Aikuisena pettynyt vanhempiinsa

Vierailija

Elin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ihan tyytyväisenä omiin vanhempiini. Työelämä, mies ja omat lapset ovat nyt aikuisiällä avanneet silmäni. Kun pienenä tyttönä ei tiennyt muusta, luuli elävänsä onnellisessa kodissa. Nyt olen huomannut, että näin ei asia ole ollutkaan. Vanhempani olivat aina lasten tavoitettavissa, mutta eivät koskaan oikeasti läsnä. He eivät koskaan osallistuneet, olleet kiinnostuneita tai kannustaneet meitä lapsia. He olivat kovin ulkonäkökeskeisiä ja muita ihmisiä arvosteltiin aina ulkonäkölähtöisesti. Ilkeä ja tyhmäkin oli ok, kunhan vain oli kaunis ja hoikka. Muiden asioita reposteltiin aina rumasti ja tarvittaessa osattiin olla oikein vahingoniloisia. Asenne kaikkeen sellaiseen, mikä ei kiinnostanut omia vanhempiani oli erittäin halveksiva ja negatiivinen.



Nyt kun "onnelliselta lapsuudeltani" on pudonnut pohja, minun on kovin vaikea suhtautua vanhempiini ja heidän isovanhemmuuteen. Etenkin kun tunnistan heidän jatkavan samaa kasvatuslinjaa myös omien lasteni kanssa. Jouluna äitini aina muistuttaa, kuinka joskus pikkutyttönä oli luvannut aina viettää aikuisuuden jouluni yhdessä heidän kanssaan. Nyt kun en siihen kykene, saan kuulla asiasta joka vuosi. Pitäisikö minun kertoa heille, mitä tunnen vai pidänkö mölyt mahassani?

Kommentit (15)

Vierailija

Asia pulpahti tänään mieleen, kun sivukorvalla kuuntelin äitini kehuvan toista tytärtäni (5v) niin kauniiksi. Toinen (3v) istui vieressä eikä tietenkään osannut asiasta pahoittaa mieltään, mutta tilanne on toinen muutaman vuoden päästä. Tuli ihan deja vu omasta lapsuudesta, jolloin kaunis oli pikkusiskoni. Koko ikäni olen kärsinyt ulkonäköpaineita tajuten vasta aikuisena, että olenkin ihan hauskannäköinen, vaikkenkaan missiainesta, kuten sisareni. En suin surminkaan halua vastaavia tunteita omille lapsilleni, että ihmisen ulkonäöllä olisi joku merkitys ihmissuhteissa. Välillä tekisi mieleni laukaista koko kasaantunut pato ja antaa vanhempieni kuulla kunniansa. Mutta ehkä lienee viisainta yrittää unohtaa.



Ap

Vierailija

vanhempiani kohtaan. Olen kuitenkin päättänyt, että en puhu asiasta heille. Se ei hyödytä enää yhtään mitään. Tiedän ainakin mitä virheitä en omien lasten kohdalla tee..

Vierailija

Vanhemmille olen antanut anteeksi monta asiaa kun kasvoin aikuiseksi, mutta vanhempana olen entistä enempi ajatellut myös omien vanhempien erillaisuutta vanhempina kuin mitä itse olen. Monessa asiassa olen tehnyt juuri erilailla kuin mitä vanhempani on tehnyt ja koitan miettiä miltä lapsesta minun vanhemmuus mahtaa tuntua, olisiko lapsi jostain katkera ja tekisi erilailla isona.



Minä teen niinkuin koen että meidän perhe siitä jostain hyötyy tai pitää. Ei sitä täydellinen voi olla mutta mielestäni olen enempi läsnä kuin vanhempani oli minulle.



Ehdottomasti teette kotonasi teidän säännöillä! Ketään ei loukata eikä toisista puhuta pahaa. Sun tarttee sanoa äidillesi ihan suoraan.



Eikä pieni lapsi voi luvata mitään! Tottakai lapsi voi sanoa että on aina ja ikuisesti vanhemmilleen jotain, mutta sitä sanotaan kasvamiseksi. Lapsesta tulee iso ja se tekee omia päätöksia ja elää omaa elämää, olet nyt kasvanut ja sun äidin tarttee päästää irti ja iloita puolestasi.

Sulla tulee omat luovuttamisen hetket aikanaan.



Ymmärrän että sitä kehuu yhtä lasta, itsekin teen sitä -mutta sitä tarttee huomata että jos vieressä on sisarrus niin hänkin tarttee kehut. Tasapuolisuutta tässäkin aiheessa tarvitaan. Ei voi yksipuolisesti jakaa huomiota.

Vierailija

Minustakin on lapselle tärkeää kokea, että äiti ainakin pitää minua kauniina. Aikuiselle lapselle voi olla "suorempi", mutta keskenkasvuista pitää minusta kehua hieman korostaen. En tarkoita, että aina pitäisi sanoa kaikesta "hieno". Tarkoitan, että kannattaa kehua asioissa, jota suoraan liittyvät lapsen kokemukseen itsen hyvyydesta, siitä että kelpaa.

Vierailija

Valitettavasti kannattaa vaan pitää mölyt mahassaan, koska muuten saat aikaan vain riitaa ja kenties välit poikki. Jos kiinnostaa, niin lue kirja nimeltä Kotivammaisuuden synty / Martti Paloheimo (edellinen laitos ilmestynyt nimellä Suomalaisen lapsuuden haavat).



Paloheimo kirjoittaa juuri tuosta mistä sinäkin. Hän nimeää sitä elämänvalheeksi, että uskottelee itselleen, että on ollut onnellinen lapsuus jne. Hän puhuu myös siitä, kuinka ihmiset ovat käsitelleet noita asioita vanhempiensa kanssa ja millaisin seuraamuksin.



Itse kerkesin jo saada aikaan tuhoa suhteessa vanhempiini, kun kuvittelin naiivisti, että olisimme voineet "selvittää asiat" puhumalla. Nyt toimisin toisin.

Vierailija

Hei elä vaan nykyisessä ajassa älä jossittele.

Sinulla on ollut onnellinen lapsuus jos olet silloin tuntenut niin.

Nyt on nyt ja hyväksy vanhempasi sellaisina kun he ovat. et voi muuttaa heitä.

Ei sinun kuitenkaan tarvitse uhrautuna heidän takiaan viettämään esim jouluja yhdessä jos et halua.

Niin ja tuskin isovanhemmat pystyvät pilaamaan sinun lapsiasi tai heidän lapsuuttaan vierailu kerroilla.

Hekin ovat varmasti tehneet parhaansa ja sen minkä ovat osanneet niinkuin me suurin osa teemme lastemme kanssa. Aina ei vaan ihmiset ole "täys kymppejä"

Vanhempiaan kun ei voi valita.

Vierailija

asiana muiden joukossa? Kai sinuakin kehuttiin esim älykkääksi tai taitavaksi jos ei kauniiksi? Ihmisiä on erilaisia. Minä olen esteetikko ja ulkonäöllä on kyllä ollut paljon merkitystä esim puolison valinnassa tai lasten ja omien vaatteiden ym valinnassa.

Vierailija

ja kokemuksianne antaneille. Pelkästään se, että huomaa olevan muitakin saman kokeneita, tulee jo huomattavasti reippaampi mieli. Ja kirjastoon menen heti ensitilassa lainaamaan tuon Paloheimon kirjan.



Ap

Vierailija

suojella omia lapsiasi tuolta vertailulta. Sinuna asettaisin rajan tuohon: sanoisin äidilleni, etten halua tuoda pienille tyttärilleni ulkonäköpaineita kommenteilla kuten sinun tänään tms.

Vierailija

Kuvittelin lähes aikuisuuteen asti, että elin onnellista lapsuutta. Jotenkin tunsin kuitenkin ettei kaikki olisikaan niin hyvin mitä luulin. Perheessämme ei ollut esim ongelmallista alkoholin käyttöä, jonkinverran kuritusta. Vanhempani olivat etäisiä eivätkä juuri koskaan kehuneet. En ole koskaan tuntenut itsäni rakastetuksi. Itsetuntoni on edelleen heikko. Välillä olen katkera, koska tunnen elämäni edelleen turhaksi. On helppo sanoa, että jokaisesta voi tulla mitä tahansa, jos vain yrittää, mutta jos on saanut huonon itsetunnon eikä ole koskaan saanut kannustusta on vaikea mennä vaikeuksien läpi.

Vierailija

Luulen, että tietylle sukupolvelle tuo etäisyys on aika yleistä, liittyy lapsuuden kasvuoloihin. Ei heitä voi siitä oikeastaan syyttää. Meillä koulutus ja äly olivat niitä ylikorostuneita juttuja. Jo lapsena joskus harmitti, kun huomasi vanhempien selvästi arvostavan kavereistani enemmän akateemisesti koulutettujen vanhempien lapsia, kuin muita. Ja koulussa piti aina pärjätä hyvin. (siis kymppi numerona oli hyvä, ei muut).



No, oikeasti heissä oli paljon hyviä puolia, eikä ne huonot puolet aina arjessa kärjistyneet. Ja turha noista on enää heidän kanssaan jauhaa, kyllä minä luulen, että esimerkiksi tuossa koulunumeroasiassa kävivät kovan koulun pikkuveljeni kanssa, ja jotain saattoivat oppiakin siitä, mikä on oikeasti tärkeää, ja mikä ei.

Vierailija

Muista kehua lastesi ulkonäköä. Esteetikko tai ei, jokaisella lapsella on oikeus kuulla olevansa äitinsä silmissä kaunis.



Lainaus:

asiana muiden joukossa? Kai sinuakin kehuttiin esim älykkääksi tai taitavaksi jos ei kauniiksi? Ihmisiä on erilaisia. Minä olen esteetikko ja ulkonäöllä on kyllä ollut paljon merkitystä esim puolison valinnassa tai lasten ja omien vaatteiden ym valinnassa.

Vierailija

Mäkin olen huomannut "likitäydellisen" äitini käytöksessä tiettyjä piirteitä, joista en pidä yhtään! Ei ne mitenkään yllätyksenä tulleet, mutta ihan kuin mulla olisi aiemmin ollut vaaleanpunaiset lasit päässä mitä äitiin tulee. Kai se on vaan aikuiseksi kasvamista, että viimein katkaisee sen napanuoran? Mutta ei katkeroituminen tms. ole tässä tilanteessa rakentavaa. Mä olen ainakin päättänyt ottaa asian kasvun kannalta. Kun näen objektiivisesti äitini vanhemmuuden, voin ehkä välttää tekemästä samoja virheitä. Ja toisaalta mun ei enää tarvitse ottaa paineita siitä, miten täydellinen oma äiti oli ja itse on häneen verrattuna ihan huono! :)



Kyllä mä ajattelen edelleen, että mun lapsuus oli onnellinen. MIhinkäs se siitä muuttuisi, vaikka olen kokenut "herätyksen"?

Vierailija

Meillä oli mielestäni ihan hyvä lapsuus. Perheessämme oli monta lasta, ja tietenkin se vei osansa vanhempien huomiosta, kun kukaan ei voinut olla tähtenä vaan kaikki piti jakaa. Joitain asioita voisi muuttaa, jos pyrkisi täydellisyyteen, mutta on meistä kuitenkin aina välitetty ja parhaansa vanhempani ovat kaikissa tilanteissa mielestäni tehneet.



Kävin itse läpi katkeruuden vanhempieni juttuihin teininä. Silloin olin loukkaantunut mm. siitä, että koin vanhempieni rakastavan enemmän muita lapsia, ja siitä miten äitini kommentoi ulkonäköäni. Kuitenkin pohdin asioita ja olen tullut tulokseen, että rakkaudella äiti kommentoi, vaikkakin tökerösti. Ja että äitini kyllä rakastaa meitä kaikkia, mutta hän on huono näyttämään sitä välillä kasvotusten.



Kuitenkin siskoni, nyt yli 30-vuotias, alkoi tänä vuonna ruotia välejään äitiini. Siitä tuli aivan järkyttävä tilanne, ja äitini loukkaantui valtavasti. Ymmärrän tavallaan sisartani, mutta sanoinkin hänelle, että aikuisen ihmisen pitäisi jotenkin löytää itsestään varmuus tilanteeseen ja antaa menneen olla. Tekee vain haittaa aukoa vanhoja juttuja, kun niissäkin on lopulta niin mahdottoman monimutkaiset kuviot taustalla.



Suosittelenkin sinulle, että koitat keskittyä omiin lapsiisi ja ennenkaikkea itseesi. Etsi itsestäsi se ymmärrys. Ei tarvitse hyväksyä kaikkea, mutta kannattaa ymmärtää mistä mikäkin johtui.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat