Seuraa 

Unihäiriöt ovat länsimainen ilmiö



Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.



Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen.



Läheisyys kasvattaa itsenäisyteen

Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.

"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.



Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80-85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"



Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."

Loput : http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml



Erillään nukkuminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapa, joka ei pohjaudu ihmisen biologisiin tarpeisiin. Muihin nisäkkäisiin verrattuna ihmisvauva on neurologisesti kypsymätön, ja siksi jatkuva läheisyys äidin kanssa päivin ja öin on tarpeen maksimoimaan eloonjäämisen ja hyvinvoinnin. Vauvan kevyempi uni, lyhyemmät unisyklit ja tiheämmät heräämiset palvelevat kaikki näitä tarpeita. Äidin läheisyys ja välitön tarpeidentyydytys niinikään turvaavat elämän alkutaivalta.



Kun vauva nukkuu äidin vieressä, vauvan ja äidin unisyklit synkronoituvat. Näin ollen kun vauva herää imemään, on äitikin todennäköisimmin kevyen unen vaiheessa eikä herääminen ole niin vaikeaa kuin syvästä unesta. Heräämisten määrällä ei näyttäisikään olevan niin paljon merkitystä päiväaikaisen väsymyksen kannalta kuin sillä, mistä univaiheesta herää ja kuinka nopeasti pääsee takaisin uneen.

Loput artikkelista:

http://imetystukilista.net/sivut/index.php...&Itemid=139

Sivut

Kommentit (37)

Lainaus:

Vieressä tuntuu turvalliselta

että vieressä nukkuva vauva nukkuu hyvin, sillä äidin lähellä on turvallista.



Nukahtamisongelmat heikon viestinnän merkki

Kun vauva nukkuu äidin vieressä ja herää keskellä yötä, hän nukahtaa heti. Äidin tutut sydämen äänet ja hengityksen rytmi rauhoittavat. Äidin kannattaa yrittää asettua vauvan näkökulmaan ja miettiä, mitä tämä viestittää.

(Kaksplus 3/2007)




oletkos sinisiipinen itse näitä kokeillut? olen nyt sitten varmaan tosi huono äiti, kun kumma kyllä vauva ei nukahda viereen siitä herättyään vaan suorastaan huutaa. eipä paljon auta mun sydämenäänet tai hengittely, kun pikkukaveri huutaa täyttä hönkää ;) meillä vauva on myös sellainen herkkis, että vieressä ollessaan havahtuu hereille kaikesta, siis jos vaihdan asentoa on varmaa,että vauva herää. jos mies yskäisee,poika aukaisee silmät ym.. ja vieläkö lainaat noita tutkimuksia ja jaksat selittää,että vieressä on parasta ja äidit on huonoja, jos nukuttaa lapsensa omaan sänkyyn?



toki tuo perhepeti on varmasti hyvä, mutta ei se toinenkaan vaihtoehto sen huonompi ole. varmasti jokainen vanhempi miettii oman vauvansa parasta tehdessään päätöksen perhepeti vs. oma sänky. välillä tosin täytyy vauvan lisäksi miettiä myös vanhempien parasta, miten he jaksavat parhaiten.



niin ja joku jo tätä kysyikin,miten sinun lapsesi nukkuvat? en jaksanut lukea kaikkea tuota lainausta, mitä olit ottanut milloin mistäkin tutkimuksesta. noudatatko itse näitä juttuja miten orjallisesti?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

että lukeeko noita kasvatus sun muita oppaita monikin ja vielä noudattaa? eikö nykyisin enää pärjää omalla järjellä ja omilla vaistoilla edes pienen vauvan kanssa vaan pitää noudattaa jonkin tyypin neuvoja niin kuin nyt tuo anna walhgren vai mikä ihme se oli?täysin tuntemattomia tyyppejä mulle kaikki! kyllä tuo esikoinenkin ihan normaali on ,vaikken mitään oppaita lukenutkaan vaan toimin niin kuin se parhaiten sopi meille ja eritoten vauvalle. Hän nukkui vieressä yli vuoden ikäänasti, koska pelkäsi pinnasänkyä,tavan sänky sopi sitten heti,kun tajusin siihen siirtyä. En tosiaankaan itse orjallisesti noudattaisi mitään, "antaa ensin huutaa 5min yksin ja sitten mennään katsomaan"-juttua ja koko huudatusunikoulu on minusta ihan kamala ajatuksenakin. Miksi sen vauvan pitäisi nukkua yöt heräämättä jo alle vuoden ikäisenä, meillä vasta nyt 3vuotias esikoinen alkoi tehdä sitä!

Ihmettelen vain nyt suuresti tuota,miksi jotain tutkijaa/tutkimusta täytyisi noudattaa,kun varmasti pärjäisi hyvin ilman niitäkin..joitain vinkkejähän niistä tietenkin voi saada ja neuvoja,miten voisi toimia,mutta ...

Jean Liedloffin kirja The Continuum Concept ilmestyi alunperin jo 1975 ja siitä on tullut "pehmeän lastenhoidon" klassikko. Kirjan näkökulma on evoluutiopsykologinen.



Liedloff asui ja eli heimon kylässä ja hänellä oli tilaisuus tarkkailla mm. heimon tapaa olla lasten kanssa. Yequana-lapset viettävät käytännöllisesti katsoen kuusi ensimmäistä kuukauttaan - siihen saakka kunnes alkavat ryömiä - sylissä, kannettuina. Heidät otetaan mukaan joka paikkaan, he ovat jatkuvasti mukana vanhempien tai isompien sisarusten tehdessä töitä, keskellä tapahtumia. Liedloff kertoo hätkähtäneensä sitä, miten erilaisia intiaanilapset olivat verrattuina hänen tuntemiinsa länsimaisiin lapsiin. Yequana-vauvat, jotka saivat kyllikseen syliä, läheisyyttä ja kantamista, olivat rauhallisia, fyysisesti rentoja ja luottavaisia. Isompina, liikkumaan opittuaan, lapset olivat itsenäisiä, eivät takertuneet äiteihin tai hoitajiinsa eivätkä kitisseet näiden perään, vaan liikkuivat rohkeina ja tutkivat ympäristöään, palatakseen aina välillä tarkistamaan, että "tukipiste" eli äiti tai muu hoivaaja oli paikalla. Lasten motoriset taidot kehittyivät huomattavasti nopeammin kuin länsimaisten, vaunuissa ja pinnasängyissä makuutettujen lasten.



Meidän länsimaisessa lastenhoidossamme on vain menty oudosti metsään ja harhauduttu tästä: lapsi, joka odottaa saavansa ensimmäiset elinkuukautensa olla iho ihoa vasten, sylissä, kannettuna, lähellä ihmisen sydämensykettä, luonnollisessa liikkeessä, pannaankin yksin makaamaan ja pahimmassa tapauksessa jätetään huutamaan peitolla vuorattuun koppaan tai liikkumattomaan sänkyyn. Lapsen lajinmukaiset odotukset ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan: kohdun ulkopuolella todellisuus onkin aivan muuta kuin mitä lapsi geeneihinsä ohjelmoidun kehityslinjan mukaan odottaisi.



Se, miten Liedloff kuvaa länsimaisen vauvan havaintomaailmaa, on järkyttävää luettavaa. Vauva elää ensi kuukausinaan "ikuista nyt-hetkeä". Hänelle asiat ovat joko oikein (jatkumon mukaisesti) tai väärin. Hän ei osaa toivoa tai odottaa, että jos asiat ovat kehnosti nyt, ne paranevat pian. Hän ei voi ajatella, että "äiti tulee kohta takaisin" kun äiti jättää hänet: vauvan maailma on äkkiä romahtanut. Hän itkee, joka on hänen yrityksensä saada syli taas palaamaan ja saattaa asiat kohdalleen. Liedloff kirjoittaa: "Mutta jos [vauva] jätetään itkemään liian pitkäksi aikaa, jos vastausta, jota hän itkullaan hakee, ei tulekaan, itkun ilmentämä yritys saada asiat taas kuntoon lakkaa ja tilalle tulee tyhjyys vailla aikaa tai toivoa." Ja vielä: "Mikään hänen esi-isiensä kokemuksessa ei ole valmistanut häntä yksin jäämiseen, nukkuessa tai valveilla, ja vielä vähemmän siihen, että hän joutuisi itkemään ilman vastausta." (Vapaasti suomennettuna.)



Liedloff siis kritisoi meidän länsimaista lastenhoitokulttuuriamme kovin sanoin siitä, miten vaistoista vieraantunutta se on. Äidit ehkä vaistoavat, mikä olisi oikein pienen vauvan kanssa - mutta eivät uskalla luottaa omaan vaistoonsa. Liedloffin mukaan pikkulapset hyötyvät valtavasti siitä, että he saavat tulla syliin, syleihin, aina kun tahtovat, ja nukkua vanhempiensa sängyssä näiden kanssa.



Yleensä lapset jo melko pian, saatuaan läheisyyttä kyllikseen, haluavat omasta aloitteestaan siirtyä omaan sänkyyn. Liedloffin mukaan alusta asti "perhepedissä" nukkuneet lapset yleensä haluavat siirtyä omaan sänkyyn kahden vuoden paikkeilla.



Saako lasta kohdella miten vain kasvatuksen nimissä? Aikuista ei jätettäisi yksin itkemään, aikuisen ahdistusta yritettäisiin lievittää ja aikuisella olisi oikeus vaatia tätä, miksei sitten lapsella. Liedloffin mukaan me voimme muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa paremmaksi, kun lähdemme liikkeelle omista lapsistamme ja autamme heitä rakentamaan persoonallisuudelleen vahvan pohjan. Sillä hyvin kohdellut lapset kohtelevat hyvin myös omia lapsiaan.



"Kun todella ymmärrämme, mitä seurauksia on sillä miten kohtelemme vauvoja, lapsia, toisiamme ja itseämme, ja opimme kunnioittamaan lajimme todellista luontoa, saamme aimo annoksen lisää kykyä iloita."



Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apliedloff.html

Anzku1983:lle! Samoilla linjoilla sun kanssa.



Kyllä - moni noudattaa mitä ihmeellisimpiä huudatusjuttuja kuuntelematta vauvan viestejä. En voi muuta kuin hämmästellä sitä määrätietoisuutta ja mielestäni välillä melko julmia tapoja vauvan "unikouluttamisessa" lukiessani näitä ketjuja, haloo, missä on vanhempien omat vaistot? Miltä äidistä itsestään tuntuu, miksi vauva herää? Kaipaako hän vanhempiaan, onko hän nälkäinen vai sairas, pelotttaako häntä nukahtaa yksin? Oikea vastaus löytyy vanhemmilta itsestään eikä ihmeellisistä nettineuvoista. Myös mitä isomman numeron yöheräämisistä tekee itselleen ja sitä kovaan ääneen toitottaa, sitä isommaksi ongelmaksi se todella tulee. Kun vauvan tarpeisiin vastataan myös öisin, auttaa se vauvaa luomaan luottavaisen käsityksen öistä ja yöheräilyt siten vähenevät. Virallisesti huudatusta ei enää tosiaankaan suositella, nyt tehdään tassuttelua, mikä sekin on vauvan tarpeisiin vastaamista.



Hämmästyttää lukea tämän tyyppisiä juttuja "sorruin ottamaan aamuyöstä viereen, jotta saataisiin edes nukuttua loppuyö. Tiedän, että tein VIRHEEN, koska vauvan pitää osata nukahtaa yksin pinnasänkyynsä". Siis häh?



Itse olen kuunnellut omaa vaistoani hoitaessani vauvaani ja oli todellakin selvää, että hän ei ole ollut mitenkään valmis yksin omaan huoneeseen nukkumaan vielä edes 1 vuotiaana. Yöheräämisiä oli vieressä nukkuenkin parinkin tunnin välein, mutta niistä ei tehty numeroa. Annettiin tuttia, tissiä ja tassua. Mikä nyt silllä hetkellä oli tarve. Usein heräävän vauvan lohduksi riitti se, että olimme läsnä, antamassa turvaa. Öisin meillä ei ole koskaan itketty, käytiin hereillä vain muutamaksi minuutiksi. Ei itse tarvinnut kuin kevyesti herätä ja toimia, nousematta sängystä, puhumattakaan, että olisi pitänyt juosta toiseen huoneeseen. Heräilyt loppuivat vauvalta itsestään miltei heti 1vuotiassynttäreiden jälkeen. Ilman mitään unikouluja. Vielä yli 2 vuotiaana nukkuu vieressä ja ilman mitään ongelmia. Heräilee välillä ja kokeilee kädellä, ettei ole yksin ja jatkaa uniaan. Ei herätä vanhempiaan. Hän ei vielä ole valmis omaan huoneeseen, mutta on ihanaa, kun tietää, että kaikki nukkuvat läpi yönsä ilman huutoja.



Toisilla nämä yöongelmat vain jatkuvat ja jatkuvat, kun vauva muuttuu taaperoksi ja osaa kiivetä pinnasängystä pois ja siirrytään lastensänkyyn. Ja siitä alkaa nämä tuntikausien nukutusrumbat, kun poispyrkivää lasta yritetään pitää omassa sängyssään. Lapsi on monesti joutunut kokemaan pelkoa ja turvattomuutta jo pinnasängyssään. Ja se tunne säilyy. Ja näillä nämä yöheräilyt voivat oikeasti jatkua jopa 3 vuotiaaksi, jos vain sinnikkäästi pidetään kiinni jostain käsityksestä, joka ei toimi ko. perheessä.



Yöheräilyihin on lukemattomia syitä, mutta suurin syy on eroahdistus, varsinkin yli 6 kk vanhoilla. Vauva on biologisesti koodattu varmistamaan öisinkin se, että häntä ei ole hylätty. Toiset vauvat puuskuttavat läpi yön heräämättä sen kummemmin tai herätessään osaavat painua takaisin uneen, kun toiset taas tarvitsevat vanhemman läsnäolon tai haluavat varmistaa sen läsnäolon. Tätä tarvetta ei ole syytä kitkeä huonosti nukkuvan vauvan merkkinä, kyseessä on normaali biologinen taipumus.



Kun vauva on kyllikseen saanut turvaa ja tarpeidensa mukaisesti läsnäoloa myös öisin ja nukahtamishetkellä, hänelle on muodostunut positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumaanmenosta. Hän ei yhdistä nukkumaankäymistä ja nukkumista hylkäämiseen, pelkoon ja itkuun. Hän uskaltaa nukkua yönsä ja herätessään on rauhallinen ja osaa painua uneen. Jotkut osaavat tämän piankin, jotkut vauvat osaavat nukkua yönsä yksin. Mutta se ei tarkoita, että muutkin vauvat tämän niin kovin arvostetun taidon osaisivat. Vauvat ovat kaikki erilaisia!!



Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä sanoo, että lähellä nukkuneet vauvat ja lapset ovat myöhemmin erittäin kyvykkäitä nukkumaan omissa sängyissään, koska heidän perusturvallisuutensa on kunnossa ja heidät siirretään sinne sitten, kun oma tunne-elämän hallinta on kunnossa. Uskon tähän aivan täysin. Että jos alussa antaa sen läheisyyden, saakin sillä kasvatettua lasta itsenäisyyteen. Vasta 1 v 6 kk on valmis vakuuttamaan itsensä siihen, että yöllä on kaikki ok herättyään. Toiset ovat valmiita vasta paljon myöhemmin. Unihäiriöt ovat oikeasti yleisimpiä niissä piireissä, joissa vauva erotetaan yöksi vanhemmistaan.



Nukahtamishetken tulisi aina olla miellyttävä ja positiivinen kokemus, jotta siitä myöhemminkään ei muodostuisi ongelmaa. Monet tekevät vain karhunpalveluksen itselleen ja vauvoilleen, jos yrittävät väenvängällä nukuttaa vauvan itsenäisesti pinnasänkyyn. Jos vauva nukkuu omassa pinnasängyssään hyvin, niin sittenhän mitään ongelmia ei ole. Sitten nukkuu siellä. Jos ei nuku, vanhempien olisi tosissaan syytä miettiä toisenlaisia tapoja. Ei ole mitään sääntöjä siitä, missä ja miten vauvan olisi pakko nukahtaa. Noin ajatellessa jää kiinni toimimattomaan kaavaan josta on vaikea päästä pois.

Realistisetkin ennakko-odotukset esim. esikoisvauvan tai läheisten ystävien vauvojen tuomat mallit voivat johtaa vanhemman harhaan, mikäli hän yleistää niitä uuteen tulokkaaseen. Vauvat ovat kerta kaikkiaan tavattoman erilaisia ja he kukin tarvitsevat omanlaistaan tukea kypsymiselleen ja jäsentymiselleen. Vauvaan kiinnitetyt odotukset siitä, kuinka paljon tai kuinka pitkiä aikoja hän nukkuu, kuinka usein tai kuinka paljon hän syö tai kuinka vireä ja aktiivinen - tai passiivinen ja vaatimaton - hänen tulisi olla, voivat lisätä vanhemman ahdistusta omasta kyvystään synnyttää ja kasvattaa hyvä lapsi.



Sekä valmistautumisen vaiheessa että vastuullisen vanhemman roolin ottamisen jälkeen vanhemmat tarvitsisivat paljon apua ympäristöltään. Nykyinen yltiöyksilöllinen kulttuurimme ei tätä useinkaan salli. Todetaan, että "On sitä aiemminkin ja vaikeammissa oloissa lapsia kasvatettu", ja nuoret, kokemattomat vanhemmat jäävät vaille ymmärtävää ja psyykkisesti kannattelevaa yhteisöä.



Tyypillisen uniongelman keskeisin hoito on vanhemman itseluottamuksen parantaminen. Hänen on voitava kokea pystyvänsä auttamaan vauvaansa ja kestämään todellisuuden mukana tulevia harmeja, kuten oman uupumuksen ja vauvan tarpeen ristiriitaa. Hänen on saatava tietää tehokkaista tavoista tyynnyttää ja rauhoittaa lasta ja tukea hänen fysiologista tasapainoaan. Hänen on voitava olla varma iltarutiinien arvosta ja niistä kiinni pitämisen tärkeydestä lapsen tahdon lisääntyessä ja toiveiden moninkertaistuessa. Hänen on kyettävä joustamaan empaattisella tavalla sairastavan, hampaitaan potevan tai muussa kehitystehtävässä ärtyvän lapsen erityistarpeille.



Hänen on myös saatava kuulla, ettei lopullista voittoa tai tappiota ole vanhemmuudessa, vaan tilanteita voi aina muuttaa toivomaansa suuntaan asteittaisesti, kun pysyy itse luotettavana eikä aseta lapselle liian suuria kertaluonteisia kehitysvaatimuksia. (HUS unikoulu)

********************

http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsears.html



Kiintymysvanhemmuteen liitetään kaikenlaisia vääriä uskomuksia. Se ei ole mikään "uusi kasvatussuunta", pikemminkin se on ajattelutapa, joka KORJAA viime vuosikymmenien VÄÄRIÄ lastenhoitoneuvoja. AP on sellainen tapa elää lasten kanssa, jonka useimmat vanhemmat omaksuisivat luonnostaan, jos heidän päätään ei sekoitettaisi väärillä "asiantuntijaneuvoilla".



"Me uskomme, että kiintymysvanhemmuus suojaa lapsia monilta sosiaalisilta ja emotionaalisilta ongelmilta, jotka saastuttavat yhteiskuntaamme. Se, miten hoidat lapsiasi hänen ensimmäisinä elinvuosinaan, todella vaikuttaa siihen, millaisia aikuisia heistä tulee". "Kiintymysvanhemmuus on käytäntö, jota monet vanhemmat noudattaisivat ilman muuta, jos heillä olisi luottamusta ja tukea seurata omaa intuitiotaan."



Kiintymysvanhemmuus ei ole mikään tiukka sääntöjen kokoelma. Se on pikemminkin asenne, joka ulottuu koko lastenkasvatukseen.



Kiintymysvanhemmuus = AP (Attachment Parenting). Ytimessä on ajatus siitä, että lapselle luodaan varhaisvaiheessa läheinen, turvallinen kiintymyssuhde. Nykyäänhän törmää hätkähdyttävän usein ajatuksiin, että jo pikkuvauvaa pitäisi "itsenäistää": totuttaa nukkumaan itsekseen, viihtymään yksin ja pakottaa aikuisten mielestä oikeisiin rytmeihin. AP:n mukaan vauva, joka varhaisvaiheessa kyllikseen läheisyyttä ja turvallisen kiintymyssuhteen, kasvaa itsenäiseksi ja luottavaiseksi maailmaa kohtaan.



Beware of detachment parenting", "Varo erottavaa vanhemmuutta'":

"Huudattaminen auttaa. Älä anna vauvan nukkua samassa sängyssä kanssasi. Teet lapsen liian riippuvaiseksi sinusta. Mitä - vieläkö sinä imetät?" Nämä väittämät ja niiden kuunteleminen on Searsin mukaan omiaan luomaan perheeseen disharmoniaa. Attachment parenting -ohjeiden seuraaminen taas luo harmoniaa perheeseen. Ja harmonisessa perheessä myös nukutaan paremmin.



Sears kehottaa perheitä soveltamaan AP:n periaatteita sen mukaan, mikä kullekin sopii parhaiten. Mitään ehdottomia, mustavalkoisia ohjeita ei lastenhoidossa voi antaa, sillä perheet ja lapset ovat erilaisia. Kuitenkin AP:n perusajatuksena on, että sen avulla vanhemmat oppivat tuntemaan lapsensa paremmin ja voivat auttaa lapsiaan voimaan hyvin.



miksi AP kannattaa?

Mitä hyötyä AP:n käytäntöjen omaksumisesta sitten on? Searsin mukaan vanhemmat oppivat niiden avulla tuntemaan lapsensa hyvin. He tulevat herkiksi lapsen reaktioille ja pystyvät vastaamaan niihin, ymmärtävät intuitiivisesti lapsensa viestejä. He myös luottavat itseensä vanhempina. Vanhemmilla on realistiset käsitykset lastensa kehityksestä eri ikäkausina; lapset ovat heille ilon lähde. Tämän kaiken Sears summaa yhteen sanaan: harmonia.



miksi AP toimii?

Attachment parenting toimii, koska se kunnioittaa lapsen yksilöllistä temperamenttia, Sears kirjoittaa. Lapsella on synnynnäisiä tarpeita ja tapoja ilmaista niitä. Kun vanhemmat ovat avoimia lastensa viesteille, he oppivat lukemaan niitä ja vastaamaan lapsen tarpeisiin. Tätä kautta lapsi myös oppii viestimään yhä paremmin ja luottamaan siihen, että häntä ymmärretään. Searsin mukaan erityisen tehokasta ja tarpeellista AP on silloin, kun lapsi on ns. vaativa lapsi ("high need child"). Toisin sanoen lapsi, jota kutsutaan levottomaksi, vaikeaksi, haastavaksi, vahvatahtoiseksi....



mitä hyötyä AP:sta on lapselle?

Itseluottamus. Lapsi oppii, että hänen tarpeisiinsa vastataan; lapsi oppii luottamaan. Luottamus luo lapseen tunteen siitä, että hän on "erityinen henkilö". Tämä on Searsin mukaan pohja lapsen itseluottamukselle, hyvän olon tunteelle joka on persoonallisuuden kehittymisen kannalta tärkeää.



Läheisyys. Lapsi oppii sitoutumaan ihmisiin, ei esineisiin. Hän kykenee luomaan kestäviä kiintymyssuhteita lapsuudessa ja aikuisena.



Myötätunto. Lapsi oppii olemaan herkkä ja osaa antaa myös toisille.



Pitkäaikaiset vaikutukset. Tiivistettynä Searsin ajatus on, että lapset, joita on kohdeltu hyvin ja eläytyvästi, osaavat kohdella myös toisia ihmisiä hyvin ja eläytyä toisiin.



Huudatusunikoulua ei Searsien mukaan kannata kokeilla, koska lapsi oppii siitä turvattomuuden lisäksi vain sen, ettei tämän tarpeisiin vastata. Heräilyn todellinen syy ei selviä, mikäli oletetaan lapsen olevan hemmoteltu tai oppineen heräilemään.



Kannattaa olla joustava. Jos valitset jonkun metodin, ei sitä ei tarvitse noudattaa 100 prosenttisesti. Tee sitä mikä toimii, unohda loput. Nukutuskeinoista muodostuu kokemuskansio, ja vaikkei joku keino jonain yönä toimisikaan ei se tarkoita, että yöheräilyt silti jatkuisivat vuosia. Aika on puolellasi, ja kaikista yrityksistä viisastut. Joku konsti, joka ei toiminut kuukausi sitten saattaakin nyt toimia. Kannattaa koittaa opettaa vauvalle monia eri keinoja nukahtaa (sekä iltanukahtamiseen että yöheräilyihin), tämä lisää omaakin jaksamista jos ei aina tarvitse tehdä saman kaavan mukaisesti.

Artikkeleiden kautta aukeaa myös toisenlainen vanhemmuus, mikä ei ole niin itsestäänselvää länsimaissa, jossa korostetaan kovasti yksilöllisyyttä ja vauvan varhaista itsenäistämistä, joka ei ole ihmislajille luontaista. Vauvalehdissäkin annetaan hyvin yksipuolinen kuva siitä, missä vauvan tulisi nukkua. Pitää muistaa, että monet lastenkasvatustavat ovat muodostuneet "säännöiksi", jotka eivät kuitenkaan painota vauvan parasta. Anna Wahlgrenista olen kuullut kritisointia siitä, että siinä ei jää sijaa vauvan yksiköllisten tarpeiden kuuntelulle eikä vanhempi voi toimia "musta tuntuu"-meneltelmällä. Sama Pantleyn kanssa. Erittäin väsyneiden vanhempien on vaikeaa vetää tiukka linja läpi samalla kun se saattaa sotia vauvan tarpeita vastaan. Jos vanhemmat tietävät, että esim. rauhoituisi tällä keinolla, mutta emme nyt saakaan kirjan mukaan sitä tehdä, ja turhautuvat, jos kirjan neuvo ei toimi. Huudattamisesta vielä, että sen on todettu toimivan vain tilapäisesti. Tämä myönnetään jopa HUS unikoulussa, jossa huudattamista ei enää tehdä, koska sen on todettu vahingoittavan vauvan kiintymyssuhteen kehitystä.



Vanhempien pitäisi uskaltaa olla vanhempia juuri tälle omalle vauvalleen, ja heidän tulisi kuunnella enemmän omia vaistojaan ja tehdä niin - ilman mitään tiukkalinjaista kirjaa pisteestä a pisteeseen b. Mitä vauva tuntuu yöllä tarvitsevan vanhempien mielestä? Mikä itkuun auttaa? Missä vauva tuntuu nukkuvan parhaiten? Miten vanhemmat saavat nukuttua parhaiten? Yksiselitteinen vastaus ei löydy netistä, vaan katsomalla vauvaa ja toimimalla vauvan tarpeiden mukaan. Jokainen vauva on yksilö ja vanhemmilla on parhaimmat tavat vastata vauvan tarpeisiin. Jos rauhoittuu syliin, sitten annetaan sitä syliä! Kaikki ihmeelliset ohjeet, kuten tietyn minuuttimäärän huudattaminen, ovat kaikkea muuta kuin vauvan herkkää kuuntelua ja parasta vanhemmuutta. Tällaisten mielivaltaisten ohjeiden noudattaminen saa vanhempien vaiston turtumaan. Kenellekkään ei varmaan tulisi edes mieleen, että nytpä katsotaan kellosta 5 min, ennenkuin menemme paikalle, vaan ilman ohjetta menisivät heti, vaistojensa sanelemana.



Netistä löytää vertaistukea, mutta ihmeellisiä ohjeita on syytä suodattaa joskus rankankin suodattimen läpi. Vanhemmuudesta voidaan tehdä rankkaa ja uuvuttavaa, mutta sitä sen ei tarvitsisi olla.

En nyt oikein tiedä mitä tähän kommentoisi.... Laittaa vaan niin vihaksi lukea näitä tekstejä, vaikka en tiedä miksi.

Sinisiipinen paasaa paljon siitä että perhepeti on paras mahdollinen valinta lapselle. Mutta kaikki perheet ja äidit on ERILAISIA. Esimerkiksi meillä perhepeti ja "vauvanlähtöinen" nukkuminen ei ole mielestäni mahdollista. Mieheni on ylipainoinen ja nukkuu sikeästi (uniapnea) nukun itse hyvin huonosti koska joudun "suojelemaan" vauvaa. Muutaman kerran kierähtänyt vauvan päälle.

Lapsemme nukkuu huonosti vieressämme ja herää aina kun yskimme, vaihdamme asentoa yms.

Itse kärsin selkäsärystä ja kipeistä hartioista kun joudun nukkumaan kippuralla lapsen vieressä. Ja kyllä meillä itkettiin, ja hälistiin öisin vaikka nukuttiinkin perhepedissä.

Ja itsekkäänä äitinä, haluan että minulla ja miehelläni on illalla hetki aikaa vain toisillemme, vaikka harrastaa seksiä omassa sängyssämme, sohvan sijasta. Minusta on tärkeää että pojallani on vielä vuoden päästä äiti ja isä jotka asuvat samassa osoitteessa onnellisina.



Toisaalta minusta olisi ihanaa nukkua perhepedissä, ei ole mitään ihanampaa kun herätä pienen nyytin höpöttäessä vieressä. Ja peesaan Margea kun hän kirjoitti että usein tama "unikoulu" onkin vaikeinta äidille, ei lapselle. Lapset kun tottuvat yllättävän nopeasti uusiin tilanteisiin.



Läheisyydestä. Meillä lapsi ainakin saa ihan tarpeeksi läheisyyttä, haleja, suukkoja yms päivisin. Kun nukkuu omassa sängyssä, sitä oikein "tankataa" päivisin. Eli siihen on paha vedota. En usko että poikani kehitys kärsii siitä että hän joutuu nukkumaan omassa sängyssään tai että poikani tuntee 3 vuotiaana turvattomuuden tunnetta sen takia!



Kirjoitaat myös että "Oikea vastaus löytyy vanhemmilta itsestään eikä ihmeellisistä nettineuvoista." Miksi ihmeessä sitten jakelet täällä nettineuvoja?



- Aivilo -

Jostain syystä tyyli millä *sinisiipinen* on asiaansa esittänyt tökkii ja pahasti, vaikka siis olen aiheesta loppupeleissä samaa mieltä. Ehkä se on se uskonnollishenkinen paatoksellisuus, millä asiaa julistetaan? Tai se, että AP on todellisuudessa paljon muutakin kuin pelkkää perhepetiä (sen tason curlausta ettei sovi meidän perheeseen yhtään)? Ylipäätään ihmettelen perusteella pinnasängyssä syntymästä lähtien olisi nykyään/edelleen itseisarvo? Käsittääkseni tämä kuvio oli voimassa osastoa 70-luvulla; tuttavapiirissäni ei ole yhtään perhettä jossa EI sovellettaisi jonkintasoista perhepeteilyä pikkuisten kanssa, ilman että ollaan edes kuultu mistään kiintymysvanhemmuudesta... Ihan klassista huudattamistakaan ei kai enää kovin paljoa harrasteta, eiköhän se oli jotain tassuhoito-tyyppistä nykyään useimmilla?



Meillä on kolme lasta, kaikki nukkuneet perhepedissä vähintään ekat 6kk. Itse tykkään, että pienen ihmistaimen on hyvä nukkua vanhempiensa lähellä, mutta ei se mitään maagisen täydellisiä öitä ole tuonut!!! Kaikkea muuta oikeastaan, joten ihan turha minusta on syyllistää huonounisten lasten äitejä siitä että syy olisi vain siinä missä ja miten lapsi nukkuu! Meillä nämä perhepetiläisetkin ovat heräilleet enemmän ja vähemmän, pikkuvauvoina kahden tunnin välein, maitohuikkaa tms on silti tarvittu jne. Yhden kanssa on aluksi valvottu 03-05 väli, vaikka kuinka oli puolikoomaisen äidin sylissä niin ei vain unirytmit synkronoituneet... Meni sekin ohi, jossain vaiheessa, mutta eiköhän se kuulunut ihan normaaliin kehitykseen...



Ja tosiaan, sitä mukaa kun ovat kasvaneet on yöt muuttuneet aina vain vaikeammiksi, meille vanhemmille siis. Yksinkertaisesti vilkkaina lapsina ovat olleet karmaisevan vilkkaita öisinkin. Täytyy sanoa, että en minä ainakaan osaa nukkua, jos vieressä harjoitellaan ylösnousua/potkitaan täysillä/revitään hiuksista/killitetään ja kiskotaan nenästä. Tai vain halataan ja rutistellaan ja höpötetään, 3 x tunnissa 10 min kerrallaan... Tai muuten vain unissaan pyöritään akselin ympäri, pahimmillaan jalkopäähän ja sängystä lattialle. Olisiko muilla sitten lapsia, joilla uusien oppiminen ei näy öisin ja vaikuta uniin, ja mulla sitten vain huono tuuri kaikkien kohdalla? Jotenkin musta tuntuu, että ei nuo minun lapset kumminkaan ole se poikkeus...



Meillä on päikkäilty yms pinniksessä (parivuoteen vieressä) jo aiemmin ja sitä mukaa kun öillinen liikehdintä on kasvanut on taapero nukutettu omaan sänkyyn. Onhan se protesteja aiheuttanut, ja ollut niitä vaiheita joissa pinnoja on paukuteltu urakalla. Ja on meillä kokeiltu välillä josko nyt nukkuisi sängyssä siivommin, mutta lopputulos on aina sama. Kukaan ei nuku kunnolla, ei vanhemmat eikä lapset... Sen myös sanon, että ei se vanhempien tarvitseminen öisin välttämättä itsestään mihinkään vähene. Ikävä juttu sekin, vanhemmille erityisesti, mutta kyllä meillä on tarvittu tietynlaista omaa tassuttelu-mallia. Keskimmäinen on kohta 3v, heräilee normaalisti 1-3 yössä ja vaatii vähintään "kaikki hyvin, nukutaans nyt" kommentin. Itsenäistä nukahtamista meillä on yritetty tukea konstilla jos toisella, tuloksettomasti... Mutta ei, ei sitä todellakaan voi pitää vieressä potkimassa ja repimässäkään... Se vaan toimii vielä huonommin, kun nukkuu sitten sekä vanhemmat että lapsi itse todella huonosti.

Meillä elämänmenoon vaikuttavat valitettavasti myös mm. vanhempien työelämä ja sosiaalinen elämä (kyllä, olen hirviöäiti, en ole sataprosenttisesti omistautunut vauvalle). Meidän perheessä vanhempien sänky on vanhempien sänky, jossa me aikuiset nukumme keskenämme, rakastelemme, juttelemme tärkeitä asioita (jotka eivät aina kuulu lapsen korviin).



Ihan mutupohjalta olen järkeillyt näin: voin joko yrittää sopeuttaa koko ympäröivää maailmaa lapsen tarpeisiin, tai yrittää auttaa lasta sopeutumaan ympäröivään maailmaan. Ensimmäinen vaihtoehto tuntuu jo etukäteen toivottomalta, aina jostain tulee joku pelon tai turhautumisen aihe vaikka vanhemmat kuinka yrittäisivät. Ja mitäs muuta elämä onkaan kuin sarja kaikenlaisia harmeja ja pettymyksiä?



Hirviöäitinä siis paitsi nukutan vauvaa omassa sängyssä (kauhistus), olen myös palannut töihin ja laittanut hänet perhepäivähoitajalle (vankilaan!), ja ruvennut syöttämään hänelle äidinmaidonkorviketta (kuolemantuomio!).

...oman pointtisi mutta suosittelen silti etta lukisit anna Wahlgrenin kirjan alkuosaa ennen kun tekisit johtopaatoksia siita. Olen lukenut kirjan ja mielestani se antaa kylla tilaa kaikenlaiselle erilaisuudelle.. Ja esittaa myos vaihtoehtoja riippuen minkalainen vauva sielta putkahtaa...Kylla Anna tietaa etta joka vauva on erilainen silla hanhan on synnyttanyt 9 kertaa!! Hanen perusperiaate on etta vauvaa ei voi jattaa yksin vastuuseen omista tarpeistaan odottamalla etta han kertoo vanhemmille mita tarvitsee...vauva hataantyy kun haluaa ja tarvitsee kuulla vanhemmilta miten tulla toimeen ja selviytya maailmassa...Sen takia on hyva asettaa jonkinlainen aikataulu vauvalle jotta tama tietaa ja oppii ajan myota etta ruokaa on aina tulossa eika hanen tarvitse itkea etta saa ruokaa. ja etta nukkumaan paasee aina jotta ei tarvitse hataantya ja itkea etta nytko minun pitaisi nukkua?? Lapsi tykkaa rutiineista ja tuntee olonsa turvalliselta etta nyt han tietaa etta selviytyy ja voi luottaa vanhempien kertovansa etta nain me taalla meilla toimitaan ja ett kaikki on kylla hyvinn

Teollistuneiden länsimaiden erääksi ongelmaksi on noussut ilmiö, jota kutsutaan "kateissa olevaksi vanhemmuudeksi", tai "varastetuksi vanhemmuudeksi". Vanhemmat eivät osaa toimia lastensa kanssa ilman oppaita ja ohjeita, lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on tullut asiantuntijavetoista. On myös paljon normiksi muuttuneita lastenhoito- ja kasvatuskäytäntöjä, jotka eivät perustu vauvan tai lapsen parhaaseen, vaan aikuisten tehokkuutta korostavaan ajankäyttöön ja varhaisen itsenäisyyden vaatimuksiin.



Vauvat nukkuvat parhaiten äitiensä läheisyydessä, koska heidän tarpeensa tulevat näin nopeammin tyydytetyiksi ja he ovat rentoutuneempia. Vauvojen uni on ensimmäisten 3-4 kuukauden aikana hyvin erilaista kuin aikuisten, esimerkiksi REM-unen osuus on suurempi kuin aikuisilla. Vauvan kypsymättömät aivot eivät aluksi osaa säädellä hengitystä, joka vaihtelee erilaisten unijaksojen mukaan, mutta vauvat osaavat kyllä mukauttaa hengityksensä äidin hengityksen ja unirytmin mukaiseksi. Kyvyllä saattaa olla kätkytkuolemia ennaltaehkäisevä vaikutus, yksin nukkuvilla vauvoilla hengityksen "tahdistaja" puuttuu. Yksin nukkuvat vauvat vaipuvat syvempään uneen ja heidän yhtäjaksoiset unijaksonsa ovat pidempiä kuin yhdessä vanhempien kanssa nukkuvilla vauvoilla.



Jos äidin ja lapsen unirytmi on sama, äiti ei väsy kohtuuttomasti, koska hän havahtuu yöllä ruokkimaan vauvaansa molempien unen ollessa keveimmillään. Yösyöttöihin ei kulu paljon aikaa, ja äiti saa nukuttua pidempiä yhtäjaksoisia unijaksoja.



Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.



Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.



Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.



Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.



Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.



Loput artikkelista:

http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49

...poikkeaa alkuaikojen "luonnollisesta" kultturista on se kulttuuri jossa me elamme. Olen samaa mielta Cerisen kanssa etta on parempi sopeuttaa lapsi ymparistoon kuin sopeuttaa ymparisto lapseen... Tama on perusajatuksena Anna Wahlgrenin Lapsikirjassakin jonka Sinisiiven tulisi lukea kun naemma tykkaa tutkimuksista. Wahlgrenilla kun on aivan oma 9 lapsen kokemuksella tehty tutkimus...

Oman lapseni kanssa kokeilin perhepetia mutta vauva kun ei nukkunut hyvin muutakuin vaunuissa meidan olkkarissa! Ja ulkona paikkarit! Ja mina nukuin sita huonommin ja olin vasyneempi..Kylla musta tuntuu etta ne vauvat tietaa etta ollaan kotona ja tullaan "apuun" tarvittaessa..

joo, jos se on joku äitiydenmittari niin huono olen minäkin. Neljä lasta, ja kaikki nukkuneet heti laitokselta kotiuduttua omassa sängyssä, noin kaksiviikkoisesta jopa omassa huoneessa. Kenelläkään näistä neljästä ei ole koskaan ollut minkäänlaisia nukahtamis tai uniongelmia. Vanhin on 12 ja nuorin reilu 1v. Kaikkia olen imettänyt peräti pari viikkoa, ja omaan harrastukseenkin lähtenyt heti kun vaan jalat on kantaneet:) Töitäkin olen alkanut tekemään aika pian.



Ainiin, meillä käyetään jopa kertakäyttövaippoja, valmiita ruokia ja tuttia!!!!!



Vastauksena siis oli kysymykseen, täällä kanssa äiti joka tykkää nukkua ihan yksin!

Perhepedin toimivuus on pitkälti myös järjestelykysymys. Perhepedissä pitää tietenkin olla tarpeeksi tilaa kaikille, jotta se olisi mukava. Oma peitto kaikilla ja vauva unipussissa tai kapalossa. Voi olla normaalia leveämpi parisänky käytössä tai laittaa yhdenhengen sängyn vielä parisängyn viereen. Perhepediksi luetaan myös sivuvaunu pienellä vauvalla. Parisänky seinään kiinni. Vauva kannattaa nukuttaa seinän puolelle tai sivuvaunuun, niin että äiti on vauvan vieressä. Terve äiti ei voi kierähtää vauvansa päälle.



Vieressä nukkumisen ideanahan on taata enemmän lepoa ja unta kaikille. Äidin ei tarvitse nousta jalkeille öisin kertaakaan ja tämä AUTTAA jaksamaan paremmin päivisin. Mitä nopeammin vauvan saa tyynnytettyä yöllä, sitä nopeammin kaikki pääsevät taas unten maille. Kun vauva nukkuu äidin vieressä, vauvan ja äidin unisyklit synkronoituvat. Näin ollen kun vauva herää imemään, on äitikin todennäköisimmin kevyen unen vaiheessa eikä herääminen ole niin vaikeaa kuin syvästä unesta. Heräämisten määrällä ei näyttäisikään olevan niin paljon merkitystä päiväaikaisen väsymyksen kannalta kuin sillä, mistä univaiheesta herää ja kuinka nopeasti pääsee takaisin uneen.



Jos vauva herää vanhempien ääniin useammin samassa huoneessa kuin yksin nukkuessaan, niin sitten tietenkin pitää miettiä muuta ratkaisua. Onko se sitten oma huone? Ne vauvat, jotka nukkuvat yksin omassa huoneessa läpi yön, ovat kuitenkin vähemmistöä - herätessään yksin, lisääntyy nopeasti hätäännys ja pelko. Monet vauvat tarvitsevat vanhempiensa tuen myös öisin herätessään ja vain ajan myötä se vähenee. Opettamalla itsenäiseen nukahtamiseen saattaa mennä pitkä aika ja siinä vasta on hermot riekaleina kaikilla. Jos vanhemmat joutuvat hyppimään ylös sängystä öisin tiuhaan, niin sittenhän sitä ollaan kaikki ihan loppuunpalaneita. Miten sitten käy parisuhteen?



Ihmeellisillä nettineuvoilla tarkoitan sitä, että yritetään noudattaa jotain ohjetta, joka ei vain toimi. Kaikenlaista kannattaa kokeilla, sillä vain tietää, miten saataisiin sitä unta parhaiten. Eikö kaikilla ole tavoitteena unien lisääminen? Tapahtui se sitten missä tahansa? Tuntuu, että vauvan nukkuminen yksin pinnasängyssään on itseisarvo, jota tavoitellaan.



Parisuhdetta voi hoitaa muuallakin kuin parisängyssä. Minusta olisi huolestuttavaa, jos parisuhteen tila olisi siitä kiinni. Perhepedissä / samassa huoneessa nukkuvilla jää ihan yhtä hyvin iltaisin aikaa. Ehkä enemmänkin, kun koko ilta ei suju nukutusrumbaan.

Vauvantahtisuus tarkoittaa vauvan kuuntelua ja sitä, että vanhempi opettelee tulkitsemaan hänen viestejään ja pyrkii vastaamaan näihin viesteihin mahdollisimman nopeasti parhaalla osaamallaan tavalla. Se on äidin tietoista herkistymistä omille vaistoilleen sekä lapsensa yksilöllisille tarpeille ja lapsen tavalle kommunikoida niistä.



Rutiineilla ja turvallisuudella taas tarkoitetaan sitä, että asiat toistuvat totutulla tavalla, vaikkapa ennakoitavassa järjestyksessä. Näin vauva oppii, että tietystä asiasta seuraa toinen tietty asia: Esimerkiksi, että yöpaidan pukemisen jälkeen mennään nukkumaan. Tai, että kun äiti avaa paidannappeja ja juttelee rauhoittavasti, niin pian saa maitoa. Ennen nukkumaanmenoa voidaan vaikkapa laulaa jokin tietty laulu, tai vanhemmat voivat keksiä yhdessä vauvan kanssa jonkin oman, mukavan rutiinin. Ja niin edelleen.



Mitään aikakäsitystähän pienellä vauvalla ei ole, joten hänelle vanhemmasta lähtevät, kelloon perustuvat "rutiinit" on täysin mielivaltaisia eivätkä auta häntä hahmottamaan maailmaa turvallisena tai ennakoitavana.



Vauvavuoden vanhemmuuden tärkein tehtävä on luoda lapselle perusturvallisuus, hyvän itsetunnon perusta. Perusturvallisuus syntyy yksinkertaisista asioista: siitä, että vauva tietää saavansa ruokaa kun on nälkä, kuivaa kun on märkä ja lämpöä kun on kylmä - ja rakkautta rajattomasti. Että maailmassa voi luottaa siihen, että silloin joku auttaa, kun tarvitsen apua.



Se syntyy siitä, että lapsi tietää, että häntä rakastetaan sellaisena kun hän on, huolimatta esim. siitä, onko hän väsynyt tai kipeä (eli syliin pääsee aina kun tarvitsee). Rakkauden välittämisen keinoja on vauvalle (ja tosiasiassa aikuisellekin) hyvin vähän.



"Ajallaan" on vauvalle silloin, kun tarvitaan, ei silloin kun äitiä huvittaa. Vauva mukautuu perheen rytmiin olemalla pienestä asti mukana toiminnassa. Sylissä, kantoliinassa, syöttötuolissa; katsomassa, kun äiti valmistaa ruokaa, tiskaa, tekee pieniä jokapäiväisiä rutiineja - ja mahdollisuuksien mukaan toiminnassa osallisena: Kiskomassa pyykkejä koneesta, kantamassa tärkeää esinettä lelulaatikkoon, "imuroimassa", "pesemässä" perunoita.



Oleellista ei ole se, että lapsi on tässä vaiheessa enemmän hidaste kuin apu - oleellista on se, että hän osallistuu - että hänet osallistetaan.



Se, mitä lapselle itse asiassa viestii ja se, mitä lapselle yrittää viestiä, eivät aina vanhemmuudessa kohtaa.



Muutos kohti lapsentahtisuutta ja yhteistoiminnallista perhe-elämää voi tuoda tähän apua. Lapselle rakkaus on tekoja ja mukaan ottamista - ei tyhjiä sanoja, lausumattomia ajatuksia tai mielivaltaisia kellonaikoja.



Lyhentäen lainattu: http://emonen.vuodatus.net/blog/333507

Olen samaa mieltä monista Sinisiipisen kirjoittamista asioista ja muutamat mainituista lähdeteksteistä olivat minulle ennestäänkin tuttuja. Erityisesti peräänkuuluttaisin tuota omien vaistojen/lapsen kuuntelemista.



Omalla kolmen lapsen kokemuksellani :) sanoisin, että lapset ja tilanteet vaihtelevat. Meillä vanhin ja nuorin tarvitsevat paljon läheisyyttä (nukkuvat parhaiten vieressä ym.), mutta keskimmäinen on pienestä pitäen nukkunut parhaiten itsekseen. Lapsilla on hyvin erilaiset tarpeet läheisyyden ym. suhteen ja nukkumajärjestelyt ovat olleet kaikilla erilaiset. Keskimmäiselle lempeä "unikoulutus" toimi hyvin, kahdelle muulle taas ei ollenkaan.



Usein tuntuu, että vanhemmat valitsevat jonkun "metodin" ja päättävät, että sen noudattaminen helpottaa elämää. Kaikille eivät kuitenkaan samat menetelmät toimi. Toivoisinkin äideille luottamusta omiin kykyihin arvioida mikä omalle lapselle ja juuri omalle perheelle on parasta - vaikka se ei ihan "ohjekirjojen" mukaista olisikaan. Jotenkin näissä palstakirjoitteluissa tuntuu olevan aina vastakkainasettelua, esimerkkinä juuri tämä pitäisikö lasta nukuttaa vieressä vai omassa sängyssä. Oman kokemukseni mukaan kun lapsen kasvaessa "paras" tapa voi vaihdella ja saman perheenkin lapsen voivat olla hyvin erilaisia vaatimustensa suhteen.

oikeasti väsynyt (esim. perhepedissä tapahtuvaan tunnin välein tissittelyyn)? Entä jos äiti on niin väsynyt, että hän käy väkivaltaiseksi lastaan/lapsiaan kohtaan?



Onko esim. väsynyt ja kiukkuinen äiti, josta koko perhe kärsii, parempi vaihtoehto kuin esim. tassuttelemalla opettaa lastaan nukkumaan ja nukahtamaan omassa pedissä?



Esim. Yökköjen ketjua lukiessasi olet varmasti huomannut, miten vaikeaa ÄIDIN on luopua perhepedistä ja esim. rinnalle nukuttamisesta. Sen sijaan vauva oppii uuden tavan usein jo nopeastikin. ÄITI kokee todennäköisesti enemmän haikeutta tilanteessa kuin vauva. Ainakaan tuossa ketjussa keskustelevat äidit eivät ole ryhtyneet unikouluihin kevyin perustein. Syynä on ollut äidin totaalinen väsymys. Kaikki äidit eivät osaa nukkua esim. tilanteessa, jossa tissi toimii vauvan tuttina. Pahimmillaan äidit ovat tehneet tätä kuukausia. Tuskin sekään on vauvan etujen mukaista. Miten vauvat esim. oppivat itsesäätelyä ko. tilanteessa?



Perhepedissämme vauva ei tosiaankaan itkenyt, hyvä jos inahti, ja tissi oli heti vauvan suussa. Tuolloin en ilmeisestikään kuunnellut, mikä vauvalla on oikeasti hätänä/tarpeena. Unikoulun pitäneenä, entisenä perhepedissä nukkujana, olen huomannut, että olen joutunut opettelemaan vauvan itkun sävyjen tunnistamista.



Hienoa, että Sinisiipinen on saanut nukuttua perhepedissä. Mutta kaikki eivät siihen pysty vaikka haluaisivatkin ja siksi tuntuu kipeältä lukea juttujasi (jotka on useimmille unihäiriöden kanssa painiville jo tuttuja). Kaikki ei ole niin mustavalkoista kuin annat ymmärtää. Asioilla on usein monta puolta. Tuskin kukaan äiti huudattaa lastaan huvin vuoksi.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat