Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

synnytyspelkokäynti: meneeköhän käynti pelkäksi itkuksi...

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Olen saanut ajan synnytyspelkokätilölle. Piti kirjoittamani jotain paperille, jonka voisin antaa kätilölle, jos en itse pysty itkultani puhumaan. Vaan nyt ei tule kirjoittamisestakaan mitään, kun vaan itkettää.



Lieköhän synnytyspelkokätilö aiemmin tavannut näin hullua ihmistä. Vaikein asia, jonka minun pitäisi hänelle sanoa on se, että edellisen synnytyksen aikana harkitsin itsemurhaa. Sekaisin oleva pääkoppani ajatteli sen olevan keino ratkaista sietämättömäksi kokemani kipu.

Kommentit (8)

Vierailija

Hei,



et kerro oletko miettinyt mitä haluat pelkopolilta - haluatko käsitellä aiempaa synnytystä ja kohdata pelkosi synnyttämällä alateitse vai oletko päätynyt siihen, että seuraava synnytys tapahtuisi sektiolla? Ehkä harkitset vielä molempia edellisiä vaihtoehtoja.



Omasta ja muutaman kaverin kokemuksesta voin sanoa, että jos olet (vain) hakemassa sektioaikaa, niin silloin sinun täytyy olla vahva ja määrätietoinen. Pienikin epäröinti aiheuttaa sen, että sinua suostutellaan loputtomasti (uhkailemalla yms.) synnyttämään alateitse. Suosittelisin, että tässä tapauksessa otat mukaan tukihenkilön, jos pelkäät, että et pysty itse pitämään puoliasi.



Itse olen lapseni synnyttänyt sektiolla omasta vaatimuksestani. Aiheen ulkopuolelta, mutta sellainen yllätys tuli minulle ihan lopussa, että vaikka on saanut sektiopäätöksen, niin yöllä eivät leikkaa ellei ole kyseessä hätä-tai kiireellinen sektio. Ikävä juttu, mutta loppuun asti saa jännittää, että mitenköhän käy ja loppujen lopuksi saattaa joutua kärsimään ainakin jonkin asteisista synnytyskivuista.



Tsemppiä sinulle!





Jos taas haluat käsitellä aiempaa synnytystäsi ja pyrkiä pääsemään pelostasi yli, niin käyntejä järjestetään varmasti useampia, joten itke rauhassa, kyllä ne ovat kaikkea nähneet, etkä taatusti ole edes sieltä "oudoimmasta" päästä :) Pelkopoli on juuri sitä varten (tai ainakin pitäisi olla), että siellä voi puhua pelostaan ja käsitellä sitä ammattitaitoisen henkilökunnan avustuksella.

Vierailija

Kyllä mullakin kävi mielessä itsari, seuraavksi aioin nirhaista mieheni kuristamalla ja sitten vielä kätilönkin

Onhan se kauhea kun siitä tilanteesta ei pääse pois, se vaan pitää kestää, kaikkea hullua tulee mieleen, kun ei ole ikinä sellaista kipua tuntenut ... sellaista se on, ihan normaali reaktio



Toisen synnytys ei enää jännittänyt niin paljon kun tiesi mitä se on ja kipukin oli lievempi, toisella kertaa halusin vain kuristaa mieheni ;)

Vierailija

Minun synnytyspelot ovat myös henkilökunnan käytöksestä tulleita. Olen aina toivonut 3 lasta. Ensimmäinen oli vain niin järkyttävä kokemus että pelottaa edes ajatella seuraavaa, puhumattakaan kolmannesta. Rupeaisi olemaan aika toiselle lapselle mutta pelko estää. Tiedän että tulen hankkimaan ainakin yhden vielä mutta ei tule olemaan helppoa.

Meidän tarina on sellainen että oikein odotin synnytystä, tai hetkeä jolloin saisin hänet syliin. Kaikki meni ensin hyvin, vaikka avautumisessa kesti 1,5vuorokautta ja silloinkin olin vasta 4cm auki. (En tiedä minkä takia ei pistetty vauhtia, ehkä olin liian reipas, oksensin kaiken ylös supistukset tuli tiheään mutta sinnittelin?) Sitten tuli kiireellinen sektio, kukaan ei selittänyt ennen tai jälkeen sektion mitään. Olin hysteerinen, peloissani eikä kukaan vastannut minulle vaikka kysyin. Kyseessä ei ollut hätäsektiosta vaan kiirreellinen, eli aikaa muutaman minutin selitykselle olisi ollut (eräs lääkäri toisesta sairaalasta vakuutti minulle niin..). Se oli niin kaottista ja pelottavaa koska kukaan ei puhunut minulle, olin aivan kuin ilmaa. Eikä kohtelu parantunut osastolla, olin niin sekaisin koko tapahtumasta ja pettymys sektiosta oli suuri. Lapsi nukkui vaan 15min pätkiä ja huusi "koliikkia" 7kk. Tukea en saanut paljon mistään, ollaan miehen kanssa jälkeenpäin juteltu ja hän on vakuuttanut ettei toista kertaa jätä kaikkea minun harteilleni.



Mitä tässä teen, kokeilen onneani? Yritän vaan kerätä voimia 7kk "helvetille". Mutta jos joku kysyisi niin, kyllä, lapseni oli sen arvoinen ja niin olisi seuraavakin!! Mutta miksi joidenkin pitää maksaa siitä niin kova hinta vain muiden huonon käytöksen ja ammattitaidottomuuden takia???

Vierailija

mulla ei ollut ennakkoon kovin kovaa pelkoa ja synnytys olikin sitten paljon kovempi paikka kuin olin luullut ennakkoon, isoksi osaksi edessä olleen häntäluun ansiosta, jonka takia imukuppia tarvittiin kun vauva ei mahtunut luun ohi. Hyvä kun olet menossa puhumaan asiasta, se varmaan jo auttaa kun et ole yksin asiaa mielessäsi pyörittämässä. Mulle tuli mieleen että pelkokäynnin lisäksi onko sulla vaihtoehtoja sairaalan suhteen? Olin itse Tammisaaressa (eli jos olet HUSin alueella, voit valita sen) ja siellä on ihan erityisen upea henkilökunta jotka osaavat auttaa synnyttäjää todella hienosti myös psyykkisellä puolella. Olen jutellut tosi monen muun siellä synnyttäneen kanssa ja kaikki ovat saaneet aivan mahtavaa tukea ja apua synnytyksessä siellä, ovat erikoistuneet äitien ja vauvojen hyvinvoinnin ykköseksi laittamiseen ja sinne on valikoitunut ihmisiä jotka ovat selvästi todella kutsumusammatissaan. Onnea ja voimia sulle, varmaan menee kaikki paljon paljon paremmin kuin tällä hetkellä mietit!

Vierailija

Olen pahoillani että synnytyskokemuksesi on ollut noin traumaattinen! Onneksi olet saanut synnytyspelkokätilö-ajan.



Olisi varmaan hyvä jos saisit jotain sanoja paperille, vaikka ihan itsellesi rungoksi asioista joihin haluaisit selvyyden. Tuollaiseen spesiaalitehtävään hakeutunut hoitoalan ammattilainen kyllä varmasti osaa alkaa purkaa pelkosi vyyhtiä jostain päin vaikka et alkuun pystyisikään kuin itkemään. Itkukin on hyvä asia; sillähän se selviää heti alkuunsa että nyt on tosi kyseessä eikä tarvitse kuluttaa arvokasta vastaanottoaikaa asian kiertelyyn.



Ja mielestäni et kyllä kuulosta yhtään hullulta jos saan suoraan sanoa. Riittävän kova ja pitkään jatkunut kiputila saa ihmisen etsimään minkä tahansa ulospääsytien epäinhimillisestä tilanteesta. Onneksi kuitenkin vain mielen tasolla.



Toivottavasti pelkopolista on sinulle apua!

Vierailija

Samoja asioita myös minulla mielessä valmistautuessani toiseen koitokseen.

Tosin itsaria en varmaan tajunnut edes ajatella, olin niin sekaisin silloin kivusta, etten rtajunnut mitään. En edes pyytää kipulääkitystä saati tukihenkilöäni takaisin paikalle (jolle sanottiin, ettei tarvi osastolla odotella turhaan, kun käynnistyksessä menee kuitenkin aikaa) Minulla se lähti kuitenkin suht. nopeasti käyntiin ja olin jo liian avuton tekemään mitään, kun en edes tajunnut ajatella muuta, kuin KIPUA.



Olin täysin henkilökunnan armoilla, yksin ja peloissani. Nyt olen tullut aggressiiviseksi ajatellessanin uusintakertaa. Lähinnä miestäni kohtaan, luulen, et jos hän nyt tulee ja tulisikin ajoissa paikalle.. niin koitan tappaa hänet tai ainakin haukun niin, et saan katua jälkeenpäin.



Etenkin, kun miehen mielestä siinä nyt ei ollut mitään sellaista, että olisi edes kannattanut painaa mieleen synnytyksestä.. Miehelle edellinen ei ollut ilmeisestin mitenkään ihmeellinen kokemus, hän ei halua puhua asiasta ja jos jotain sanookin, sanoo sen verran pääpiirteistä, minkä itsekin tyauan ilman kysymättä. tyyliin; makasit siin sängyl, sit vauva syntyi ja sit mä pesin sen...

Tosi lohdullista, kun olisin halunnut edes hieman tietää, mitä todella tapahtui, kun muistikin pätkii.



Lainaus:

Kyllä mullakin kävi mielessä itsari, seuraavksi aioin nirhaista mieheni kuristamalla ja sitten vielä kätilönkin

Onhan se kauhea kun siitä tilanteesta ei pääse pois, se vaan pitää kestää, kaikkea hullua tulee mieleen, kun ei ole ikinä sellaista kipua tuntenut ... sellaista se on, ihan normaali reaktio



Toisen synnytys ei enää jännittänyt niin paljon kun tiesi mitä se on ja kipukin oli lievempi, toisella kertaa halusin vain kuristaa mieheni ;)

Vierailija

tiedän tunteen... Toisessa raskaudessa itkin koko tunnin ajomatkan sype-käynnille, pari iltaa sitä ennen yritin saada paperille niitä asioita ja sekin oli yhtä itkua. Kamalalta tuntui antaa jonkun vielä lukea ne ajatukset siitä paperista...



Onneksi käynti oli todella hyvä. Sain omalääkärinkin, jonka kanssa suunniteltiin tulevaa synnytystä ja käytiin läpi edellisen synnytyksen kauhun paikat (eli koko homma). Sen jälkeen tuntui, kuin vuori olisi siirtynyt pois päältäni. Jäin tämän käynnin jälkeen sairaslomalle,mikä oli todella hyvä ratkaisu sekin. Mulla silloin eka käynti oli vaan aika myöhään, olikohan 33.rv:lla, joten tosi pitkään jouduin taakkojani yksin kantamaan. Jo 12.viikon ultraan mennessäni itkin vaan koko ajan... mutta sitten kävinkin vielä kolme kertaa ennenkuin vauva syntyi.



Minulle kaikista vaikeinta oli kertoa rehellisesti hoitohenkilökunnan osuudesta, kun syyllistin itseäni, että olisin jotenkin aiheuttanut tai provosoinut tapahtumia, vaikka kaikki muut sanoivat vika ei ollut minussa. Hankalaa tästä teki nimenomaan se, että piti kertoa siis tulevalle hoitohenkilökunnalle että on tällaisia kokemuksia toisen sairaalan henkilökunnasta, ja joutua sitten heidän armoilleen... Tulipas sekavasti selitettyä.



Minä tunsin 1.synnytyksessä avautumisvaiheen loppupuolella, kun kätilö taas ala-arvoisia asioita tiuskittuaan jätti meidät yksin ammehuoneeseen tietämättä yhtään missä mennään, kivut olivat valtavat jne. että ihan oikeasti kuolen tähän, eikä tuo ihminen välitä yhtään, eikä halua eikä aiokaan auttaa. Luovutin jo, odotin vain armonlaukausta enkä olisi halunnut kuulla enää mitään alentavaa tuon ilkeän akan suusta. Olin henkisesti jo niin lyöty siinä vaiheessa kun ponnistusvaihe alkoi, että en odottanut mitään muuta kuin kuolemaa. No en kuollut, mutta ponnistusvaihe pitkittyi ja lopulta hätätilanteessa vauva revittiin imukupilla väkivalloin minusta ja kuoleman sijaan sain sitten siitä vammoja. Kaikki hokivat ihanaa palkintoa, mutta en nähnyt siinä oikeastaan mitään kovin ihanaa, alapää oli hajalla, häntäluu poikki, pissat ja kakat eivät pysyneet sisällä pitkiin aikoihin, osaston hoitajat ihmettelivät mihin muka tarvitsen kipulääkkeitä, vauva alkoi huutaa kolmantena yönä, sitä jatkui 7kk. Parin-kolmen kk:den päästä olin valmis hyppäämään parvekkeelta ja, sen olisin varmaan tehnytkin, mutta järki sanoi etten kuole kun on vain toinen kerros, enkä halua jäädä kitumaan. Neuvolasta pyydettyäni apua se evättiin perusteella, että päihdeperheet vievät kaikki resurssit... Kävin kyllä sairaalan lähtötarkastuksessa ja jälkitarkastuksessa samalla, ihanalla lääkärillä mikä auttoi jonkin verran, mutta olisin tarvinnut enemmänkin apua ja tukea. Ihme että ylipäätään nyt olen suunnilleen järkevä ihminen.



No, kolmas synnytys lähestyy parin viikon sisällä... tällä kertaa en odota enää yhtään mitään, mutta avoimin mielin en todellakaan voi lähteä synnyttämään enää koskaan tuon ekakerran jälkeen. Nyt pelkopolikäynnit ovat olleet aika lailla synnytystekniikkaan painottuneita, tuntuu että henkilökuntaa varten lähinnä, henkistä puolta on käsitelty vain hyvin vähän (sairaala on taas eri). Tällä kertaa pelkään, että jos jokin menee taas perusteellisesti pieleen, että joudun taas tuollaiseen epätoivon kierteeseen mihin silloin 5 vuotta sitten.



Että kyllä meitä hulluja riittää moneen junaan ja asemallekin todella jää osa...

Vierailija

..itsekin kävin pelkopolilla ja itkin suurimman osan ajasta. Kannattaa kertoa ihan rehellisesti miltä tuntuu. Hieno juttu että pääset juttelemaan pelosta!

Uusimmat

Suosituimmat