Tyttö 11 v suhtautuu negatiivisesti kaikkeen, erityisesti isäpuoleensa. Miten suhtautua?

Vierailija

Olen eronnut lapsen isästä jo melkein 10 v sitten (tyttö silloin 2v) eikä asia ole aiheuttanut koskaan mitään ongelmia. Vuosi eron jälkeen tutustuin nykyiseen mieheeni, jonka kanssa seurustelu eteni pikkuhiljaa, koska asuimme eri paikkakunnilla. Mies ja lapsi ovat tulleet koko ajan erittäin hyvin toimeen. Yhdessä olemme asuneet nyt kuusi vuotta ja yhteisiä lapsiakin on kaksi. Ja aina on mennyt hyvin. Tyttö itse on halunnut nimittää uutta miestäni varaisäksi ja ovat olleet läheisiä. Omaa isäänsä neiti tapaa kerran kuussa, tälläkin on uusi perhe ja lapsi.



Nyt sitten viimeisen puoli vuotta on ollut alkavan murkkuiän myllerrystä tytöllä, joka on luonteeltaan pohdiskeleva, temperamenttinen ja heikohkosti itsensä hillitsevä. Kaikki eri "vaiheet" ovat olleet aina vaikeita, uhmaiästä alkaen, joten en ole yllättynyt että murkkuiästäkin näyttää tulevan hankala. Tyttö on kärsinyt jonkinlaisesta isäkriisistä sen puoli vuotta, kaiken muun "vihaamisen" ja "inhoamisen" ohessa. Äiti on kamala ja isä olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiin (oiekasti ei ole, isällä ei ole mitään intressiä viettää laspen kanssa aikaa sen enempää). Koulustakin on saattanut tulla jotakin aiheeseen liittyvää laukaisevaa tekijää, kun luokkakaverin eronneet vanhemmat viettävät yhtä paljon aikaa lapsen kanssa ja meidän tyttö kai kärsii, kun ei saa olla isänsä kanssa.



Viimeisimpänä asiana on ollut, että tytön elämä on kuulemma mennyt pilalle sen vuoksi, kun vanhempansa ovat eronneet! Dramatiikan tajua on... Ja ihan yks kaks yllättäen uusi mieheni ei olekaan enää hyväksytty, läheinen ihminen vaan inhottava ja kamala mies, joka ei ole edes biologisesti tytölle sukua!!! Siis mitään syytä tähän ei ole, muuta kuin varmaan tuo tytön yleinen elämänahdistus ja isän kaipaus. Kokee varmaan pahaksi sen, kun meidän yhteisillä lapsilla on isä läsnä ja vielä hänen isänsä on oman nuoremman lapsensa kanssa koko ajan. Mutta siitä huolimatta tuntuu pahalta kuunnella, kun tyttö minulle haukkuu miestä, joka on läsnä hänen elämässään, paikalla ja tukena ja turvana. Toki isäpuoli on myös tiukka ja vaatii esim. kotitöiden tekemistä (kuten minäkin), mutta ei millään lailla ole muuttunut käytökseltään vuosien varrella. Olen ymmällä!

Kommentit (10)

Vierailija

voisin kuvitella, että jos tilanne olisi tuo, niin reagoisi ihan samalla tavalla - nytkin löytää kovasti kiukunaihetta vaikka sun mistä, vaikka emme olekaan eronneet



elämä taitaa noilla pienillä ihmisilä olla aika vuoristorataa tällähetkellä



kestetään me äidit se =) tsemppiä siis teille

Vierailija

Lainaus:

koeta järjestää niin, että yhteistä aikaa järjestyy enemmän? Luulisi omaa isää kiinnostavan lapsensa seura! Usein kuulee eroperheiden lasten toivoneen enemmän etävanhemman tapaamista tietyssä vaiheessa. Kun tämä toive toteutuu ja näkevät etää enemmän, saattaa myös virheelliset kuvitelmat ropista - isä ei ollutkaan vastaus kaikkeen, vaan ihan tavallista elämää senkin kanssa vaan eletään.



Minusta teidän vanhempien pitäisi koettaa helpottaa tytön oloa. Koettaisitte vastata tytön toiveisiin. Itsekin muistan vihanneeni äidin miesystävää siksi, että se vei äitin huomion pois meistä lapsista. Vihalle on oltava joku kohde - vaikkei viha kovin todellista olisikaan (itse en oikeasti vihannut äidin miesystävää, koska se oli kiva ukko oikeasti, mutta hetkittäin se oli hyvä vihan kohde!).



Tytön mieli on myllerryksessä ja vanhempina te voitte auttaa - myös se isä, joka on yhtä lailla tyttärestään vastuussa.




Olen ehdottomasti samaa mieltä. Lapsen isä vain ei tunnu olevan. Hän on erosta asti (jolloin tyttö siis oli 2v) pitänyt etäisyyttä. Kerran kuukaudessa tapahtuvien tapaamisten ulkopuolella ei pidä lapseen mitään yhteyttä (no joo, käväisee synttärinä ja tuomassa joulupaketin) ja hänen uuden perheensä kaikki menot (mukaanlukien uuden vaimon lasten menot) menevät oman tyttären toiveiden edelle. Asia on ollut enemmän ja vähemmän pinnalla vuosien varrella ja varsinkin silloin, kun lapsi oli pieni ja olisin oikeasti tarvinnut hoitoapua, asiasta nousi konflikteja. Olen pikkuhiljaa vähentänyt asiaan puuttumista ja "vaatimusten" esittämistä lapsen isälle, kun mikään ei ole muuttunut. Tyttö on jo sen ikäinen, että kausittain yrittää itse pitää enemmän yhteyttä isäänsä (kun on oma kännykkä), mutta sekin sitten jää, koska isä ei aina edes vastaa puhelimeen. Olen sitten pitkän aikaa ollut varsin tyytyväinen elämäämme (ja minusta tyttökin) omana oikeana perheenä, tyttö ikään kuin "käy kylässä" isänsä luona sen kerran kuussa. En ole olettanutkaan enää pitkään aikaan isän osallistuvan tytön juttuihin. Isäpuoli sen sijaan osallistuu, kovastikin. Aika usein tytön vierailut isän luo ovat sellaisia, että menevät sitten mummolaan, jostakin syystä lapsi ei tunnu olevan tervetullut isän kotiin.. Surullista. Äitipuolellakin lienee osuutensa, jostatei tässä sen enempää.



Asiaan, tästä nykytilanteesta olen puhunut lapsen isän kanssa. Tyttö on esittänyt toiveen, että jossakin vaiheessa saisi muuttaa isän luo. Minä suostuisin siihen kyllä, jos asia käsitellään kunnolla, käytännön järjestelyt toimisivat ja tyttö on valmis pysyvään muutokseen (tuskin ainakaan vielä on) koulun vaihtoa myöten, MUTTA isä (tai uusi vaimo) ei halua. Olen esittänyt sellaista, että tyttö asuisi esim. ensi kesälomalla viikon-kaksi isänsä luona. Isä on luvannut harkita asiaa. Tyttö kyllä haluaa. Minusta se tekisi hyvää ja tyttökin luultavasti huomaisi, että ei siellä sen paremmin asiat ole kuin täälläkään...



Hankala tilanne joka tapauksessa. Tytöllä on epärealistiset kuvitelmat isästään (joita en kuitenkaan halua lytätä) ja suuri haave, että äiti ja isä palaisivat yhteen (mikä ei tietenkään ole realistista, molemmilla kun on uudet perheetkin). Kaipa se aika on ainoa, joka tähän oikeasti auttaa!



t.ap



P.S. Toivottavasti se jonkun toisen heittämä kommentti, että isäpuolella ei ole mitään asiaa puuttua lapsen asioihin, oli silkkaa provoa! Todellakin sellaisella isäpuolella, joka hoitaa lapsen arkisia asioita ja on ollut elämässä mukana lapsen taaperoiästä akaen, on oikeus puuttua lapsen asioihin. Hänellähän on aivan samat isän velvoitteetkin tätä "puolikasta"(hyi mikä sana!) lasta kohtaan kuin omiaan, joten tottakai myös oikeus päättää tytön asiosta. Kai tämä nyt on itsestään selvää muille av-mammoille?

Vierailija

Lainaus:

voisin kuvitella, että jos tilanne olisi tuo, niin reagoisi ihan samalla tavalla - nytkin löytää kovasti kiukunaihetta vaikka sun mistä, vaikka emme olekaan eronneet



elämä taitaa noilla pienillä ihmisilä olla aika vuoristorataa tällähetkellä



kestetään me äidit se =) tsemppiä siis teille




Juuri tällä hetkellä tuntuu erittäin vaikealta. Tyttö kuulemma vihaa isäpuoltaan eikä halua asua saman katon alla. Isälleenkään ei voi muuttaa (enkä kyllä siihen suostuisikaan ilman todella perustellista harkintaa ja pitkään jatkunutta toivetta). Olen yrittänyt kysyä löytyykö tuohon isäpuolen inhoamiseen joku syy, mutta en saa tytöstä irti muuta kuin, että mies on kamala! Ja että tyttö on kuulemma aina inhonnut miestä, nyt vastaa sanoo sen. Tuohon en usko hetkeäkään, ei lapsi pysty esittämään vuosikausia sellaista, että tulee todella hyvin jonkun kanssa toimeen, ovat läheisiä jne. Sitäpaitsi teen itse työtä kotona joten olen käytännöllisesti katsoen aina paikalla, eikä minun tietämättäni olisi voinut taphatua mitään ikävää. Eli olen vahvasti sitä mieltä, että nuo ajatukset johtuvat nyt vain jostakin tosimyllerryksestä lapsen päässä ja hän kohdistaa kaiken negatiivisen nyt mieheeni. Tunnustan, että juuri nyt tämä tuintuu todella raskaalta! Jaksettava se vain on, jospa huomenna olisi parempi päivä.



t. ap

Vierailija

koeta järjestää niin, että yhteistä aikaa järjestyy enemmän? Luulisi omaa isää kiinnostavan lapsensa seura! Usein kuulee eroperheiden lasten toivoneen enemmän etävanhemman tapaamista tietyssä vaiheessa. Kun tämä toive toteutuu ja näkevät etää enemmän, saattaa myös virheelliset kuvitelmat ropista - isä ei ollutkaan vastaus kaikkeen, vaan ihan tavallista elämää senkin kanssa vaan eletään.



Omat vanhempani erosivat vasta kun olin murkku. Varmaan johtui iästäkin, että koin hirvittävänä sen ettei etävanhempi (meidän tapauksessa äiti) ollut läsnä omassa elämässäni eikä vaikuttanut olevan kiinnostunut hyvinvoinnistani. Noista vuosista jäi sellaiset arvet, etteivät ne ole parantuneet koskaan. Suhde äitiin jäi siis kylmäksi, vaikka tapasin äitiäni harvakseltaan tuolloinkin.



Minusta teidän vanhempien pitäisi koettaa helpottaa tytön oloa. Koettaisitte vastata tytön toiveisiin. Itsekin muistan vihanneeni äidin miesystävää siksi, että se vei äitin huomion pois meistä lapsista. Vihalle on oltava joku kohde - vaikkei viha kovin todellista olisikaan (itse en oikeasti vihannut äidin miesystävää, koska se oli kiva ukko oikeasti, mutta hetkittäin se oli hyvä vihan kohde!).



Tytön mieli on myllerryksessä ja vanhempina te voitte auttaa - myös se isä, joka on yhtä lailla tyttärestään vastuussa.

Vierailija

Anna tytölle tilaa kiukutella, mutta yhteiset hommat on hoidettava ja varsinaista isäpuolen haukkumista ei tarvitse häneltä sietää.

Vierailija

Lainaus:

Olet hänelle ainoa biologinen side perheessä ja siksi tällä hetkellä hänen näkökulmastaan tärkeä.




Enhän minä toki ole lapsen ainoa biologinen side perheessä, onhan hänellä pienet sisarukset (jotka eivät missään vaiheessa ole olleet "puolikkaita". Mutta kyllä, niinhän se menee ja pitääkin mennä, että äidille ne kiukut ja pahat miehet ja angstit puretaan. Tällä äidillä ottaa koville, mutta kestettävähän se on! Ja tiedän, laspen täytyy saaada ne asiat purkaa ja on parempi, että ei sulje niitä sisäänsä. Sen verran kai jotakin hienotunteisuutta tytöllä on (vielä) ollut, että ei sano samoja asioita suoraan isäpuolelleen... ja kielttää ehdottomasti minua sanomasta =) Ja miksipä minä turhaan murkkuiän myllerryksestä johtuvilla sanoilla miestäni loukkaisin, ei se varmasti helpottaisi tilannetta yhtään...



t.ap

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat