Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Tottuuko tähän työssäkäyntiin ja sen sovittamiseen muun elämän kanssa yhteen?

Olen palannut tauon jälkeen työelämään, eikä se ole ollut mikään hyvä kokemus. En ole mitenkään urakeskeinen ihminen, jolle työ itsessään toisi suurta tyydytystä, se on minulle vain keino hankkia leipää pöytään ja toisaalta myös olla kontaktissa muuhun maailmaan. Nyt työhön paluun jälkeen elämä tuntuu pelkältä työnteolta. Aamulla aikainen herätys 5.45, pikaiset aamutoimet ja TYÖmatkalle. Päivä TÖITÄ. Illalla bussilla kotiin TÖISTÄ n. 17.30. Joskus vasta klo 18. Siinä jää pari tuntia aikaa olla lasten kanssa, mutta mitä siitäkin tulee kun pitää tehdä ruoka, pestä pyykit, täyttää/tyhjentää astianpesukonetta, silittää, katsoa päivän postit, milloin mitäkin. Suurin osa kotihommista jää tekemättä, kun ehtii vaan ne aivan pakolliset. (Missä vaiheessa kävisin viemässä postiin kummipojan synttäripaketin? Missä vaiheessa pääsisin pankkiin keskustelemaan korkoasiasta? Missä välissä pääsen päiväkodin kehityskeskusteluun ja milloin omaan hammaslääkäriin? En milloinkaan, koska arkipäivinä virka-aikaan se ei vaan ole mahdollista.) Kotitöitä teen iltaisin sen minkä ehdin, ennen kuin on kiiruhdettava iltapeuille ja nukkumaan jotta jaksaa herätä seuraavana aamuna TÖIHIN.

Harmittaa kun ei ole enää aikaa olla lasteni kanssa!!! Oikeastaan vain viikonloppuisin on oikeasti mahdollisuus heidän kanssaan jotain tehdä, muutakin kuin syödä yhdessä 15min ja tehdä iltapesut yhdessä kuten arki-iltoina. Viikonloput taas kuluu asunnon siivoamiseen ja niihin kotihommiin, joita en sittenkään ehtinyt arki-iltoina tekemään. Ja sunnuntaina täytyy taas asennoitua huomisiin TÖIHIN.



Tällaistako tämä oikeasti on?? Ihanko totta ihminen voi elää näin vuosikausia, vuosikymmeniä? Olen varmaan laiska ja asenne on täysin väärä kun en haluaisi uhrata elämääni ja etenkin sen parhaita vuosia (kun lapset on pieniä), työnteolle. Elääkin haluaisin. Voi kun olisinkin uraihminen ja saisin parhaan tyydytykseni työnteosta, sellaisille ihmisille tämä järjestely on paratiisi.



Ruokatunti meni, ei kun TÖIHIN.

Sivut

Kommentit (43)

Ehkä asia muuttuisi jos tekisin jotain unelmatyötä, olisin kutsumusammatissa. Tai sitten ei, koska unelmani on elää kotona lasten kanssa.

Me olisimme olleet onnellisia äitejä 50-luvulla? :D

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mulla ihan täsmälleen sama tilanne, paitsi että herään 6.15 ja olen ollut töissä jo 2,5 v. Koko ajan entistä enemmän harmittaa tilanne. Nyt olenkin vaihtamassa lähempänä olevaan työpaikkaan, mistä seuraa se, että olen kotona jo n klo 16, aamulla kuitenkin lähdettävä samaan aikaan kuin nyt, kun työt alkaa aiemmin. Uudessa työssä myös mahdollisuus tehdä osaviikkoa. Matka kuitenkin sen verran pitkä, ettei kannata tehdä 6h päivää, vaan tosiaan mielummin osaviikkoa. Unelma olis työ, johon voisi mennä kävellen/pyörällä ja tehdä sen 6h/pv, muttei sellaista ole nyt lähialueilla tarjolla =(

Ymmärrän tunteesi.

Mulla on sentään tällä hetkellä työ, joka on aika kivaa, ja lyhyet työmatkat, ja silti mietin, että työ vie elämästä liikaa. Mutta alankin tekemään lyhennettyä työviikkoa.. Ihmettelen melkein, ettei useampi sitä tee, vaikka se on lain sallima mahdollisuus, kun on pieniä lapsia.



Koita kestää, ja jos et kestä, niin tee ajoissa joku kompromissiratkaisu.

enkä ole vieläkään löytänyt sitä työtä jonne ois kiva mennä ja jossa viihtyisin.



Ja ammattejakin olen vaihtanut tuhkatiheään



Mä en ole nyky-yhteiskuntaan sopeutuvaa ihmistyyppiä

Keventää kummasti ja jos lapsille parempaa hakee, niin molemmat vanehmmat voivat nykyään tehdä lyhennettyä työaikaa.



Itse viihdyn töissä, mutta ymmärrän kyllä kirjoituksestasi että sinulla on rankkaa. Kotitöihin yms. neuvon vain, että minimillä kannattaa mennä.

musta tuntuu ihan samalta, etten sovellu yhteiskuntaan. en jaksa oravanpyörää eikä mun terveyskään kestä sitä. selkä on jo ihan paskana ja antibioottikuureja on noin 5 per talvi, mikä aikuiselle aika paljon. olen ihan tuusana. nyt teen neljäpäiväistä viikkoa ja se vähän helpottaa. mieheni jaksaa paremmin töissä joten hän tienaa suuremman osan tuloista ja minä "harrastelen" töitä.. koita löytää työnantaja joka olis vähän joustavampi.

ole koskaan sopeutunut työelämään, en tykkää työstäni, en yhtään tippaa.



Mua ahdistaa jo ajatus että viikonloppu on kohta taas ohi vaikka ei se edes vielä ole alkanut.



Voisin suosiolla olla työttömänä ja tehdä kotihommia, käydä lenkillä ja auttaa vaikka naapureita, musta ei oo 7-15.00 työaikaan +tietty työmatkat 70min*2

en tosiaan kaipaisi olla kotiäitinä siinä ajassa ilman pesukoneita ja imureita.



Lainaus:

Ei Suomi ollut mikään kotiäitiyhteiskunta silloin(kaan). Nyt taidatte ajatella vaan jotain jenkkien kiiltokuvaidylliä, joka sielläkin koski vain pientä vähemmistöä.



Useimmat 50-luvun äidit olivat Suomessa maatalon emäntiä, siinä sitä hommaa riitti aamuviidestä iltamyöhään. Sitten oli myös 6 päivää viikossa töitä tekeviä tehdastyöläisiä jne.

Luppoaikaa sinulla näyttää olevan töissä kun av:lle ehdit, joten ehkä lyhyempi työpäivä riittää töittesi tekemiseen, ehkä kannattaisi ottaa pomon kanssa puheeksi työajan lyhennyksestä.

jätti 50-luvulla äitini yksin kotiin nelivuotiaasta, kun oli pakko mennä töihin tehtaaseen, minkä kemikaalit lopulta aiheuttivat syövän, johon hän kuoli. Eli ei ollut elämä kaikille helppoa 50-luvullakaan.

On lohduttavaa ja samalla kamalaa huomata että en todellakaan ole ainoa joka ajattelee näin.

Joku teistä kirjoitti hyvin asennoitumisesta. Olet aivan oikeassa, tämä on varmasti pitkälle asennoitumiskysymys, oikealla asenteella tästä selviäisi paljon paremmin. Mutta olemmeko sitten nyky-äidit tottuneet liian hyvään, kun kuitenkin on sellainen olo, että MIKSI täytyy asennoitua johonkin minkä kokee huonoksi. Miksi pitää asennoitua siihen, että tätä tämä nyt on, ei vaan ole aikaa lasten kanssa olemiseen, tai korkeintaan siten, että osallistuvat äidin kanssa kotihommiin. Miksi pitää asennoitua siihen, että elämä nyt vaan on niin hankalaa, että monista asioista, esim. harrastuksista, päiväkotikeskusteluista, neuvoloista yms. pitää tinkiä.

Tätähän tämä on varmasti aina ollut (paitsi silloin ihanalla 50-luvulla ;-), mutta itselleni tämä iskee päin naamaa kuin kylmä rätti. Kukaan ei koskaan kertonut että ei kannata hankkia lapsia jos etä ole rikas, koska et kuitenkaan ehdi heidän kanssaan olla. Toki sitä olisi voinut itsekin miettiä, mutta tuskin kuitenkaan olisi tajunnut tätä todellisuutta. Minua ei lohduta se ajatus, että tämä helpottaa kun lapset muuttaa pois kotoa. Apua, minähän haluaisin juuri olla lasteni kanssa enkä todellakaan odota sitä aikaa kun muuttavat pois.

Mitähän kirjoitin ensimmäiseen viestiini kun joku sai käsityksen että työmatkani kestävät 2tuntia/suunta. Todellisuudessa ne kestävät reilun tunnin/suunta. Sellaista se on täällä pk-seudulla ja ympäristössä.



Olisi paljon asiaa, mutta töitä on jatkettava. Töiden jälkeen käyn vielä katsomassa pikaisesti täällä, jos ehdin. (Tulihan se sieltä taas, jos ehdin..)

Ei taida aihe innostaa vai ovatko täällä kaikki olleet aina kotiäitejä? Vai onko työelämään sopeutuminen muille 'pala kakkua'?

Taidan käydä kuitenkin vielä seuraavan asiakkaan jälkeen vikaisemassa, jos joku haluaisi jotain kommentoida.

ap

täysin uudella alalla. Helppo ja hyväpalkkainen työ, lyhyt työmatka on.

Silti tämä on aivan kamalaa:(

Jaan kaiken, mitä kirjoitit, kanssasi!!



Olin täysin kypsä kotiäitiyteen ennen töihin tuloa. Voi miten kaipaankaan niiitä rauhallisia päiviä lasten kanssa nyt:/

Mulla vaan on vielä yh-tilanne niin noista yhteisistä viikonlopuistakin joudun joka toisesta luopumaan (isän hyväksi).



Tätä tää on, eikä ton yh-tilanteen takia mulla ole mahiksia lyhyempään työaikaan. Ja vaikka oliskin taloudellisesti mahdollista olla kotona niin sitäkään en jaksa koska taasen tää yh-asema, on joka hetki jumissa lasten kanssa ja vaikka rakkaita ovatkin niin ei niitä 24/7 jaksa. Jos saman katon alla olis iltasin se toinen huoltaja niin sitten voiskin jäädä, minä sanon nyt näin jälkiviisaana ja omalta kohdaltani.



Huonoa omatuntoa joka suuntaan ja pahaa mieltä, sihen sopeutuminen on mulla tässä työelämässä vielä työn alla.

..ja varsinkin viimeiset kolme vuotta kauhulla, et mitä se sit on kun tyttö on kolme ja palaan työelämään, pelkäsin sitä todella ja aihe ahisti suuresti. Nyt olen palannut töihin(ekaa kertaa oikeisiin päivätöihin)ja tyttö aloittanut päiväkodissa ja totta, elämä on sitä samaa kuin kirjoitit, mutta olen ajatellut asian niin että koska töitä on tehtävä niin minkäs mahdat. Olen luopunut silittämisestä, vaatteet narulta yleensä suoraan päälle ja sunnuntaina teen vuokaruoan jota syödään pari seuraavaa päivää jotta ekaks ei tarvii alkaa ruoanlaittopuuhiin kun illalla kotiin päästään. Meillä tyttö puuhailee olkkarissa iltasella kun minä teen (olen tytön kanssa kaksin)kotihommia, eli yhdessähän siinäkin ollaan vaikkei nyt suoranaisesti leikitäkään ja jutellaan samalla.

Tää on enemmänkin sellanen asennejuttu, itsekin jatkuvasti muistutan itselleni että tytönkin on hyvä oppia että tällaista tämä elämä on arkena, ja viikonloppuna on sitten enemmän aikaa yhdessä plus extrana sairaspäivät jolloin meillä ainakin maataan sohvalla sylikkäin, katsotaa piirrettyja ja syödään herkkuja, ladataan akkuja ja nautitaan.

Niille asioille mille ei mitään mahda, niin niihin täytyy vain sopeutua. Tietysti jos sulla on mahollisuus taloudellisesti tehdä esim lyhennettyä työpäivää niin aina parempi tai esim. lyhennettyä työviikkoa(4pvää/vko), mutta mulla ei taloudellisesti ole siihen varaa, hyvä että rahat riittää nytkään täydellä viikolla. Lisäksi teen aika paljon vielä viikonloppuisin ylitöitä jotta saataisiin elämiseen edes vähän lisää rahaa, helppoa ei siis ole.

Meillä herätys joka arkiaamu 5.00(tytöllä 5.30) ja päiväkotiin joka ikinen päivä 6.15, mulla alkaa työt 7.00 ja päiväkodista haen tytön 16,00, eli rankkoja, pitkiä päiviä tytöllä.

Tiedän siis mitä tunnet tällä hetkellä, eikä se ole kiva tunne, siihen päälle vielä jatkuva syyllisyys niin ei ole kivaa. Ja varsinkin ärsyttää se että mitään asioita ei pääse hoitamaan, neuvola, pankkiasiat, yms..ei mitään toivoa, meillä myös kasvatuskeskustelu roikkuu kun en pääse ikinä päiväsaikaan juttelemaan. Ollaan kyllä sovittu että joku päivä voitaisiin pitää se 16.-17.00, mut sekään ei houkuta et tytön päivä venyisi entisestään.

3v-neuvola järjestettiin niin että mummi haki tytön pk:sta ja vei terv.asemalle jonne minä sitten ajoin kiireessä töiden jälkeen suoraan, näin oltiin siellä tasan 16.00 ja terkkari lupasi ottaa meidät vastaan niin myöhään poikkeuksellisesti, eli joustoa tarvitaan joka suunnalta ja sit jotkut asiat vaan jää hoitamatta, ei sille mitään voi. Hyväx täytyy käyttää myös kaikki ylimääräset "vapaat" esim just sairaslomapäivät, ikävä kyllä. Ja sitten kun lomia on kertyny niin lomalla myöskin. Meillä käytettiin muuttovapaa myös lääkärissä käyntiin, että saatiin influenssarokotus..(muutettiin siis ja samalle päivälle oli pakko ottaa rokotus kun ei muuten koskaan oltais keretty!)



Lähipiiristä on myös apua, kun välillä joku muu hakee lapsen pk:sta niin itse menen suoraan töistä kauppaan ja tulen sitten vasta kotiin, näin pääsen välillä yksin kauppaan eikä tytön päivä kuitenkaan veny.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat