1980-luvulla kiellettiin ruumiillinen kuritus, siitä tuo itsekeskeisyys johtuu!!!!

Vierailija

.

Sivut

Kommentit (19)

Vierailija

Mutta nimenomaan _kotiäitiys_ on Suomessa aika uusi juttu. Itse olin 70-luvulla myös kotihoidossa, mutta äitini oli enemmänkin kotirouva kuin -äiti. Hän ei myöskään ollut hyvä äiti, joten minun tilannettani ei voi oikein käyttää esimerkkinä, koska suurin osa äideistä on varmasti parempia äitejä, olivat sitten kotiäitejä tai -rouvia tai työssä käyviä äitejä tai uraäitejä.



Monet kavereistani hoiti apulainen tai sitten olivat perhepäivähoidon tapaisissa järjestelyissä. Päiväkoteihin harvat pääsivät. 70-luku olikin melkoista murroskautta näissä asioissa. Vielä 60-luvullakin suuri osa lapsista oli kyllä kotona, mutta äidit tekivät kotona töitä. Ja vielä enemmän niin oli aikaisemmin. 50-luvulla jopa kaupungissa kerrostalossa asuneella äidillä oli aika paljon työtä ihan huushollin pyörittämisessä.



Pelkkä äitinä kotona olo oikeastaan alkoi vasta hoitovapaiden myötä. Jos 70-luvulla halusi jäädä lapsensa kanssa kotiin, se oli saman tien hei hei-työpaikka ja kotirouvan ura monilla edessä. Siihen aika harvalla oli mahdollisuutta. Hoitovapaa antoi mahdollisuuden kotiin jäämiseen tavallisille työssäkäyville ja 90-luvulla tullut kotihoidontuki paransi tätä mahdollisuutta.



Sitä en sitten tosin tiedä, onko tällä mitään tekemistä 80-lukulaisten mahdollisesti lisääntyneen itsekkyyden kanssa, mutta tottahan on, että päiväkodissa olevan lapsen on paljon vaikeampi olla oppimatta esimerkiksi odottamaan vuoroaan kuin kotihoidossa olevan (tosin kotonakin se tietysti voidaan opettaa.)



Lainaus:

Eiköhän se kuitnekin aikaisemmin, siis ennen 80-lukua ollut vielä huomattavasti yleisempää, että äidit eivät käyneet töissä, ja lapset eivät käyneet hoidossa. Ainakaan minä ja veljeni ja lähes kaikki kaverimme (70-luvulla syntyneitä kaikki) olimme niitä kotihoidon uhreja.

Vierailija

kotihoito synnyttää itsekkyyttä, koska lapsi on siellä yksin, ilman ryhmässäolon koulivaa vaikutusta.



Siinä on herttaisen yhdentekevää, onko kotona ollut hoitaja tai onko ollut äitinsä hoidossa. Hoitaja on kumminkin ollut siellä hoitolapsensa takia eli lapsi ei ole ollut ryhmässä ja on ollut hoitajansa "keskipiste". Tosi on, että esim. 70-luvulla monella oli kotona joku lapsenlikka tai naapurin mummo (kuten minulla 2-vuotiaasta kouluikään saakka).



Enkä menisi sanomaan, että kotiäitiys keksittiin vasta hoitovapaan myötä. Kyllä keskiluokan kaupunkilaisäidit keskittyivät nimenomaan lapsen- ja kodinhoitoon ennen 70-lukuakin. Siis samaan mihin nykyäiditkin. PAITSI sillä erotuksella, että ennen ne lapset olivat kotihoidossa kouluikään saakka kun he nyt menevät päivähoitoon jossain vaiheessa ennen kouluikää.



Eli summa summarum: nykylapset ovat enemmän päivähoidossa kuin lapset ennen.



Hoitotyyli ja käsitys lapsen kasvatuksesta OVAT sen sijaan muuttuneet. Mutta en laske sitä hoitovapaista johtuvaksi, vaan rinnakkaiseksi kehityskuluksi. Mm. vielä 70-luvulla riitti hyväksi kasvatukseksi se, että lapsilla oli siistit vaatteet, ruokaa oli riittävästi ja tavat siistit. Virikkeistä ei edes puhuttu.



Mitä itsekkyyteen tulee, niin eihän se vaivaa pelkästään lapsia. Se - individualismi - on koko yhteiskuntaa ja kaikkia ikäluokkia leimaava ilmiö. Vanhemmat ihmiset eivät ehkä puhu muiden päälle, mutta etuilevat jonoissa ja ajavat holtittomasti ja vaativat ääni kimakkana parempaa palvelua... Ja kyse on kumminkin menneiden vuosikymmenten lapsista, joista monia ON lapsena piiskattu kuriin ja Herran nuhteeseen. Mistä he siis ovat sen itsekeskeisyyden oppineet?



Minusta kyse on monimutkaisesta ilmiöstä, joka liittyy yhteisöllisyyden katoamiseen ja siihen, ettei ihmisillä ole velvollisuudentunnetta. Koko sana "velvollisuus" koetaan kirosanaksi. Pitäisi aina olla vaan kivaa ja mukavaa. Vaivaa ei saisi nähdä mistään.

Vierailija

Eikä vanhemmat uskalla korottaa ääntää tai komentaa lapsiaan. Jotenkin toi pehmeä kasvatus on nykyään niin suosittua.



Mielummin kohdellaan lapsia "kaverina" kuin lapsina.

Vierailija

80-luvulla syntyneet ovat laman uhreja. vanhemmat uupuivat laman alla ja samaan aikaan lasten ja nuorten palveluita, kuten tukiopetusta, psykiatrista hoitoa, iltapäivähoitoa jne leikattiin rajulla kädellä. Vanemmat eivät jaksaneet välittää, missä lapset pyörivät ja sen hedelmiä on kerätty nyt 2000-luvulla. Etenkin ne lapset kärsivät, joilla oli huonoimmat lähtökohdat kotona.

Vierailija

Lainaus:

ruumiillisesti ja monia ei kuritettu ennen lain voimaantuloakaan.

Sen sijaan laki hoitovapaista tuli 80-luvulla eli se suuri muutos oli lasten kotihoidon mahdollistuminen. Ehkä kyse onkin juuri siitä. 80-lukulaiset ovat ensimmäinen ikäpolvi, joista osa on ollut kotona saaden vanhemman koko ajan ja huomion ensimmäiset kolme ikävuottaan.




Koulussa yläasteikäiset eivät enää osaa odottaa vuoroaan esim. vastatessaan opettajan esittämään kysymykseen, opettajan huomiota halutaan koko ajan eikä yhtään välitetä antaa suunvuoroa toisille. Kun he ovat kotona aina saaneet sen huomion välittömästi.

Toinen syy on siinä että lapsia ei olet kasvatettu tottelemaan käskyjä.

Kun ala-asteella kehottaa oppialita ottamaan oppikirjat esille, aina löytyy muutama, jotka eivät sitä tee (heiltä kun on kotona aina kysytty että "haluaisitko tehdä sitä taikka tätä) eli lapset eivät osaa totella. Sama toistuu armeijassa. Aina löytyy niitä jotka keskeyttävät palveluksen siitä yksinkertaisesta syystä, että heitä ole koskaan kasvatettu noudattamaan selkeitä ohjeita, heiltä on vain aina kysytty tyyliin haluatko nicopetteri nyt lähteä neuvolaan?

Vierailija

Ja yleensä löysivät sitä lapsiseuraa joka kyllä kovalla kädellä hioi särmiä, kun aikuisia ei ollut vahtimassa. Nykyisin suojelemme lapsia aika paljon enemmän niin henkisesti kuin fyysisestikin. En sano, että kaikki se pihalla opittu olisi aina ollut hyvää oppia (tai että emme järjestäneet itseämme hengenvaaraan tuon tuostakin), mutta se oli oppia siitä, miten joukossa pärjää. Ei aina moraalisesti kestävin keinoin, mutta kuitenkin muut jollain tavoin huomioon ottaen (ei aina yhteistä hyvää edistäen, mutta ainakin ymmärtäen, että muiden mielipiteet ja tekemiset pitää jollain tavoin ottaa huomioon omissa suunnitelmissaan.)



Tuosta olen täysin samaa mieltä, että nykyinen individualismi syö velvollisuudentunnetta ja se ei minustakaan ole hyvä asia. Velvollisuus on nimittäin se asia, joka yhteisön pitää koossa. Se pakottaa tekemään asioita, jotka eivät ole aina kivoja, mutta ovat yhteiseksi hyväksi tai välttämättömiä. Ja olet oikeassa siinä, että se koetaan nykyisin kirosanaksi tai ainakaan se velvollisuus ei saisi yltää yhtään oman ydinperheen ulkopuolelle. Siis anopin hautajaisiin ei enää tarvitse velvollisuudentunteesta mennä, jos ei halua. Naapurin kanssa ei tarvitse tulla toimeen, yhteiskunnan eteen ei ainakaan tarvitse tehdä mitään jne. Velvollisuudentunto on jo jonkin aikaa ollut perin epämuodikasta. Toivotaan, että tämä taantuma toisi tässäkin tervehdyttävää vaikutusta ja muistuttaisi taas kerran meitä siitä, että ihminen ei ole saari.



Lainaus:

kotihoito synnyttää itsekkyyttä, koska lapsi on siellä yksin, ilman ryhmässäolon koulivaa vaikutusta.



Siinä on herttaisen yhdentekevää, onko kotona ollut hoitaja tai onko ollut äitinsä hoidossa. Hoitaja on kumminkin ollut siellä hoitolapsensa takia eli lapsi ei ole ollut ryhmässä ja on ollut hoitajansa "keskipiste". Tosi on, että esim. 70-luvulla monella oli kotona joku lapsenlikka tai naapurin mummo (kuten minulla 2-vuotiaasta kouluikään saakka).





...



Minusta kyse on monimutkaisesta ilmiöstä, joka liittyy yhteisöllisyyden katoamiseen ja siihen, ettei ihmisillä ole velvollisuudentunnetta. Koko sana "velvollisuus" koetaan kirosanaksi. Pitäisi aina olla vaan kivaa ja mukavaa. Vaivaa ei saisi nähdä mistään.

Vierailija

jos lastaan ei kurita, hänestä automaattisesti kasvaa itsekeskeinen?



Älähän nyt. Kurinpidolle on olemassa tsiljoona keinoa, muitakin kuin kuritus. On huonoa vanhemmuutta ja kekseliäisyyden puutetta, jos ei keksi vaihtoehtoja piiskaamiselle tai tukistamiselle.



Kyllä sellainen itsekeskeisyyden kasvu - mikäli sellaista todellakin on, eikä kyse ole median luomasta hokemasta - johtuu muista syistä.



Ällistyttävää kylläkin vanhempien huomion ja läsnäolon VÄHYYS tuottaa itsekkyyttä. Empatiaa ja muiden huomioimista ei opi, jos lapsi joutuu olemaan omillaan, eikä vanhempi kasvatuksella ja esimerkillä opeta lasta sellaisiin hyveisiin.



Mitä sitten tulee tuohon hokemaan itsekkyyden kasvusta... on hullua, että jos tutkitaan ihmisten arvoja ja sitä, miten he toimivat, on huomattu, että vanhemmat ihmiset korostavat sukulaisten ja omien vanhempiensa auttamista - ja nuoret taas ystävien ja toverien tukemista ja auttamista. Ko. tutkimus uutisoitiin ainakin Hesarissa syksyllä. Eli solidaarisuutta ja apua tunnetaan ystäviä kohtaan, ei niinkään sukua. Mutta tunnetaan kumminkin, auttamisen ja huomioimisen arvot eivät ole kuolleet mihinkään - ainoastaan niiden kohde on hiukan muuttunut (jo varmasti senkin takia, että nykynuorten suku on kaukana, ei asuta lähekkäin).



Metkaa muuten, että nykyajan vanhempia syytetään yhtä aikaa liiallisesta lasten paapomisesta ja lasten ehdoilla elämisestä JA siitä, etteivät vanhemmat piittaa lapsistaan ja ole läsnä.

Vierailija

juppeja. Tunnusta vain, että sinullakin oli shampanjavispilä ;-)



Jos totta puhutaan, en ole ollenkaan varma, että 80-lukulaiset olisivat niin poikkeuksellisen itsekkäitä kokonaisuudessaan ja jos kulttuuri onkin muuttumassa itsekkäämmäksi, niin mistä sekin sitten johtuu.



Minäkin olin kotihoidettu 70-luvulla. Ja yksi syy epäilyksiini kotihoidon suhteen on ehkä juuri se, että ne lapset, joilla ei ole sitä hyvää äitiä tai isää, eivät pääse ollenkaan karkuun perhehelvettiä ennen kouluikää, jos ovat kotihoidossa. Toisaalta en myöskään ole ihan varma, onko se lapsen tai sen kotona olevan äidin etu, jos äiti on lasten kanssa pitkään kotona vailla sen suurempaa työtä kuin lasten kanssa oleminen. Suuri osa varmasti osaa tasapainottaa tilanteen, mutta epäilen, että tilanne myös ruokkii tiettyjä epäterveitä ilmiöitä, kuten sitä, että unohdetaan kasvattaa lasta maailmaa varten ja sen sijaan tehdään siitä lapsesta maailman keskipiste.



Lainaus:

Ota huomioon, että päivähoidossa lapsia on pidetty oikeasti aika lyhyt aika. Vielä 70-luvullakin päivähoitoa oli monin paikoin tarjolla vain yksinhuoltajien lapsille, muut olivat - yllätys yllätys - siellä moittimassasi kotihoidossa.



Kumma, kun meitä kotihoidettuja 60-luvun lapsia ei ole moitittu itsekeskeisiksi...

Vierailija

Kakarat eivät eivät enää kunnioita samalla tavalla vanhempiaan ja vanhemmat taas ns pelkäävät lapsiaan, nämähän voivat haastaa oikeuteen vaikka henkisestä väkivallasta. Luonnonmukaisuus, pehmeät arvot ja liikaa lasten ehdoilla eläminen on tehnyt jälkikasvusta itsekkäitä päällepäsmäreitä.

Vierailija

ns. hyviä vanhempia?



Mä en ainakaan usko että on. Varsin suuri osa on melkoisen välinpitämättömiä ja päälle typeriä. Ja kun tällaisilta tyypeiltä viedään ne viimeset suht "helpot" keinot kasvattaa lapsiaan edes jonkinlaisiin yhteiskunnan normeihin, niin tulos on tämä mitä nyt katselemme ympärillämme.



En itse kurita lapsiani fyysisesti, koska pystyn parempaankin. Mutta moni ei pysty, ja lapset ovat täysin heitteillä, koska vanhemmilla ei ole henkisiä resursseja kasvattaa lapsiaan.



Lainaus:

jos lastaan ei kurita, hänestä automaattisesti kasvaa itsekeskeinen?



Älähän nyt. Kurinpidolle on olemassa tsiljoona keinoa, muitakin kuin kuritus. On huonoa vanhemmuutta ja kekseliäisyyden puutetta, jos ei keksi vaihtoehtoja piiskaamiselle tai tukistamiselle.



Kyllä sellainen itsekeskeisyyden kasvu - mikäli sellaista todellakin on, eikä kyse ole median luomasta hokemasta - johtuu muista syistä.



Ällistyttävää kylläkin vanhempien huomion ja läsnäolon VÄHYYS tuottaa itsekkyyttä. Empatiaa ja muiden huomioimista ei opi, jos lapsi joutuu olemaan omillaan, eikä vanhempi kasvatuksella ja esimerkillä opeta lasta sellaisiin hyveisiin.



Mitä sitten tulee tuohon hokemaan itsekkyyden kasvusta... on hullua, että jos tutkitaan ihmisten arvoja ja sitä, miten he toimivat, on huomattu, että vanhemmat ihmiset korostavat sukulaisten ja omien vanhempiensa auttamista - ja nuoret taas ystävien ja toverien tukemista ja auttamista. Ko. tutkimus uutisoitiin ainakin Hesarissa syksyllä. Eli solidaarisuutta ja apua tunnetaan ystäviä kohtaan, ei niinkään sukua. Mutta tunnetaan kumminkin, auttamisen ja huomioimisen arvot eivät ole kuolleet mihinkään - ainoastaan niiden kohde on hiukan muuttunut (jo varmasti senkin takia, että nykynuorten suku on kaukana, ei asuta lähekkäin).



Metkaa muuten, että nykyajan vanhempia syytetään yhtä aikaa liiallisesta lasten paapomisesta ja lasten ehdoilla elämisestä JA siitä, etteivät vanhemmat piittaa lapsistaan ja ole läsnä.

Vierailija

Lainaus:


Varsin suuri osa on melkoisen välinpitämättömiä ja päälle typeriä. Ja kun tällaisilta tyypeiltä viedään ne viimeset suht helpot keinot kasvattaa lapsiaan edes jonkinlaisiin yhteiskunnan normeihin, niin tulos on tämä mitä nyt katselemme ympärillämme.

E




Nykyinen kasvatusajattelu on ihan liian optimistista. suurin osa vanhemmista ei vaan kykene sellaisiin henkisiin ponnistuksiin. Minkähän takia lapset on noin yleisesti ottaen kasvatettu vitsalla halki historian ja ympäri maailmaa? Poikkeuksia on toki varmasti aina ollut.

Vierailija

niin tulokset on huonot.



Lainaus:




Mä en ainakaan usko että on. Varsin suuri osa on melkoisen välinpitämättömiä ja päälle typeriä. Ja kun tällaisilta tyypeiltä viedään ne viimeset suht "helpot" keinot kasvattaa lapsiaan edes jonkinlaisiin yhteiskunnan normeihin, niin tulos on tämä mitä nyt katselemme ympärillämme.]

Vierailija

ruumiillisesti ja monia ei kuritettu ennen lain voimaantuloakaan.



Sen sijaan laki hoitovapaista tuli 80-luvulla eli se suuri muutos oli lasten kotihoidon mahdollistuminen. Ehkä kyse onkin juuri siitä. 80-lukulaiset ovat ensimmäinen ikäpolvi, joista osa on ollut kotona saaden vanhemman koko ajan ja huomion ensimmäiset kolme ikävuottaan.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat