G: Jos äitisi sairastuisi vakavasti niin että hän saisi vaikka Parkinsonin

Vierailija

tai Alzhaimerin taudin ja kykenisi kyllä asumaa yksin, jos saisi kotiapua ym.



Niin toivoisitko että hän pääsisi täältä pois, jos hän sitä itsekkin toivoisi ajoittain ainakin?

Sivut

Kommentit (20)

Vierailija

Alzheimerista mulla ei ole kokemusta mutta mun äiti sairastui parantumattomaan syöpään. Kyllä silloin tuli toivottua kerran jos toisenkin että kunpa tämä olisi jo ohi... ja sitten tuli heti kamalan huono omatunto. Ja sitten kun se loppu todellakin tuli niin se oli kamalaa, paljon pahempaa kuin olin ikinä kuvitellut. Ja kuitenkin samalla tavallaan helpotus.

Vierailija

ja lähinnä siitä syystä, että on karmaisevaa katsoa rakkaan ihmisen sairastavan tuollaista sairautta. Meillä kyseessä ohimolohkodementia. Äitini itse ei ymmärrä sairaudestansa mitään, luulee että töistäkin vain siirrettiin tk-eläkkeelle, kun alkoi olla liian vanha.



Fyysisesti hyvässä kunnossa, ainakin vielä, mutta pää ei enää toimi ollenkaan. Itse en ainakaan tuollaista kohtaloa/elämää toivoisi.

Vierailija

olen itse vakavasti sairas enkä täältä pois tahtoisi vaikka välillä on vaikeaa.

Sairauden alkuaikoina ajatukset oli synkemmät ja tuntui että elämä on loppunut ja parempi olisi kuolla pois.

Elämä on kuitenkin elämisen arvoista, sairaanakin :)

Vierailija

Tätini on sairastanut sitä jo vuodesta 1995 eli kyllä siinä lähipiiri joutuu aika lailla venymään ja nopeaa loppua on turha toivoa.

Vierailija

Äitin sai aivoleikkauksessa aivohalvauksen. Hän puhuu hyvin epäselvästi, ei näe kunnolla, ei pysty liikkumaan jne. Avustaja on hänen luonaan 9-17 ja 19-22. TArvitsee apua ihan kaikessa. Äiti on aina ollut hirvittävän itsenäinen ja erakkomainen, ja tiedän, että tämä nykyinen elämä oli aina hänen pahin painajaisensa! Tiedän, että hän olisi mielummin kuollut. Toisaalta hän varmasti nauttii siitä, että on saanut nähdä minun lapseni (odotin ekaa, kun halvaus tuli).



Itselleni olisi näin jälkikäteen paljon helpompaa ja huojentavampaa, jos äiti olisi kuollut. Silloin se suru olisi surtu ja käsitelty kerralla. Nyt suren tätä pala palalta joka päivä (jo yli 7 vuotta on mennyt). Joka kerta sydäntä raastaa, kun käyn äidin luona. Joka päivä koen huonoa omatuntoa siitä, että käyn hänen luonaan niin harvoin. JA joka päivä ikävöin äitiä ja sitä, miten ihana mummo hän olisi ollut lapsilleni ja mitä kaikkea olemme menettäneet.



Pahinta on, että äidillä on todella pahoja harhoja nykyään. Hän luulee, että hänen kodissaan asuu venäläisiä miehiä, jotka syövät ruuat jääkaapista ja pissaavat lattioille. Toisina hetkinä hän taas on selväjärkinen ja välillä aivan kuin ennenkin.



Äiti on nyt vasta 61-vuotias:-( Tunnustan, että joskus mietin, kuinka kauan tätä vielä kestää. Ja toivon, ettei hän joudu kituuttamaan elämässään kahtakymmentä vuotta:-(



Nro 15, olisi mukava jakaa ajatuksia kanssasi?

Vierailija

Ja vaikka tilanne onkin hyvin erilainen kuin ap:n kuvailema sairaus, niin samoja ajatuksia herättää kuin ap:llekin. Toisaalta täytyy sanoa, että ap:n äiti ei tule kärsimään niin paljon, tilanne on vaikeampi omaisille. Meillä on ehkä toisin päin.

Vierailija

Aikaisemmin kun oli vielä täysin järkevä, niin toivoi jatkuvasti pääsevänsä täältä pois ja silloin toivon hänen pääsevän pois koska hänellä oli jatkuvia kipuja. Nyt kun muisti on niin huono, niin mielstäni on vanhustentalolla ihan onnellinen, kun on katkeruus hellittänyt muistin menon myötä. Ei enää valita ollenkaan kipujakaan.

Vierailija

Verenvuoto oli tosi raju ja laaja, Suomessa ei luultavasti olisi selvinnyt, mutta sattui olemaan toisaalla, jossa hänet leikattiin heti. Lääkäriystävieni mukaan Suomessa ei ikinä oltaisi saatu leikkaukseen yhtä nopeasti tuohon vuorokaudenaikaan. Suomessa oltaisiin odotettu aamuun.



Äiti on oikealta puolelta halvaantunut, ei tule koskaan puhumaan, kävelemään, kirjoittamaan... Ymmärtämisen tasosta on vaikea sanoa, tunnistaa kyllä tutut ja sukulaiset, mutta kukaan ei tiedä ymmärtääkö esimerkiksi rahan merkitystä. Afasian vuoksi hän ei pysty kommunikoimaan puhumalla. Onneksi pystyy nyt jo pidättämään, ja siten vessassa käyminen onnistuu avustettuna (ei siis tarvitse pissapussia). Parasta meille omaisille on kuitenkin se, että äiti on iloinen ja perustyytyväinen.



Täytyy sanoa, että äitini tuntien hän olisi mielummin kuollut tuohon sairaskohtaukseen. Hän ei halua olla muille taakaksi, ja nyt hän on täysin autettava. En osaa sanoa mitä itse ajattelen. Usein olen mietiskellyt, että olisi ollut parempi kun olisi saanut menehtyä "saappaat jalassa". Niin hän olisi itsekin toivonut. Tuntuu tosi pahalta se, että terve, raitis ja hyväkuntoinen äitini sai aivoverenvuodon kesken urheilemisen, ja seuraavana aamuna heräsi teholla, täysin halvaantuneena eikä enää koskaan pysty suoriutumaan itsekseen edes jokapäiväisista toiminnoista.



Oma suhtautumiseni äidin selviämiseen on hyvin sekava. Toisaalta on ihanaa, ettemme menettäneet meille rakasta ihmistä, mutta toisaalta....

Vierailija

Anoppini on 83 vuotias ja hän on sairastanut Parkinsonia n. 12 vuotta, eli siis noin 70 vuotiaasta. Hän pärjäsi kotona kunnes oli 78, jolloin hän muutti hoitokotiin. Ajoittain hän on ollut ihan hyvässäkin kunnossa, mutta viimeisen puolen vuoden aikana tauti on edennyt ripakasti ja hän on mm. dementoitunut pahasti. Kun hän joulukuussa sairaistui keuhkokuumeeseen, ajattelin että hänen olisi varmaan parempi päästä täältä pois. Mutta se oli kyllä ensimmäinen kerta kun se kävi mielessäni. Vaikea vastata suoraan kysymykseesi, mutta kai se riippuu kokonaisuudesta eikä vain sairaudesta jos kuolema olisi helpotus.

Vierailija

ja sen eteneminen näyttää kestävän todella pitkään. Ei hänellä ole mikään kiire tästä elämästä pois. Enemmän me omaiset kärsimme, kun ymmärrämme sairauden etenemisen ja sellaiset asiat, joita isä ei käsitä.

Vierailija

varsinkin kun vielä ymmärtää mitä on tapahtumassa. Kyllä äitisi pian oppii elämään sen kanssa. Alzheimer & Parkinson eroavat minun silmissäni ainakin siinä, että oma isoäitini, joka sairastaa Parkinsonia on asunut yksin ilman kotiapua taudin kanssa 6 vuotta. Nyt on sen verran tullut ikää ja muitakin vaivoja, että hänellä käy sentään siivoaja kerran kuukaudessa tästä kuusta alkaen.



Sen sijaan isäni jolla Alzheimer, ei pystyisi enää asumaan yksin kotiavun kanssakaan. Hänellä tauti diagnosoitiin turhan myöhäisessä vaiheessa. Diagnoosi tehtiin 4 vuotta sitten ja silloin oli kyllä n vuoden verran lääkkeillä lähes oma itsensä. Kotona sentään pystyy asumaan niin kauan kun äitini häntä jaksaa hoitaa.



Oletko harkinnut, että äitisi muuttaisi sinun luoksesi? En tiedä taustojasi, mutta jos taloudellisesti olisi hankala, niin tutustu omaishoidontukeen.

Vierailija

Jos äiti on vakaasti ja täysissä järjissään ilmaissut tahtonsa kuolla niin suosittelen, että keskustellaan hoitolinjauksista lääkärin kanssa ja kirjataan hoitotestamentti (esim. elvytetäänkö jne.), mutta ne voivat olla myös sellaisia puuskahduksia, jotka kumpuavat masennuksesta tai hetkittäisestä epätoivosta ja joku toinen päivä on taas parempi.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat