Vierailija

9-vuotias tytär, joka on todella rakas ja läheinen. Olemme samalla aaltopituudella, samanlainen huumorintaju, ymmärrämme toisiamme ilman sanoja. Tietenkään en uskoudu lapselle kuin aikuiselle. Kellään muulla näin?

Kommentit (19)

Mutta miksi kutsua sitä ystävyydeksi? Sitä se ei ole. Äiti-tytär -suhde on ainutlaatuinen ja tosi hyvä, jos voitte tehdä asioita yhdessä ja etenkin tytär voi jakaa huoliaan. Kunhan ei mene toistepäin.



Mun äiti nimittäin tajusi tämän niin, että olen hänen paras ja ainut ystävänsä. Pikkasen ahdistavaa kuunnella 14-vuotiaana kun äiti itkee mieshuoliaan ja pettää mun isää (vanhemmat asuivat yhdessä ja olivat naimisissa).



Mutta pointtini siis, että vaalikaa tervettä äiti-tytär -suhdetta. Voi kunpa voisin äitini kanssa jutella oikeasti tai tehdä jotain kivaa oikeasti. Menee aina siihen äitini terapointiin :(

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viihdymme hyvin yhdessä, huumorintaju on samankaltainen (mitä nyt voi olla ikäeron ollessa 27v). Teemme pieniä reissuja yhdessä ja meillä on hauskaa. Katselemme tv:tä ja kommentoimme jne. :-)

on eriasia olla vastuuntuntoinen äiti, japaikalla kuunnella ja auttaa, kuin olla ystävä. ystävät ovat niitä jotka voivat jakaa KAIKEN. Ja terveessä hyvin toimivassa äiti-lapsisuhteessa ei olla ystäviä.



Ja kyllä huvintoimivassa vanhemmuudessa vanhemmat tietää missä lapset luuraaa, olematta ystäviä.

Minusta kukaan ei teilannut ketään siitä, että nuori puhuu vanhemilleen asioista, niinhän se kuuluu ollakkin. mutta ystävät jakavat kaiken.. onko sinusta kohtuullista äidin kertoa tyttärelleen vaikka, että isäs on jo niin vanha ettei sillä edes seiso ja tarttis kaiketi hakea uusi mies... niiin tätä minä sain Ystävä äidiltäni kuulla 12-16 vuottiaana.. kiva kiva.. ja niinhän se menee, ystävät voivat kertoa toisilleen kaiken.. mutta ei niin kuulu olla äiti.-tytär syhteessa.

Vaan sen tulee olla luottamus suhde. nuori voi kertoa vanhemmilleen kaiken ja vanhempi tukee, muttei pölise omiaan..

Sillä on vissi ero.

Hän on vielä niin pieni, että tietenkin äiti on kaikista tärkein, mutta toivottavasti välit pysyisivät läheisinä myös murrosikäin kuohuissa. Tyttäreni on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin minä ja luulen, että "kemia" toimii kyllä sitten vanhempanakin. Minulla on myös toinen lapsi, joka on erityisen rakas, mutta luonteeltaan ja kiinnostuksiltaan niin erilainen, että välillä ihmettelen, onko hän tosiaan minun lapseni. Hänellä taas synkkaa älyttömän hyvin isän kanssa. Luulen, että meillä nämä lapset tulevat aina olemaan äidin tyttö ja isän poika, vaikka toki yritetään paljon "rikoa" näitä rajoja myös siten, että minulla ja pojalla on yhteisiä juttuja, samoin isällä ja tytöllä.

mutta äiti on kuitenkin ÄITI, eikä minusta pidäkään olla mikään "paras ystävä". Uskoudun aika monessa asiassa äidilleni, mutta tuntuu vieraalta ajatus, että pitäisin häntä ystävänäni. Omat lapseni ovat vielä alle kouluikäisiä, mutta toivoisin että olisin heille tulevaisuudessakin (murkkuiässä & aikuisena) sellainen äiti, että äidin luo voi tulla, jos on pahamieli tai jotain sydämellä. Kuitenkin toivon, että lapseni luovat omat ihmissuhteensa ja heillä on omat bestiksensä...

ja mielellään lähtevät shoppailemaan mamman kanssa, mutta jopa omat tyttäreni sanovat äiti on äiti ja ystävät on ystäviä. ja olen samaa mieltä. Äidin kuuluu olla ÄITI turvallinen tuki ja aina saatavilla, mutta ystävä hän ei saa olla. ystävät ovat erikseen ja niin kuuluu ollakkin.



Minun äitini yritti olla ystäväni aikoinaan ja hän kertoili minulle kaken,ja se oli ahdistavaa, kuin olisin ollut äitini psykiatri. Ei lapsen tarvitse olla äitiä varten vaan äidin lasta.. ja sillä on ero.

..mutta oman äitini kanssa voin sanoa olevani ystävä.



Ei ehkä paras ystävä, eikä missään nimessä mikään shoppailukaveri, mutta ystävä.



Etenkin nyt, kun itsekin olen äiti, oma äiti tuntuu entistä läheisemmältä. Kyllä me puhutaan parisuhteesta, ohimennen seksistäkin joskus (ei yksityiskohtia :)), maailman menosta, politiikasta, sisustuksesta ja kaikesta enemmän tai vähemmän tärkeästä, mistä puhun muidenkin ystävieni kanssa.



Meidän ystävyys tosin alkoi vasta sitten kun itse muutin pois kotoa. Siihen asti meillä oli selkeämmin äiti-tytär -suhde, kuohuineen kaikkineen.

mitä vanhemmaksi lapsi tulee. Ei melkein täysi-ikäisen kanssa olla enää kasvattajia vaan nimenomaan ystäviä, jos kaikki on mennyt hyvin.

Käymme shoppailemassa, syömässä ja joskus jopa bilettämässä.

Parhaita ystäviä emme ole. Tyttäreni kertoo paljonkin asioistaan mutta minä en kuormita häntä asioillani.

Toki vaihdamme jollain tasolla kokemuksia.

Ihan niin kuin siinä olis jotain pahaa, että lapsi/nuori haluaa jutella asioistaan äidille!!

Eipä ihme, että nuoret voi niin pahoin eikä vanhemmat tiedä, missä ne luuhaa, jos ette edes halua olla keskusteluväliessä!



Huh huh!

Mun äiti ja isoäiti olivat parhaat kaverit.

Ei sitä muuten voi kuvailla. Soittelivat melkein joka päivä ja juoruilivat puhelimessa. Aina juhlittiin, reissattiin yhdessä jne. Joku kirjoitti aikaisemmin ettei voi olla kaverisuhdetta kun ei lapselle voi kertoa kaikkea. Minä en kerro edes parhaille kavereilleni kaikkea! On mullakin yksityisyys. Esim omat avio-ongelmani on MUN ongelmia miksi piinata kavereitani likaisilla yksityiskohdilla? En mäkään halua kuulla yököttäviä yksityiskohtia vaikka kaverini seksielämästä.

alkoholisoituneesta äidistä, hänen läheisriipuvaisesta ainoasta tyttärestään ja nyt tämän tyttären tyttärestä, joka "saa" jatkaa tätä ah, niin ihanaa "tyttäreni/äitini on paras kaverini" -friikkiyttä. (samanlaiset vaatteet, kampaukset yms).



Tämä tytär ei avioiduttuaan maailman ihanimman miehen kanssa kyennyt ottamaan pesäeroa äitiinsä ja isäänsä vaan majoitti näitä harva se viikonloppu, kun tulivat vonkaamaan yösijaa baari-iltojen päätteeksi. No, lopputuloksen tietää: Eihän kukaan mies tuollaista siedä, että omat vanhemmat ja heidän tarpeensa menevät aina oman perheen edelle :-/



Mulla on kolme tytärtä ja olemme tosi läheisiä ja meillä on ihana lämmin ja avoin suhde. Tyttäret saavat toki vuodattaa minulle ihan mitä haluavat, mutta minä en rasita heitä omilla aikuisten asioillani ja huolillani.

ja tyttö on AINA kertonut mulle tekemisiään tosi paljo, välillä vähän liiankin paljon :)

Myös minä kerron tytölleni paljon, välillä ehkä liikaa minäkin!



Ja tyttö on aina ollut myös erittäin tempperamenttinen, ollaan riidelty ja tapeltu vuosien varrella paljon, mutta siitä huolimatta ollaan toisillemme tärkeitä :)



Tyttö haluaa nykyisin minut kaverikseen usein shoppailemaan ja mielelläni lähdenkin.

Lainaus:

On mullakin yksityisyys. Esim omat avio-ongelmani on MUN ongelmia miksi piinata kavereitani likaisilla yksityiskohdilla? En mäkään halua kuulla yököttäviä yksityiskohtia vaikka kaverini seksielämästä.

TERVEESSÄ äiti-tytär suhteessa ei olla parhaita ystäviä, vaan nimenomaan äiti ja tytär. Omassa elämässäni olen myös saanut seurata tilannetta, jossa äiti jumiutuu yhteen tyttäristään, kokee tämän olevan aivan kuin hän itse nuorempana. Ulkonäön, ongelmien ja muiden asioiden suhteen. Äiti on kuormittanut tätä tytärtä jo hyvin nuorella iällä omilla ongelmillaan. Avautunut asioista joita ei ole kenellekään muulle kertonut. Tästä on seurannut täysin vääristynyt ja sairas suhde heidän välillään.



Äiti ei siis pysty pitämään henkilökohtaisia asioitaan ja ongelmiaan itsellään, tai kertomaan niitä jollekin aikuiselle. Näkee tyttäressä parhaan ystävänsä, eikä tajua mitä on lapselleen aiheuttanut. Toisaalta lapsikin on tyytyväinen tähän suhteeseen. Varmasti saa kuulla olevansa erityinen ja äitinsä suosikki. Rakkaampi kuin muut. Kyllähän sellainen hivelee. Ulkopuolisen silmiin tuo suhde on sairas, säälittää sekä äiti että tytär :(

Minulla nousee aina niskavillat pystyyn kun lapsesta tehdään vanhemman paras ystävä.



Lapsi tarvitsee vanhemman ja ystävien tulee olla omasta ikäluokasta. Lapsen pitää antaa elää lapsuutta toisten lasten kanssa. Lapsen pitää saada kokea surut, pettymykset ja murheet oman ikäisten kanssa.



Vanhemman tehtävä on olla vanhempi eikä ystävä.



Liian usein näkee kuinka äiti (erittäin usein) elää omaa elämää lapsen kautta. Lapsi rakastetaan hengiltä. Samalla lapseen takerrutaan, mikä on "sairasta". Lapsella on oikeus olla lapsi eikä hänen pidä olla äidin ystävä. Äiti hankkikoot ystävänsä muualta.

ja siellä vanhemmat sanoi, että "kukaan ei halua olla kantelija." Tämä siis kommenttina siihen, kun ihmettelin eivätkö he tiedä, mitä lapsensa tekee koulussa!!



Jäin kyllä ihmettelemään, että mistä lähtien se on kantelua, jos nuori haluaa kertoa asioitaan kotona!

...mutta minulle on vieras ajatus,että äiti ja lapsi olisivat mitään "bestiksiä". Ei, kyllä niiden ystävien, jotka kertovat toisilleen henkilökohtaisimmat asiansa, pitää löytyä muualta. En voisi ikinä sälyttää vaikkapa omaan parisuhteeseeni - siis suhteeseen lasten omaan isään! - liittyviä huolia tai intiimiasioita oman lapsen niskaan. Samoin olen myös tarkka siitä, etten utele lapsiltani henkilökohtaisuuksia ja nuuski heidän asioitaan.



Tämä asenne johtuu ilman muuta siitä, että oma äitini on aina halunnut tietää kaikki asiani eikä kaihtanut mitään keinoja niistä perille pääsemiseksi - hän luki kirjeeni ja päiväkirjani ja vahti kaikki menemiseni ja tulemiseni. Aikuisiällä emme jostain kumman syystä ole olleet erityisen läheisiä. Lisäksi isän kuoltua jouduin kuuntelemaan äidin pohdintoja mm. heidän sukupuolielämästään. Olisin voinut tulla toimeen ilman niitä tietoja.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat