Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Näyttääkö ovea, kun lapsi täyttää 18 vuotta? Ajatusleikki...

Vierailija

Lapsi elää vaikeaa kautta, murrosikä, tai alkava sellainen. Tämä lapsi on aina ollut tietyllä tavalla jäärä, pienestä asti. Ei ollenkaan, kuten sisaruksensa.

Välillä otan tämän kaiken selviämisen hyvin raskaasti, mm. syytän itseäni ja ahdistun. Sellaista takkuamista tämä on. Solmua.

Pohdin tässä yksi päivä, miten kauan on aikaa, kun tämä lapsi täyttää 18 ja sitten voin periaatteessa vaikka näyttää ovea. Miehelle näitä ajatuksia juttelin. Oikeasti sellaista en tekisi. Tietenkään en tästä ajatuksestani sanonut mitään lapselle.

Juttelen kyllä päivittäin ihan mukaviakin lapseni kanssa , etenkin nukkumaanmennessä iltatoimien yhteydessä, ne kuuluisat sängyn reunajutut...

Pari päivää sitten tuntui taas hyvin ahdistavalta, todella. Sanoin miehelleni vain, että "monta vuotta vielä... " Lapset eivät kuulleet. Mies ei pitänyt, sanoi, ettei sellaista voi sanoa. Loukkaannuin. Koen, että tämä ajatelmani on ihan itselleni pelastaakseni itseni tästä kaikesta ahdistuksesta nykyisinä aikoina. Miehen mielestä ei pidä puhua mitään, mitä ei oikeasti tarkoita. Hän ei ymmärtänyt minun pointtia, että kyse oli minun hyvinvoinnistani. Tätä ei ole käyty sen jälkeen hänen kanssaan läpi, enkä tarkemmin selittänyt silloinkaan. Hänen perheestään tulee malli, että asioista ei puhuttu.

Huh. Tulipahan purettua tänne. Tuliko kenties sinulle ajatuksia?

Kommentit (9)

Vierailija

Siis joskus varhaisteini-iässä, en tullut äidin kanssa toimeen yhtään. Otettiin yhteen joka päivä, loukkauksia molemmin puolin, minä kyllä loukkasin pahemmin. Jälkeenpäin ajateltuna hävettää miten törkeä olin. En kyllä heti sitten muuttanut, vasta muutaman vuoden päästä, helpotti se murkkuikä niin ei ollutkaan niin kiire. Nykyään tullaan ihan hyvin toimeen, ehkä viikko saman katon alla on aina ihan tarpeeksi, sitten on jo ihan kiva lähteä kotiin tai he (vanhemmat) lähtevät meiltä.



Älä sano lapsesi kuullen, mutta pakkohan sinun jollekin on tuntosi purkaa, miehen velvollisuus tukea sinua.

Vierailija

Jos lapsi luuhaa himassa vaan etuuksien vuoksi niin kenkää persiille ja huolehtimaan itsestään. Kun taas jos lapsella on selkeitä suunnitelmia, opiskelee tms, niin miksi ei tarjoaisi majoitusta vielä muutamaksi vuodeksi.

Vierailija

Minulle tehtiin selväksi kotona jo 15-vuotiaana, ettei ole mikään itsestäänselvyys, että saan asua kotona ja että ulko-ovi on tuossa, jos ei passaa tehdä vanhempien pillin mukaan. Se tuntui kauhealta ja todella turvattomalta.



Asiaan kuuluu tietysti, että tämä tuli äitipuolen suusta ja että hoidin kaiken hereilläoloajan (paitsi sen mitä olin koulussa) ison omakotitalon kaikki kotityöt, ruoanlaitot, pienen vauvan hoidon omien pitkien koulupäivien lisäksi. Läksyjen lukuun ei tietenkään myöskään annettu aikaa, aina huudettiin uutta (usein jo puhdasta) nurkkaa jynssäämään kesken läksyjen. Silti sai pitkin korvia, jos ei kokeista tullut kiitettäviä. No niistähän aina tuli kiitettäviä, kun yötä myötä luimme ja olimme tarkkaavaisia tunneilla. Eiköhän liene jo kotoa lähtenyt minun unettomuuskierteeni alkuun, kun n. 5 vuotta piti pärjätä 5 tunnin yöunilla...

Vierailija

ymmärtää mitä lapsesi päässä liikkuu. Viiden vuoden kuluttua tulette taas hyvin juttuun jos et nyt yritä liian tiukasti hallita ja udella joka asiaa.

On hyvä että nuoresi itsenäistyy, hänen on tietyissä rajoissa annettava tehdä itse omat virheensä. Vaikka me äidit aina haluaisimme suojella ja tietää lapsen kaikki murheet ja ajatukset niin on vain päästettävä pikkuhiljaa irti. Et kai halua että lapsesi on sinussa kiinni vielä aikuisiällä, soittelee aina kun on riitaa miehen kanssa jne ?



Lähde lomalle, jätä mies huolehtimaan lapsista ja ota omaa aikaa, saat nähdä että hengissä ne selviää sillä välin ja itse jaksat taas jonkin aikaa paremmin. Teidän kuuluukin riidellä, ottaa etäisyyttä, voidaksenne lähentyä aikuisen lapsen kanssa taas uudelleen. Niin se vaan menee. Nuori rakentaa itseään ja omaa minäkuvaansa mutta tarvitsee myös tietoisuuden että olet paikalla jos tarvitaan, älä siis näytä ovea tai hän ei ehkä tulekaan takaisin.



Me olemme kuitenkin myös yksilöitä, ihmisiä, emmekä vaan äitejä eli ei ole ihme että toisaalta kaipaa sitä aikaa kun lapset ovat omillaan ja saa "olla rauhassa". Itsekin odotan toisinaan aikaa kun kukaan ei sotke keittiötäni ja saan istua rauhassa silloin kun haluan :) Tottakai, luonnollinen tunne ja eiköhän miehesikin kaipaa joskus tuota omaa rauhaa ja vanhuutta ilman lapsia

Vierailija

Meillä on keskusteluyhteys. Lapsi haluaa itsekin jutella kanssani, niinkuin jo kerroin. Otan ehkä itse liian raskaasti tämän kaiken. Vihata en ikinä voisi omaa lastani. Syytän tosiaan itseäni. Ja omaa äitiäni siinä samalla. Se taas on toinen juttu. Minua ahdistaa kovasti tämä kaikki, niinpä loin yhtenä päivänä itselleni tallaisen ajatelman, jotta tunnelin päässä siellä kaukana näkyisi valoa. Se ei kenties ollut paras ajatelmani. En voi elää lapseni elämää, vaikka jokin sisälläni sanoo, että kaikki on minun syytäni, mikis takkuaa. Hänen perusluonteessaan on jotakin erilaista. Hän on jotenkin erilainen. Puhun, puhun lapselleni, mutta hetken päästä kaikki taas takkuaa monella tavalla. Jostain itseeni on iskostunut, että aina kaikki on äitien syytä. Mies on tähän sanonut, ettei ole. Jokaisella on oma elämä. Kärsin. Itkeskelen. Ja nenästä alkoi kerran vuotaa verta. Olen ahdistunut, mutten missään nimessä lastani vihaa. Hänelle tahdon kaikkea hyvää. Ehkä liikaakin...

Vierailija

kun äitini uhkasi koulukodilla jos en käyttäydy kuten hän sanoo. Ylitin kotiintuloajan puolella tunnilla, piti olla sisällä klo 20 ja oli 20.30.

Päättelin ettei äiti voi minua rakastaa kun pystyisi non vain luopumaan. Olin varmasti jonkin verran koetteleva teini, tuskin kuitenkaan pahimmasta päästä, mutta tuon lausahduksen jälkeen muuttui kyllä vain huonommaksi koska koin ettei ne minusta paljoa välitä kun haluaa pois kotoa.



Eli älä vaan ikinä sano ääneen mitään tuollaista, itse ihmettelen edelleen miten äitini saattoi sellasella uhata pikku jutun takia. Tuskinpa minua olisi koulukotiin huolittukaan mutta enpä minä sitä silloin tajunnut, vain sen että joudun pois jos en ole sellainen kuin äiti toivoo.

Vierailija

Kuitenkaan tämän valon ei pitäisi olla nuoren kotoa pois muuttaminen. Itsenäistyminen kestää jonkin aikaa ja sitten helpottaa.



Itselläni on ollut aina hyvät välit äitiini. Toki yläaste- ja lukioiässä on otettu yhteen. Lukion lopulla kuitenkin aloin itsekin valmistautumaan yliopistoon lähtöön toiselle paikkakunnalle ja oman asunnon hankkimiseen. Kotoa muuton jälkeen välimme ovat parantuneet aina vain - olemme nyt hyviä ystäviä. Kuitenkin olen aina tervetullut kotikotiin ja lomilla olenkin viettänyt siellä jopa kuukauden putkeen. Jos äitini olisi opiskeluaikanani kieltänyt minua tulemasta kotiin, olisi se vaikuttanut pysyvästi väleihimme.



Suosittelen pitämään nuo ajatuksesi omanasi ja ehkä muokkaamaan niitä kokonaan pois. Tulee vielä aika, jolloin toivot, että lapsesi olisi enemmän kotona tai kävisi edes joskus sinua tapaamassa.

Vierailija

Minäkään "en ollut kuten veljeni". Niin, minä lintsasin koulusta masennukseni takia jo kuudennella luokalla mutta siinä missä veljeni menivät tekemään pahojaan jonnekin, minä istuin lukemassa kirjastossa. En polttanut, en juonut. Oli vaan paha olla eikä välinpitämättömyys kotona auttanut asiaa yhtään. Tuli huostaanotto ja muuta mistä en mielelläni puhu vieläkään, vanhemmat haukkuivat minut lyttyyn.



Nyt kun olen aikuinen ja minulla on omakin perhe, saan usein kuulla äidiltäni että hän pelkäsi kovasti miten pärjään kun "sinä olit sellainen". Niin millainen? Siihen hän ei vastaa. Välimme ovat näennäisesti parantuneet huimasti mutta minä katson häntä edelleen alaspäin- muistan kyllä varsin hyvin mitä kaikkea hän sanoi ja teki. Sen tönäisyn päin kaappeja, kun pyysin häntä lopettamaan tavaroideni penkomisen. Kaikki on muistissa! Ja hän vaan huokailee jos menneet tulevat puheeksi; "mutta ei muistella sitä, sinulla oli ongelmia ja...".

Kukakohan ne ongelmat aiheutti??



Vanhemmat potkivat minut pellolle 17-vuotiaana, elin kuukausia ilman kunnollista asuntoa ties kenen nurkissa ja ilman ruokarahaa. Sitä ennen vanhemmat olivat heittäneet minut ulos 4 kertaa sillä "eivät jaksaneet katsella minua". Arvatkaa, mitä olin tehnyt? Nukkunut keskellä päivää.

Vierailija

Tuli mieleen ajat, jolloin oma äitini oli heittämässä minua pihalle, ja sanoi että pilaan kaikkien elämän. En tosiaan ollut mikään paholainen, ihan kunnollinen ihminen minusta on tullut. Äitiäni en nykyään tapaa.



Että mieti hyvin tarkkaan mitä olet tekemässä. Lapset ovat joskus vaikeita. Koita säilyttää keskusteluyhteys. Yritä puhua rauhallisesti nuoresi kanssa, kerro että olet väsynyt hänen toimintaansa. Puhu kiihkottomasti, rehellisesti. Älä anna lapsesi tuntea että vihaat häntä noin paljon kuin tekstistäsi kuultaa.

Uusimmat

Suosituimmat