6-vuotta täyttävän paniikinomaiset pelot ja vanhempiin takertuminen. Mitä tämä voi olla?

Vierailija

Aiemmin reipas ja omatoiminen pian 6-vuotta täyttävä poika ei tekisi enää mitään ilman että äiti tai isä on lähellä. Kerhoon meno, harrastukset ym. ennen miellyttävät ja kivat asiat tahtovat tyssätä siihen että tulee niin ikävä äitiä/isää.

Harrastuksissa on jopa kerran pari itkeskellyt ikäväänsä.

Ei suostu nukkumaankaan enää ilman että isä tai äiti on vierellä kunnes nukahtaa.

On ollut kotihoidossa ikänsä (pienempiäkin lapsia on perheessä), mutta käynyt kerhoissa ja harrastanut ihan reippaana näihin asti. Mitään tuollaista kovaa takertumista ja hätääntymistä aikuisten lähtiessä ei ole ollut.



Myöskään mitään isoja muutoksia ei ole ollut. Ei eroa tai sen uhkaa, kukaan ei ole kuollut, perheeseen ei ole syntymässä uusia lapsia, ei olla muutettu/muuttamassa. Ei mitään selkeää selitystä tälle, jo toista kuukautta jatkuneelle tilanteelle.



Harrastuksissa on käynyt, mutta hirvittää jo itseäkin, kun tulee saa jo jännittää että onko taas itkenyt siellä jne.. En olisi valmis kumminkaan lopettamaan kodin ulkopuolisia aktiviteetteja jo siksikään, että eskari alkaa ensi syksynä ja olisi kyllä pystyttävä olemaan siellä itkemättä perään.



AUTTAKAA. Mitä pitäisi tehdä? Onko muilla ollut tämmöistä?



Mikään rauhallinen asioiden selittäminen tai keskustelu ei ole auttanut.



t. huolestunut äiti

Sivut

Kommentit (19)

Vierailija

Meillä on myös kesällä 6 täyttävä tyttö, josta on tullut kovin takertuva. Mitä olen itse jutellut tuttujen kanssa niin tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että 6-vuotiaille tulee tälläinen kausi. Taitaa olla kyse siitä, että kasvaminen pelottaa. Itse olen huomannut, että puhuminen omista kokemuksista, vaikka vähän keksityistä, helpottaa "silloin kun minä oli sinun ikäinen niin minuakin.."

Vierailija

Meillä vanhimman ollessa 6-vuotias saimme joka ilta käydä läpi mitä teemme, jos yöllä, tai lasten jo nukkuessa illalla, alkaa tulipalo. Palohälyttimen toiminnasta keskusteltiin ja saatiin vakuutella lapselle, että heitä ei jätetä yläkertaan vaan lapset haetaan varmasti jos tulipalo tulisi. Luulen, että tuo liittyi siihen, että lapsi ymmärsi kuoleman eri tavalla kuin nuorempana. Vähitellen nuo jutut jäivät pois.

Vierailija

voi ilmetä juuri kuvailemanasi käyttäytymisenä. Meillä samanikäinen poika ja ihan samanlaista. Keskustelin asiasta sekä tutun psykologin että päiväkodin lastentarhanopettajan kanssa ja molemmat viittasivat tähän eriytymiseen vanhemmista. Nyt tarvitaan vain paljon sitä rakkautta ja kärsivällisyyttä sekä rohkaisua lapselle!

Vierailija

Olen selittänyt että ei niitä täällä Suomessa tapahdu, ja perustellut miksi ei. Olen ollut hänen vieressään kun nukahtaa, juuri siksi ettei nukkumisesta tulisi mitään "peikkoa".

Mietin vain että mitenkähän tuohon itkeskelyyn vanhempien ollessa poissa pitäisi suhtautua, tai miten sen saisi loppumaan.. Nimittäin, tuossa iässä voi jo toiset pojat alkaa kiusaamaan sen takia - ja sitä tässä nyt viimeiseksi kaivattaisiin.



t. ap

Vierailija

Meidän nyt 7-vuotias poika muuttui myös 6-vuotissynttäreiden kynnyksellä reippaasta ja yhteistyökykyisestä pelokkaaksi, itkeskeleväksi ja myös kovin uhmakkaaksi. Ajattelin sen liittyvän ikäkauteen. Neuvolassa joskus sanottiin, että lapsen haastavimmat iät ovat 2 ja 6 vuotta sekä murrosikä.



Sinuna minä jatkaisin normaalisti lapsen harrastuksiin ja kerhoihin viemistä ja juttelisin paljon lapsen kanssa siitä, mikä pelottaa. Lasta helpottaa kovasti, kun hän saa kertoa pelostaan ja saa vanhemmaltaan konkreettisia vastauksia. Esim. lapsi voi vaan yht´äkkiä pelätä, ettei häntä haetakaan kerhosta pois, äidille vaikka sattuu jotain (Vaikkei vanhempi koskaan olisi edes myöhästynyt paikalta). Silloin kannattaa vain sanoa, että äiti/isä tulee aivan varmasti sinut hakemaan, etten mistään hinnasta jättäisi sinua hakematta. Ajan myötä pelot helpottavat. Meillä todettiin vähän aikaa sitten, lähellä 7-vuotissynttäreitä, että nyt helpottaa. Tsemppiä!

Vierailija

aikaa ollut takertuva ja helposti itkeskelevä. Ennen viihtyi hyvin päiväkodissa, ja vieläkin hoitajien mukaan leikkii siellä hyvin ja on pääsääntöisesti reipas, mutta välillä ikävöi äitiä kovasti kesken päivän. Ja muistaa kyllä jokaikinen aamu sanoa, että tulee äitiä ikävä tarhassa ja pitää halailla ja suukotella ja vilkuttaa moneen kertaan tarhaan jätettäessä, kun vielä syksyllä halasi pikaisesti ja juoksi iloisesti leikkimään sen jälkeen. Myöskään vapaa-ajalla ei halua mennä kavereille leikkimään, vaan haluaa, että kaverit tulevat meille, vaikka vielä viime kesänä oli mahdoton "kyläluuta". Kotona pitää myös halailla moneen kertaan ja iltaisin nukkumaan mennessä silitellä ja pusutella pitkään. Tämä takertuminen kohdistuu ensisijaisesti äitiin, isän kanssa ollessaan kyselee kuulemma jatkuvasti, missä äiti on ja koska tulee ja valittaa ikäväänsä.

Vierailija

Huomaa yhtäkkiä tulleensa isoksi. Pitäisi ottaa askelia eteenpäin, mutta yhtäkkiä huimaa ja pelottaa. Minusta voitte ihan hyvin ymmärtää nämä pelot kasvukipuina. Mutta älkää tukeko liikaa sitä pelkäämistä, vaan puhukaa pojalle siihen malliin, että te kyllä tiedätte, että hän pärjää. Hän on hyvä ja vahva poika, tietysti välillä pelottaa ja kaikkia pelottaa, mutta asiat tulevat menemään IHAN HYVIN. Esim. Jos poika haluaa teidän olevan vieressä koko ajan, niin olkaa hetki vieressä, mutta menkää sitten pois. Tulkaa takaisin. Sanokaa, että teette niin. Älkää menkö pelkoon mukaan, silloin sitä tulee ruokittua ja poika huolestuu, jos huomaa teidänkin pelkäävän. Olkaa te rohkeita vanhempia! Pelosta voi jutella! Sitä ei saa vähätellä, mutta ei antaa sen hallita. Näin poika oppii tulemaan toimeen, vaikka pelottaisi. Sitten voi muistaa aina, että ajattele kun silloinkin olit niin rohkea, vaikka pelkäsitkin. Sitten on myös lasten kirjoja, joissa käsitellään pelkoa - jos te lukisitte sellaista? Mielellään kirjaa, jossa pelkäävastä päähenkilöstä tulee sankari.

Vierailija

Meidän kohta seitsemän vuotta täyttävä poika on viime syksystä lähtien ollut myös kovin takertuva ja pelokaskin. Syksyllä jännitti kovasti, että haetaanko hänet päiväkodista vai unohdetaanko sinne... joka ilta ja aamu kerrattiin asia ja onneksi se pikkuhiljaa helpotti. Sitten tuli ongelmat kavereiden synttäreille menoista ja mummillekaan ei halua enää jäädä ilman äitiä ja isää. Pienempänä poika oli paljon reippaampi, eikä tälläisiä ongelmia ollut. Olen lukenut netistä eroahdistushäiriöstä ja jos vielä tilanne pahenee, niin on kai otettava yhteys perheneuvolaan. Tsemppiä muille samanlaisten ongelmien kanssa painiville!



t. huolestunut äiskä

Vierailija

eli pikkumurrosikä... toisilla helpompi ja toisilla varsinainen murros, saattaa sisältää vauvailua, tiuskimista, kuolemapuheita, uhmaamista, isottelua jne sylittelyn tarve on usein suuri - kun suuren maailman uhat ovat tulleet tietoisuuteen =) menee onneksi ohi

Vierailija

et oisko kuullut tai nähnyt jotain yellowstoneen liittyvää, kun kerran maanjäristyksistä ja tulivuorista kyselee. siitähän on kirjoiteltu paljon lehdissä ja tullut dokkaria televisiostakin. jos ei ole itse kuullut suoraan, niin ehkä joku toinen lapsi on nähnyt ja sit kertonut omallesi pelottavia juttuja maailmanlopusta tms.

Vierailija

Sitähän Yellowstone supertulivuorenpurkausta toitotettiin joku aika sitten joka tuutista. Viime aikoina siellä on järissyt ja mediassa peloteltiin, että tuon tulivuoren purkaus aiheuttaisi maailmanlopun. Aiheuttaa varmasti lapsille ja joillekin heikkohermoisille aikuisillekin turhaa pelkoa. Googleta ja yritä selittää asia parhain päin.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat