Vierailija

Ei kivaa, kun omassa kodissa on lapsi, joka tuntuu ulkopuoliselle...

Sivut

Kommentit (153)

no mitä jos miehesi päättää erota sinusta? ja ottaa uuden naisen kotiinsa asustamaan? ja jos on edelleen haöukas näkemään teidän yhtesisä lapsia, on sun annettava ne lapset hänelle tapaamiseen ja hui... silloin lapsesi joutuvat olemaan äitipuolen armoilla!

mutta koska lapsi on minulle ilmaa ja merkityksetön, on tilanne vähän sama kuin sinulla kävisi joka toinen viikonloppu vieraita, jotka miehesi olisi kutsunut, ja joiden vierauden takia yrittäisit keksiä jotakin puhuttavaa. Ja mielessäni odottaisit, että koska he lähtisivät kotiinsa. Kovin rentouttavaa tämä ei ole.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

</p> <p>[quote kirjoitti:




Kun ei ketään voi kieltää tuntemasta asioita niin kuin tuntee. .




Joopa, mutta kyllä normaaliälyllä varustetun ihmisen pitäisi myös tajuta, että tuollaiset tunteet on sairaita, ja että itselle pitäisi hakea apua.



Vaikkei sille mitään voikaan mitkä tunteet pulpahtavat pintaan, niin sille voi, että mitä niiden tunteiden kanssa tekee. Ja varsinkin sille voi, että käyttääkö niitä tunteita tekosyynä vastuusta pakoilemiseen. "Kun enhän mä voi tälle tilanteelle mitään, kun mulla nyt vaan on tällaisia tunteita, ei sille mitään voi."



Kukkua kanssa!

minua on alkanut kiinnostaa miten mies/ isä suhtautuu siihen, että hänen uusi kumppaninsa ei hyväksy tai halua miehen lasta luokseen. Onko esim ap kertonut miehelleen millaisia tunteita lapsi hänessä herättää? Mitä siitä on seurannut? Miehenhän täytyy tietää tai ainakin vaistota, että puoliso ei pidä lapsesta. Kauhea ajatella, että kun lapsi tulee isänsä luo niin kaikilla on paha mieli ja tukalat oltavat.

Toinen täällä viljelty, että kun mies jätti edellisen vaimonsa, niin voi tehdä näin uudellekin. Miksi oletetaan että juuri mies lähti edellisestä liitosta, vaikka sitä ei ole kirjoitettu. Meillä ainakin edellinen avovaimo potkaisi nykyisen mieheni pihalle.

Lapsen vikako se on, jos se tuntuu ulkopuoliselta? Höpsistä, ajattelijan päässähän se vika silloin on.

Itselläni on poikapuoli, joka on asunut isänsä kanssa ihan alusta saakka ja minä tulin kuvioon pojan ollessa 4,5v. Olihan siinä aluksi totutteleminen, mutta lähinnä sen vuksi, etten ollut ollut pienten lasten kanssa tekemisissä paljon, koska olen ainoa lapsi.

Pojan äiti on onneksi järkevä ja mukava tyyppi, jonka kanssa on hommat sujunut hienosti. Ollaan yhdessä käyty katsomassa pojan koulujuhlia, vietetyt synttäreitä, sovittu joululahjoista jne. Poika on mulle kuin oma poika, koska minä olen hänen kanssaan 10v elänyt. Ja onhan välillä ollut yhteenottojakin, etenkin nyt murrosiän kynnyksellä, mutta onpa noita omien lapsienkin kanssa.

Kyllä mä tiesin alun alkaen, että miehen mukana tulee poika, enkä osannut asiaa edes pahana pitää. Musta lapset on mukavia ja oma suhtautuminen ratkaisee paljon. Olen joskus kuulluyt sanonna, että hyvän äitipuolen ominaisuudet ovat pitkä pinna ja huono kuulo :)

Olenpa miettinyt asiaa niinkin, millaisen äitipuolen toivoisin omille lapsilleni jos meille tulisi ero tai minä kuolisin. Olisipa se järkyttävää, jos äitipuoleksi tulisi ap:n kaltainen keskenkasvuinen ihminen! Ja sitäkin mieltä olen, ettei elämän taritse olla aina hauskaa; pitää oppia sietämään huonojakin päiviä ja ainoa ihminen ketä pystyy muuttamaan, on oma itsensä. Ei ole lapsen vika, että vanhemmat ovat eronneet ja ei ole hänen tehtävänsä alkaa muuttamaan itseään niin, että äitipuoli "sietäisi"paremmin. Meillä myös mies olisi kauan aikaa sittenn laittanut pihalle sellaisen eukon, joka hänen lapsiaan halveksisi. Ja niin tekisin minäkin, jos joskus vastaavassa tilanteessa olisin ja mahdollinen uusi kumppani osoittaisi minkäänlaisia merkkejä moisesta ajattelutavasta.

Jos nyt saisin valita, en olisi ikinä mennyt yhteen miehen kanssa, jolla on lapsi.



Ei tämä ole luonnollinen järjestely, että joka toinen viikonloppu elämääsi ja kotiisi tupsahtaa lapsi, josta et ole kahteen viikkoon kuullut mitään tai edes nähnyt koko lasta. Siinä sitten pitäisi olla yhtäkkiä kiinnostunut lapsen elämästä, ei ole todellakaan kovin luonnekasta. Ja kun lapsi lähtee kotiinsa, meidän perheen arki palaa uomiinsa.

Täällä av-mammat nurisevat AINA kun on kyse äitipuolista. Äitipuolen pitäisi olla nöyrä, pysyä taka-alalla, paitsi kun maksamisesta on kyse. Äitipuolen pitää venyttää kukkaroaan av-mamman pienen Jani-Petterin takia, sehän suorastaan on äitipuolen velvollisuus. Äitipuoli ei saa kuitenkaan tuntea kiukkua koskaan Jani-Petterin takia, vaikka äiti itse tunteekin ärsyyntymistä jos Jani-Petteri tekee tuhmia.



Jos Jani-Petteri kuitenkin kiintyy enemmän äitipuoleensa kuin katkeraan äitiinsä, sitten av-mamma kirjoittaa palstalle kuinka paha äitipuoli omii hänen Jani-Petterinsä. Jos Jani-Petteri on kiintynyt enemmän äitiinsä, av-mamma päättelee, että äitipuoli on tunnekylmä paska.



Sen lisäksi av-mamma olettaa, että tapaamiset menevät kuten hän haluaa ja äitipuolen on tottakai joustettava, jos on vaikkapa lääkäri tilattuna, mutta av-mamma haluaa että Jani-Petteri on juuri nyt noudettava isän luokse. Jos äitipuoli on lääkärissä ja myöhästyy puoli tuntia, av-mamma kertoo kuinka huono äitipuoli on.



Ja äitipuolen siis kuuluu hymyillä, venyä ja maksaa mutta pitää turpansa kiinni. Ja äitipuolihan on aina vienyt perheeltä isän, vaikka av-mamma olisikin potkaissut itse miehensä pihalle. Av-mamma kääntää pikku päässään asiat aina niin, että hän kärsii ja on marttyyri.

Lainaus:

Lainaus:

Ei ole niille varsinaisesti ilkeä ja pitää kyllä huolta. Mutta on sitä mieltä että se ei ole lapsien koti vaikka isä siellä asuu ja lapset käyvät siellä säännöllisesti. Joskus tuntuu että kaverille ne muksut on tosiaan rasite ei mikään ihana asia.




niin miksi niistä lapsista ei voi opetella pitämään? MIten oman miehen lapset voivat olla vastenmielisiä? Miten joku voi rakastaa täysin vierasta lasta toiselta mantereelta (adoptio) mutta oman miehen lasta ei?




Olen mä sitä miettinyt itsekin ja vaikka on mun hyvä kaveri, niin silti en aina tykkään esim. hänen tavastaan puhua näistä lapsista. Toisaalta taas kun en itse ole joutunut koskaan samanlaiseen tilanteeseen, niin en voi sanoa miten sitten itse suhtautuisin toisen lapsiin. Helppohan se on sanoa että, olisin sellainen ja sellainen äitipuoli, mahdollisiman hyvä, mutta ehkä se käytännössä saattaisi olla oikeesti vaikeeta.

Lainaus:

Toki sain valita, mutta on tavattoman vaikeaa



Lainaus:

kuka pakotti?




ennustaa, miten omat tunteet tulevat muuttumaan ajan kanssa!




Jotkut tosin osaavat ennakoida asioita paremmin kuin toiset.



Mutta sekään ei ole mun pointti, vaan se,



että ELÄMÄ ON VALINTOJA ja sinä olet valintasi tehnyt, ja nyt sun on aika OTTAA VASTUU VALINNOISTASI. Jos se vastuun ottaminen ei kiinnosta, niin koita vain miettiä, että itse olet tilanteesi valinnut, etkä voi siitä ketään muuta syyttää kuin itseäsi.

Lainaus:

ihan oikeasti tekis mieli oksentaa.



tulipahan taas nähtyä että noista uusperhe kuvioista ei tule kun paskaa niskaan kaikille osapuolille.. "miehen lapsi on mulle kuin ilmaa"... kertoo kyllä kaiken teidän parisuhteestakin! ei voi olla perhe elämä tai sielunelämä kunnossa jos oikeasti pitää noin lasta inhota (ei kukaan ole ilmaa sori vaan).. ja tajuatteko miten se mieheenne koskee ja aivan varmasti aiheuttaa välillenne kitkaa ja katkeruuden tunteita. lapset kasvavat kieroon aivan varmasti tuollaisessa ilmapiirissä. enkä usko että tollainen ihminen on omille lapsilleenkaan missään nimessä hyvä äiti... että terve vaan ja onnea, onneksi en ole asemassanne..




niin se on. Eri asia on miten tämän tunteen osaa peittää, ja kuinka avoimesti tunnetta viljelee.



Omille lapsilleni olen hyvä äiti, siitä ei pääse mihinkään, mutta he ovatkin omiani ja toivottuja. Miehen lasta en koskaan toivonut.

Menin miehen kanssa naimisiin, ja toki tiesin, että miehen lapsi on olemassa ja käy meillä säännöllisesti. En kuitenkaan missään vaiheessa sitoutunut olemaan mitään (en kaveri, aikuinen, äitipuolesta nyt puhumattakaan) tälle lapselle. Tämä oli kaikkien tiedossa.



Kun miehen lapsi tulee, ainoa mihin minä osallistun, on ruuanlaitto (koska sen teen yleensäkin minä). Emme vietä aikaa yhdessä, en osta enkä kustanna tälle lapselle mitään. Omien lapsieni (ts. meidän yhteisten) kanssa puuhailen niin kuin muinakin viikonloppuina.



Lapsi vietää kirjaimellisesti isäviikonloppua, joka kai on koko tapaamisen tarkoitus? Minua ei tarvita tähän mitenkään. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta eikä ole koskaan kiinnostanut lapsi tai mikään häneen liittyvä, ei edes äitinsä, jota en luultavammin koskaan tule edes näkemään.



Tässä mielessä sanon, että lapsi on minulle ilmaa.

Kyllä työpaikalla, naapurustossa, harrastuksissa, kaveripiirissä tulee vastaan ihmisiä joista en juuri ole kiinnostunut, joissa on ärsyttäviä piirteitä- mutta kyllä ne tunteet saa hyvinkin kätkettyä, erilaisuuden hyväksyttyä jne- jos haluaa tulla toimeen. Ja usein on pakko sietää kaikenlaista. Jos ei sitten ole rakentanut omaa suljettua valtakuntaa sinne koti-äidin linnakkeeseen, missä on vain se yksi ja ainut kotiäidin totuus. Siellä ei varmaan raikkaat tuulet pääsekään puhaltamaan.

Kun vastassa on avuton lapsi tai hukassa oleva teini, niin äitipuoli taantuu uhmaikäisen tasolle? Onko teillä ole ollenkaan sosiaalista elämää kun ei ole tunne-taitoja ollenkaan?

Tunteilleen ei aina voi mitään- mutta mitä niille tunteille tekee on aikuisen valintaa. ja ajatuksiaan ja asenteitaan muuttamalla; kasvamalla ne tunteetkin alkavat muuttua. Tunnetaitoja tarvitaan muuten avioliitonkin koossapysymiseen. Kyllä nekin hajoaa alta jos kaikki on tunteiden varassa.

En muista enää kuka, mutta joku psykologi sanoi erinomiasen hienosti siitä miksi nykyinen lastenkasvatus menee niin usein pieleen;

Lapsia pitäisi kasvattaa arvo- ei tunnepohjalta. Siis perheessä tulisi olla ARVOT; joiden mukaan lapsia kasvatetaan- ja niitä arvoja eivät tunteet sitten heilauta. Eihän mistään tule mitään jos kaikki perustuu äidin/äitipuolen musta-tuntuu-fiiliksiin- se on lasten (myös niiden omien) kannalta mielivaltaista ja turvatonta.

Jos taas on arvot; kodin säännöt, lasten arvo jne- ei pitäisi olla ylivoimaista kohdella myös lapsipuolta niiden mukaisesti.

Mutta ehkäpä on helpompi velloa tunteessaan kuin myöntää mustasukkaisuus, katkeruus lasta ja miehen menneisyyttä kohtaan. Tai alkaa selvittää OMIA vaillejäämisiään sen sijaan että projisoi ne lapseen niinkuin tämä olis joku pahanilmanlintu sun elämää pilaamassa. Tai projisoida huonoa miesvalintaa ja pettymystä parisuhteessa miehen lapseen. Kukaan aikuinen nainen, joka voi hyvin itsensä kanssa ei voi vihata, hyljeksiä jne lasta- olipa kenen hyvänsä. JOtain mättää omassa elämässä ja se on helppoa (ja halpamaista) kohdistaa avuttomaan lapseen.

Huom kaikki äidit! Tässä teille oiva esimerkki siitä minkälaisia aikuisia kasvaa minä-minä-lapsista. Tältäkin ihmiseltä on aina silotettu kuhmut tieltä ja vähänkin kun marisee, niin on hankittu kaikki nenän eteen.



Että joku aikuinen ihminen voi oikeasti itkeä ääneen kuinka hän ei voi olla samalla lähtöviivalla lapsen kanssa.

Ajatelkaa, hän joutuu pari kertaa kuussa luovuttaa rinsessakruunun jollekin toiselle, joka saa silloin ehkä enemmän huomiota mieheltään kun hän.

Siis pohjimmiltaan kyse on kateudesta viatonta lasta kohtaan.



Tuolla sun logiikalla sun lapses tarhantädin tai koulun opettajan ei tarvitsisi sietää sun lasta hetkeäkään, eihän se ole sun lapsi eikä edes tunne sitä.

Sitä paitsi niillä olisi oikeus julistaa aina päivän päätteeks kenestä ne tykkää ja kenestä ei. Viis siitä, vaikka lapsesi tuntee viillon joka kerta sydämessään jos ei kuulu tuohon listaan (sillä taatusti myös kasvatuksen ammattilaiset jakavat mielessään ne kivat ja vähemmän kivat)



Ap, jos kukaan ei koskaan ole kertonut sulle, että ihmisen elämä on just tätä. Meidän on elettävä sovussa ja toisia kunnioittaen vaikka emme olisi osaamme etukäteen tienneet saatika valinneet.

Jokainen pieni ihminen on joskus iso ihminen ja meidän kaikkien aikuisten on yhdessä kannettava vastuu siitä että jokainen lapsi saa parhaan mahdollisen alun elämälleen.



Lainaus:

Lainaus:

Aikuisen pitää kestää ja mukautua. Lähtökkohtasesti ajattelen, että kaikkien pitäisi elää hyvässä ainoassa avioliitossa, niin apn kaltaisia tilanteita ei tule.




Jossakin vaiheessa tulee katkeruus:

Tämä on minun ainoa elämäni, miksi minun pitäisi aikuisena sopeutua ja joustaa? Miksi minun pitää esittää/olla jotakin sellaista, mitä en ole? Miksi minun pitää olla äitipuolen roolissa, kun minulla on ihan oikeakin äidin rooli? Miksi minun pitäisi tuntea jotakin lasta kohtaan, jota en ole halunnut enkä edes tunne? Miksen uskalla sanoa ääneen, että rakastan omia lapsia enemmän kuin muita lapsia?



Nämä ovat kysymyksiä, joita ko. tilanteessa tulee esiin, ja niitä ei pääse pakoon.

Kyllä minäkin olen ollut uskomattoman kylmä miehen lapsen kanssa. En ole mitenkään minä-minä tai prinsessasyndrooma ihmisiä, vaan keskenkasvuinen aikuinen. Olen elänyt lapsuuteni ei-toimivassa uusperheessä joka loppui vanhempien avioeroon ja sen jälkeen yh-perheeseen. Isäni oli alkoholisti ja tappoi itsensä ja äidilläni oli aina uusi mies kuvioissa ja henkisiä ongelmia. Niistä lähtökohdista ei kasva AIKUISTA ihmistä.



Nykyään miehen lapsi on jo aikuinen ja mielettömän hieno ihminen (ihme niissä kaikissa ihmissuhdekiemuroissa missä hän kasvoi). Ja onneksi mieheni minua kesti, mutta en tunteistani lasta kohtaan suoraan hänelle puhunut- minua ne hävettivät. Olen myös itse hieman kasvanut ihmisenä, mutta paljolti omien lasteni kanssa. Olen varmasti ollut kylmä ja kamala akka, mutta ei se miehenikään varsin täydellinen ihminen ollut omien kokemustensa pohjalta (myös isänsä ollut alkoholisti, äitinsä yksinhuoltaja ja lapsensa äiti halusi lopettaa yhteiselon). Eli kaksi ei-niin-täydellistä ja aikuista ihmistä kuitenkin jaksoivat ja kasvoivat yhdessä (oli 18v kun aloitimme olemaan) ja nyt voin sanoa että rakastan miestäni mielettömästi ja hän on älyttömän hyvä isä kaikille lapsilleen. Ja kieltämättä miehen lapseen suhtautumiseni muuttui omien yhteisten lasten myötä, kun lapsille kasvoi keskinäinen side.



Mutta ap:ta ymmärrän, samalta minustakin tuntui kuin vieras ihminen olisi tullut meille aina säännöllisesti käymään.

Ollaan valmiita olemaan aikuisina vain omille lapsille, ja miehesi ei ilmeisesti edes hänelle.



Ei puolison lapsi ole vieras, etenkään sille puolisolle. Miksei hän laita omalle lapselleern rajoja? Ja jos välittäisi miehestään niin eikö silloin toivoisi miehensä takia hyvää elämää myös miehen lapselle

Lainaus:






Ei ole mun homma laittaa vieraalle lapselle rajoja, omille

toki laitan, koska heille toivon parasta elämässä.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat