Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

väkivaltainen äiti, minäkö?

Vierailija

Olen kamala äiti. Minulla menee usein hermo lapseni kanssa. Lapsi on itkenyt alusta asti kovasti, valvonut ja vaatinut huomiota. Omien kipujen takia hän käyttäytyy usein levottomasti, agressiivisesti, ei nuku ja oirehtii kovasti. Tiedän, ettei nämä oikeuta kauheaan kohteluun lastani kohtaan. Päinvastoin minun pitäisi äitinä olla turvallinen syli hänelle ja viedä hänen pahaa oloaan pois. En vain voi mitään, kun raivon puuska tulee. Saatan ravistella lasta, puirstaa häntä tai huutaa hänelle. Olen todella yllättynyt reaktioistani lasta kohtaan. Tunnen kovasti syyllisyyttä asiasta ja haluaisin tehdä toisin.



En halua ottaa neuvolassa asiaa puheeksi, häpeän asiaa, enkä halua sosiaalityöntekijöiden "auttavan" asiassa. Arki on yhtä selviytymistä muutenkin. Onko kenelläkään antaa neuvoja tai onko täällä muita, jotka purkavat vihaa lastaan kohti?



Tilannetta ei auta yhtään se, että meille on syntymässä toinen lapsi piakkoin. Olen todella peloissani, miten toimin jatkossa ja miten tulemme pärjämään kolmisteen kotona?

Kommentit (12)

Vierailija

Valitettavasti en usko että pääset väkivaltaisuudesta eroon omin neuvoin. Tilanne ei taatusti helpotu, kun kohta sulla on kaksi pientä jaloissa.



Jos et uskalla hakea apua julkiselta puolelta niin mene yksityiselle psykologille/ psykiatrille.



Toimi, ennen kuin teet jotain vielä pahempaa lapsillesi.

Vierailija

ottaa asia puheeksi neuvolassa, ja toivottaa ne sosiaalitädit tervetulleiksi teille. Meinaan RAVISTELU on vaarallista siihen on moni lapsi kuollut. Ihan selvästi tarvitset apua kotiin ja jonkuin tukihenkilön. Meinaan kun se vauva sinua valvottaa niin vanhempi laspista saa tuntea sen todellakin nahoissaan, mikäli nytkin on jo vaikeaa.

Jos et itse osaa ottaa yhteyttä neuvolaan ja tai sosiaalipoimeen, toivon todella että joku sinun lähipiirissäsi tietää ja tekee sen.. meinaan mikäänei ole lapselle viattomalle niin pelottavaa kuin raivohullu äiti, jota kumminkin rakastaa pyytettömästi.



Hae HETI apua.



Netistä sitä et saa.

Vierailija

Kehotan tuohon avunhakuun, itsekkin sen tein ja sitä olen nyt saamassa.. Esikoiseen palaa pinna lähes päivittäin ja helposti tulee otettua niskavilloista kiinni silloin tällöin,kun meno muuttuu todella hurjaksi.. painin asian kanssa vuosia ja ajattelin että nyt on pakko hakea apua ennenkun teen raivopuuskassani jotain peruuttamatonta lapselle tai itselleni..

Voimia sinne!

Vierailija

Ensimmäisen vuoden olin henkisesti ja fyysisesti täysin poikki. Lääkärit eivät tienneet mikä lapsellani oli ensimmäisen vuoden aikana. Yritin selviytyä jokaisesta päivän minuutista. Lähellä olevat ihmiset eivät nähneet hätääni, eikä lapsen pahaa oloa. Kun sairaus selvisi, alkoi sen kanssa painiminen. Joskus on parempia jaksoja, ja jaksan silloin itsekin paremmin. Joskus taas todella huonoja jaksoja. Luulen, että olen edelleen kovin rasittunut tuosta ensimmäisestä vuodesta, ja siitä epätietoisuudesta, ettei lapseni sairaustilanne ota helpottuakseen.



Sain täältä rohkaisua hakea apua. Mieheni mielestä olen hyvä äiti, hän ei ole nähnyt pimeää puoltani. Olen hänelle kertonut asiasta, mutta tuntuu ettei hän oikein usko tilannetta. Hän on paljon poissa kotoa, työ vaatii niin paljon. Hän käy käytännössä katsoen nukkumassa yöt kotona, mutta toki välittää kovasti perheestään.

Vierailija

kunhan saat itsellesi apua ja tukea. Ei äitiydestä ole pakko selvitä yksin. Ennenkin koko kylä kasvatti lasta.



Sosiaalitoimi voi järjestää vanhemmalle lapsellesi vaikka puolipäiväpaikan päiväkotiin, niin saat omaa aikaa ja levättyä.



Olen itse painiskellut samojen ongelmien kanssa ja tilanne helpottui kun sain omaa aikaa ja nukuttua.

Vierailija

Neuvolan tulee ymmärtää sinua ja hankkia apua. Olet ilmeisen väsynyt lapsen kanssa etkä jaksa "sietää" häntä. Kun on itse väsynyt, kaikki tuntuu vaikealta helponkin lapsen kanssa. Voitko elää itsesi kanssa jos jatkat noin vai haetko mieluummin tilanteeseen ratkaisun?

Vierailija

Lainaus:

EI sitä voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut.



Meilläkin on poika (nyt jo 8), joka oli syntymästään asti vuorokauden ympäri huutava pienokainen. Valvoimme vuoden siten, että saimme nukuttua pari tuntia yössä vartin pätkissä. Etsimme apua lääkäreiltä (olimme lastenklinikalla, allergiasairaalassa jne.), kukaan ei löytänyt mitään ja kukaan ei osannut auttaa. Olin aivan poikki ja ikävä kyllä joskus purin väsymystäni myös vauvaan. En ravistellut mutta huusin ja joskus laitoin erittäin voimaakkaasi vauvan pinnasänkyyn ja lähdin huoneesta pois.



Eikä tämä valitettavasti helpottanut ajan kanssa. Meillekin syntyi toinen lapsi aika pian. Esikoinen oli pahassa sairastelukierteessä ja takertui minuun entistä enemmän ja kuopus vaatii tietenkin osansa. En olisi mitenkään jaksanut, jollen olisi saanut apua omalta äidiltäni usein päivisin.



Mutta kaikista ikävintä tässä on huomata kaikkien näiden vuosien jälkeen, että minä en edelleenkään kestä esikoisen kiukuttelua yhtä hyvin kuin kuopuksen. Tuntuu, että päässäni joku huutaa:" Saatana, kun sä olet jo viennyt multa kaikki voimat vuosia sitten. Mikset voisi olla vain tyytyväinen ja hiljaa!! Sulla ei ole oikeutta enää rassata mun hermoja yhtään!" Tiedän...erittäin typerää ja keskenkasvuista.



Pyydän. Ole rohkeampi kuin minä ja pyydä apua. Minä olen käynyt nyt puhumassa perheterapeutille tunteistani ja kaikesta mitä alkuvuosiin liittyi. Yritän kasvaa paremmaksi äidiksi.



Ja en minäkään uskonut, että olisin voinut tuntea jotain sellaista. Olin aina halunnut lapsia ja odotimme esikoistamme kuin kuuta taivaalta. Vauva-arki oli vain niin helvettiä, että jos olisin tiennyt mitä se on, en ehkä olisi lapsia hankkinut. Jokaisellahan tietenkin vauvat valvottaa ja kipuilee mutta se, ettei vuoteen nuku käytännössä katsoen yhtään eikä päivälläkään saa yhtään rauhaa ja lepoa, pistää ihmisen sekaisin.



Kovasti voimia ja usko, että et ole yksin mutta enemmin tai myöhemmin tarvitset apua! Ja hanki se apu nyt, sillä jos pitkität tilannetta, kuten minä on syyllisyys kahta kauheampaa.




Tunnistan itseni tuosta, etta vanhempanakaan ei esikoisen kiukuttelua kesta yhta hyvin kuin kuopuksen, koska esikoinen oli vauvana tosi vaativa, kuopus jopa helppo...



Osasit kirjoittaa niin hyvin, ettei minun tarvitse edes yrittaa! Mutta se tunteiden sekasotku johon tallaisissa tilanteissa joutuu on aika hankala: rakastaa lastaan, vihaa hanta (sekuntin kerrallaan, ehka, mutta kuitenkin), tuntee kamalaa syyllisyytta, ja toisaalta saatta jopa katua etta edes hankki lapsen, jne. jne.

Vierailija

ammattilaisethan ovat olemassa NIMENOMAAN sinua varten! hae apua, ennenkuin mitään peruuttamatonta tapahtuu! haet apua sekä itsellesi että lapsellesi!



voimia! mitä miehesi muuten tekee? eikö hänestä ole avuksi?

Vierailija

EI sitä voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut.



Meilläkin on poika (nyt jo 8), joka oli syntymästään asti vuorokauden ympäri huutava pienokainen. Valvoimme vuoden siten, että saimme nukuttua pari tuntia yössä vartin pätkissä. Etsimme apua lääkäreiltä (olimme lastenklinikalla, allergiasairaalassa jne.), kukaan ei löytänyt mitään ja kukaan ei osannut auttaa. Olin aivan poikki ja ikävä kyllä joskus purin väsymystäni myös vauvaan. En ravistellut mutta huusin ja joskus laitoin erittäin voimaakkaasi vauvan pinnasänkyyn ja lähdin huoneesta pois.



Eikä tämä valitettavasti helpottanut ajan kanssa. Meillekin syntyi toinen lapsi aika pian. Esikoinen oli pahassa sairastelukierteessä ja takertui minuun entistä enemmän ja kuopus vaatii tietenkin osansa. En olisi mitenkään jaksanut, jollen olisi saanut apua omalta äidiltäni usein päivisin.



Mutta kaikista ikävintä tässä on huomata kaikkien näiden vuosien jälkeen, että minä en edelleenkään kestä esikoisen kiukuttelua yhtä hyvin kuin kuopuksen. Tuntuu, että päässäni joku huutaa:" Saatana, kun sä olet jo viennyt multa kaikki voimat vuosia sitten. Mikset voisi olla vain tyytyväinen ja hiljaa!! Sulla ei ole oikeutta enää rassata mun hermoja yhtään!" Tiedän...erittäin typerää ja keskenkasvuista.



Pyydän. Ole rohkeampi kuin minä ja pyydä apua. Minä olen käynyt nyt puhumassa perheterapeutille tunteistani ja kaikesta mitä alkuvuosiin liittyi. Yritän kasvaa paremmaksi äidiksi.



Ja en minäkään uskonut, että olisin voinut tuntea jotain sellaista. Olin aina halunnut lapsia ja odotimme esikoistamme kuin kuuta taivaalta. Vauva-arki oli vain niin helvettiä, että jos olisin tiennyt mitä se on, en ehkä olisi lapsia hankkinut. Jokaisellahan tietenkin vauvat valvottaa ja kipuilee mutta se, ettei vuoteen nuku käytännössä katsoen yhtään eikä päivälläkään saa yhtään rauhaa ja lepoa, pistää ihmisen sekaisin.



Kovasti voimia ja usko, että et ole yksin mutta enemmin tai myöhemmin tarvitset apua! Ja hanki se apu nyt, sillä jos pitkität tilannetta, kuten minä on syyllisyys kahta kauheampaa.

Vierailija

ja kerro asiasta neuvolassa! Nyt HETI! Mitään kamalaa ei tapahdu - lapsia ei oteta välittömästi huostaan, sinua ei raahata poliisikuulusteluihin eikä tuomita pahoinpitelystä - vaan saat apua. Saat todennäköisesti perhetyöntekijöitä tueksi arjen sujumiseen, halutessasi lapsesi päivähoitoon sekä keskusteluapua itsellesi. Erityisen tärkeää tämä on, koska teille on tulossa toinen lapsi!



Usko minua, minä tiedän, sillä olen saman kokenut. Oli suuri helpotus puhua asiasta ammattilaisille ja saada siihen apua. Ja todella, ravistelu on hengenvaarallista!

Vierailija

Soita jo tänään neuvolaan. Ja puhu miehesi kanssa asiasta myös. Puhuminen auttaa, niin se vaan on.



Ymmärrän lapsen itku, kivut ja raivokohtaukset saavat äidin äärimmilleen. Meilläkin kuopus paljon itkuisempi ja äiti-riippuvaisempi mitä esikoinen oli, ja itselläkin hermot kiristyvät helposti juuri tuosta itkusta, silloin tulee huudettua esikoisellekin ihan turhaan (ja kaduttaa niin vietävästi koko loppupäivän).



Ja jos et tänään voi enää neuvolaan soittaa, niin nyt viikonloppuna mies hoitaa lapsenne ja sinä lepäät niin paljon kuin mahdollista.

Uusimmat

Suosituimmat