Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Emotionaalinen yksinäisyys - mikä siihen auttaisi? :(

Vierailija

Minulla on sosiaalisia kontakteja ja seuraa, sukulaisia on, lapsikin. En ole mitenkään totaalisen yksin vaan ihan riittävästi on tuttuja ihmisiä.



Mutta koen olevani tosi pahasti YKSIN, niin että tänäänkin sitä itkin. Löysin sille lähinnä soveltuvan terminkin: emotionaalinen yksinäisyys. Kaikki kontaktit ja tekemiset toisten ihmisten kanssa ovat vain jotakin ulkokohtaista minulle. Tarvitsen yhteyttä syvemmällä tasolla, enkä löydä sitä. :( :( Kokeeko kukaan muu tällaista tunnetta?



Olen syvästi tunteellinen ihminen, ja tämä hajottaa minut. Mielialalääkitys ei tähän auttanut, ainakaan se lääke jota käytin. Välitän ihmisistä liikaa, mutta en saa oikein mitään takaisin. Ketään ei tunnu kiinnostavan syvempi kohtaaminen toisen ihmisen kanssa, ainoastaan pintatason seurustelu.



On parempiakin päiviä ja viikkoja ja aikoja. Mutta miten helpottaisin oloani? Terapiaan? Pitäisikö yrittää purkaa tätä oloa johonkin luovaan toimintaan, kirjoittamiseen esimerkiksi?

Sivut

Kommentit (27)

Vierailija

"sieluntoverin" kaipuuta, joten uskoisin tarpeen olevan ainakin omalla kohdallani lähtöisin juuri vauvaiän ja kiintymyssuhteen traumasta (adoptio + emotionaalisesti kylmät adoptiovanhemmat). . En tiedä sitten kuinka yleistettävissä oma kokemukseni on. Nyt kun itsellä on oma perhe ja "lauma", tunnen olevani tietyllä tapaa omieni parissa ja "turvassa", syvän yhteyden tarve tulee näin täytettyä. Tai sitten olen vain vanhentunut riittävästi, jotta nuoruuden angst on hellittänyt luontaisesti otettaan.

17

Vierailija

Vaikka minulla olikin mies ja lapsia, kavereita, sekä sukulaisia.

Sitten löysin itselleni ystävän, joka on täysin samalla alltopituudella kanssani. Hänen kanssaan olen viettänyt aikaa jutellen ja ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin. Vasta tämän ystävän kautta tajusin mitä todellinen ystävyys on.

Vierailija

ja en ehkä sinänsä kuulu tähän ketjuun, koska koen, että tällä hetkellä elämäni on aika tyydyttävää (mitä nyt näitä small-talk ystäviä voisi olla enemmän). Miestäni rakastan, mutta olemme luonteeltamme aika erilaisia joissain asioissa, hänen kanssaan en koe ns. "yhteyttä". Mutta onnekseni tielleni on sattunut pari sellaista ihmistä, jotka ovat minulle todella läheisiä ja tärkeitä.



En nyt tarkoita sitä, että pohtisin syntyjä syviä (aina) heidän kanssaan, vaan oikeasti tunnen välillämme yhteyden, ymmärryksen. Toinen on tätini ja toinen on eräs naispuolinen ystäväni. Heidän kanssaan ollessa tuntuu siltä, kuin olisi tullut kotiin. Ja vaikka joskus olisikin hetkiä, että olemme eri mieltä tai toinen ei kuuntele tms., niin pääasiallinen tunne on kuitenkin tuo.



On siis mahdollista löytää elämässään tällaisia ihmisiä, tätini on aina ollut lapsesta saakka läheinen, mutta ystävän tapasin vasta äiti-lapsi-piireissä muutama vuosi sitten. Olemme aika samankaltaisia luonteeltamme, ja ymmärrämme toisiamme. Lisäksi olemme molemmin puolin aktiivisia kuuntelijoita. Vaikka aikaa kuluisi, ettemme ota yhteyttä tai näe, niin silti yhteys on säilynyt.



Voi olla, että osa tuosta tyhjyyden tunteesta johtuu juuri ylläolevan kirjoittajankin pohtimasta saamatta jääneestä lapsuuden täyttymyksen kokemuksesta. Tätä voidaan ilmeisesti psykoterapian avulla työstää. Ja toisille uskoon kääntyminen voi olla ratkaisu kokea yhteys Jumalaan. En osaa antaa konkreettisia neuvoja - osa ihmisistä vain taitaa olla enemmän "henkisiä", osa taas ajattelee käytännöllisesti ja porskuttaa eteenpäin huolehtimatta huomisesta suuremmin...

Vierailija

Ap:n tekstistä heijastuu ihan omat ajatukseni! Aiemmin ajattelin, että tunnen yksinäisyyttä, koska asumme mieheni kotipaikkakunnalla, ja minulla on täällä vain vähän tuttuja. Nyt kuitenkin olemme asuneet täällä jo pidemmän aikaa, ja minulla on harrastuksia ja olen aika osallistuva ihminen (lähinnä lasten kanssa käydään monenlaisissa tilaisuuksissa). Minulle on tullut näistä "piireistä" tuttuja, joiden kanssa saatamme vierailla toistemme luona tai käydä vaikka lenkillä. Juttelemme niitä ja näitä, mutta minusta tuntuu, ettei kukaan oikeasti tiedä, kuka tai mikä minä pohjimmiltani olen. Olen hyvin sosiaalinen ja pidän hyvin paljon hyörinästä ja ihmisistä ympärilläni...



Parhaat kaverini asuvat omalla kotipaikkakunnallani, jossa käyn säännöllisesti ja tapaan kavereitani. Pidämme heidän kanssaan yhteyttä myös puhelimitse ja sähköpostitse jatkuvasti. Lähemmät ystäväni pitävät minua hauskana ja huumorintajuisena sekä puheliaana ihmisenä. Nyt kuitenkin olen huomannut, että jutusteluni heidän kanssaan on myös jotenkin pinnallista... Saatamme puhua pitkäänkin ja kaverini kertoo vaikka omista parisuhdeongelmistaan tai lastenkasvatusongelmista ja minä kuuntelen ja saatan kertoa omia mielipiteitäni, mutta olen huomannut että minun ongelmani ja huoleni ovat omiani. Kai se johtuu itsestäni, etten tuo asioita esille tai sitten olen "niin hyvä kuuntelija", että minulle on helppo avautua.



Miehelleni olen asiasta puhunut, mutta hän ei ymmärrä yhtään pointtiani, koska harrastan, minulla on kavereita, puhun aika paljon puhelimessa ja kirjoittelen meilejä... Joskus tekis mieli mennä puhumaan johonkin terapiaan, mutta kun toisaalta ajattelen, ettei minulla pitäisi mitään ongelmaa ollakaan, koska ympärilläni on paljon ihmisiä ja osallistun kaikkeen. Jossain vaiheessa kävin seurakunnankin tilaisuuksissa, että olisinko sieltä löytänyt kuuntelijan, mutta en kokenut sitä omakseni. Jollekin ystävälleni olen ajatellut joku päivä puhua ajatuksistani, mutta toisaalta minusta on epäreilua kaataa koko likasankoa yhden niskaan... Ja täytyy myöntää, että pelkään myös omia tunteitani, kun alan tästä asiasta jollekin puhua; luultavammin itken itkemästä päästyäni! Tietysti myös pelottaa, etten osaa asiaa selittää ymmärrettävällä tavalla ja ihminen jolle kerron asiasta vain vähättelisi sitä.

Vierailija

Minulla on tuo turvattomuus vahvana, syntyi samoihin aikoihin kuin tuo pers.häiriökin välttelevän äidin takia.



Terv. se rajatila tästä ketjusta.

Vierailija

Syynä tosin osaksi rajatilahäiriö, eli jatkuva tyhjyyden tunne sisällä.



Mutta on tässä muitakin syitä; en löydä kaltaistani ystävää. Tällä hetkellä ainoat ystäväni ovat seuraavat:



* Vuotta nuorempi nainen, joka viettää teinielämää "myöhässä"

* Kymmenen vuotta vanhempi nainen, joka on aivan pulassa itsensä kanssa ja tekee sellaisia virheitä mitkä minä tein jo nuorena

* Yhdeksän vuotta vanhempi nainen, joka uskoo vähän liikaakin kaikkeen yliluonnolliseen jne. en pysty puhumaan mistään normaalisti kun koko ajan on näkemässä syvempää tarkoitusta kaikelle.



Vaikka nuo ihmiset ovat periaatteessa ihania, omia persooniaan, heistä kenestäkään ei ole minulle tosiystäväksi. Liian vähän yhteistä ja kaikilla on vähän sekin ongelma että eivät ole mitään välkyimpiä tapauksia...:/ Mistä minä löytäisin "tasoiseni" ystävän?

Vierailija

Hyvä, että elämäsi on kasassa nyt.



Yritän juuri saada esikoiseeni kuvailemasi kaltaista tunneyhteyttä. Pitkään tyttö oli ilmeisesti kroonisesti masentunut ja minä univajeessa, joten elimme kuin kaksi elmukelmuihmistä. Pikkusisaruksen saaminen herätti minut kaikkeen, mitä esikoisen kanssa puuttui - häneen oli heti helppo saada yhteys - ja olen nyt ponnistellut monella tapaa korjatakseni tilanteen. Ilokseni onnistumisia on tullut, ja olemme esikoisen kanssa molemmat päässeet tunnetasolla toistemme luo jo monta kertaa. Toivottavasti siitä tulee pysyvä olotila.



t. adoptoitujen lasten äiti

Vierailija

Voisiko sellainen ajatus lohduttaa, etta siella huipulla on usein aika yksinaista? Etta mita korkeammalle tavoittelee elamassaan, sen enemman pitaa kestaa yksinaisyytta?

Vierailija

siis kykenemätön solmimaan pitempiä ihmiskontakteja.



Paitsi parisuhteissa, vaikka niitäkin on kertynyt liikaa... Vaihtelevuus on suurta.

Nyt on kyllä pitkä suhde menossa ja vauvakin tulossa.



Ajattelin kerran kun oltiin miehen kaverin luona, ja tämä kaveri puhui puhelimessa jollekkin ja kertoi että "meillä on kylässä herra A ja neiti B, olin ihan äärettömän otettu siitä että tämä minulle melko tuntematon mies muisti nimeni!

Tuntuu, ainakin omasta mielestä (vaikka oikeasti niin on käynyt ehkä vain kerran, mutta se jäi mieleeni) ettei kukaan muista nimeäni, olen vain herra A.n tyttöystävä, tai "toi, mikä ton nimi nyt oli"



Vaikka olen tavannut paljon kavereita, ja on mulla ollut ystäviä, en vaan tiedä mihin ne aina jää.

Kukaan ei soita, jos on jotain juhlia niin minut aina "unohdetaan" kutsua.

Tuntuu että olen tosi huomaamaton, ja sellainen helposti unohdettava ja mitäänsanomaton.

Toisinaan otan itseäni niskasta kiinni ja otan itse yhteyttä vanhoihin kavereihin, eihän minulla ole mitään hävittävää. Ja toisinaan jollain on jopa aikaa lähteä kahville, mutta siihen se sitten taas jää, sitten ei taas nähdäkkään ehkä vuoteen.

Vierailija

Teidän tilanne kuulostaa sekin hyvältä. Luulisin, että kun tunneyhteys on saatu alulle ja ihmisillä on oikeasti kyky ja halu olla tunteilla läsnä, niin yhteyttä ei enää mikään tekijä pysty "katkaisemaan".



Uskoisin, että ihmisellä jolla on on psyykkinen uskallus (uskallus luottaa, uskallus olla lähellä toista emotionaalisesti ja siten kyky jakaa tunteita ja tehdä niistä yhteisiä, rakentaa yhteisiä, syviä kokemuksia) olla toiselle tärkeä ja tehdä toisesta itselle tärkeä, merkityksellinen toinen, pystyy rakentamaan hyvän, elinikäisen suhteen toisiin ihmisiin.

Etenkin lapset ovat vielä niin joustavia jo fysiologiselta aivotoiminnaltaan, että vaikka varhaislapsuudessa olisi ollutkin traumaattisia kokemuksia, myöhemminkin ns, korjaavat kokemukset turvallisista ihmisistä pystyvät korjaamaan lapsen kiintymyssuhteen häiriöitä ja lapset pystyvät rakentamaan itselleen tasapainoisen psyykeen ja kyvyn muodostaa pysyviä ja läheisiä ihmissuhteita.



Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi adoptoitujen lasten äiti ja aurinkoista kevättalvea!

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat