa kuin seurassa). Kouluun menossa olisi varmaan tärkeää että tuntisi edes yhden tai pari tulevaa luokkakaveria ennestään.



- yksi ujo

Vierailija

6-vuotiasta pitää raahata kaikenlaisiin harrastuksiin??

Tarhassa olo päivisin kyllä täyttää päivän sosiaalisuuden tarpeen.



Mitäpä, jos lapsesi haluaa olla joskus vanhempiensa kanssa.



Minä en ymmärrä tätä loputonta harrastus-rumbaa mihinkä lapsia jo pienenä raahataan!!!

Vierailija

Ollaan siis yritetty hiukan rohkaista lasta "opettelemaan" toimimaan muiden kanssa ja monesti tai oikeastaan lähes aina lapsi on itse pyytänyt päästä johonkin harrastukseen. Joka kerta lapsen halutessa johonkin esim. nyt tohon kuvataidekouluun, ollaan rohkaistu että joo hyvä juttu mennään vaan ja sit kun ollaan menty, lapsi on lyönyt hanat kiinni eikä ole suostunut tekemään mitään, siis ei oikeesti yhtään mitään...



Nää harrastukset on oikeesti tosi vähissä meillä, uimakoulu keväällä ja syksyllä on oikeinkin odotettu juttu, koska sinne lapsi menee mielellään.



Meillä on oikeastaan koko elämä alkanu oleen hankalaa ton 6-vuotiaan "pelkojen" takia ja perheeseen kuuluu myös muita lapsia jotka siis myös kärsivät tästä tilanteesta.



Lapselle ei olla sanottu että on hankala tms. mutta ollaan yritetty opettaa lasta hallitsemaan kiukuntunteitaan ja selitetty että ihminen voi itse "pättää" selviävänsä jostain esim.nyt pelottavasta sosiaalisesta tilanteesta.

Joskus lapsi on myös onnistunut tässä ja on ollut hyvin ylpeä itsestään kun on siitä meille sitten kertonut, mutta jotkut tilanteet ovat niin ylitsepääsemättömän pelottavia, kuten nyt tää kouluun meno ja mulla alkaa kyllä olla jo keinot käytetty tämän asian tiimoilta, siksi nyt täällä apua huhuilenkin....

Vierailija

Ei munkaan tyttö tuonikäisenä halunnut mihinkään ikinä.Mutta mentävä oli.Eikäne harrastukset NIIN tärkeitä ole,ei niihin ole pakko mennä jos ei halua.Mun tyttö nyt kohta 8 ja on jo sosiaalinen ja reipas.Rauhassa vaan.

Vierailija

Se o n minust a tärkeintä. Suuressa porukassa harrastamista ehtii myöhemminkin, jos haluaa. Ja kouluunilmottautumiseen ei todellakaan tarvitse ottaa lasta mukaan.

Vierailija

Temperamentti ja koulumenestys. Aloin lukea sitä ja suosittelen kirjaa ap:llekin.



Ideana siinä on, että lapset ovat luonteeltaan/temperamentiltaan eli reaktiotavoiltaan erilaisia, eikä heitä saisi pakottaa sellaiseksi, mitä eivät ole. Vanhemmat myös usein syyllistävät - tahattomastikin - lapsiaan näiden temperamenttipiirteistä, jos lapsi on esim. kovin hidas toimissaan. Se vie lapselta itsetuntoa ja voi haitata koulussa pärjäämistä.



Eli jos lapsi on ujo, hän on ujo, eikä varmaan kannata painostaa sen suurempiin harrastuksiin. Niiden aika tulee ehkä myöhemmin, 6-vuotias on vielä aika pieni.



Meilläkään pojan kerhoilusta ei tullut mitään, eikä enää viety kokeilemaan uusia harrastuksia. Tosin lapsella paljastui adhd, eli kyse on toisenlaisesta asiasta kuin ap:llä. Mutta silti: ajattelimme, että miksi stressata turhia lapsen harrastuksista. Hän kävi tarhassa ja nyt ekaa luokkaa koulussa, ja se saa riittää. Se kyllä painaa mieltä, että lapsella ei ole oikein kavereita.



Tuo koulun aloittaminen on kiperämpi juttu, enkä osaa siihen sanoa mitään. Kannattaisiko kääntyä jonkun asiantuntijan, esim. neuvolan tai koulupsykologin puoleen?



Lainaus:


Ollaan yritetty sosialistaa viemellä jumppiin, kuvataidekouluihin ja muihin harrastuksiin, alkaa vaan voimat olla jo loppu tän homman kanssa, kun edes sitä yhtä kertaa ei saada poikaa osllistumaan, vetää ittensä vaan ihan veteläks eikä suostu tekemään mitään, ei oikeastaa edes uskalla kattoa muita vaan pitää pään polvissa tai silmät kiinni.

Uusimmat

Suosituimmat