Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

läheisensä menettäneet

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

haluaisin aloittaa keskustelun kipeästä asiasta läheisen menettäminen,



itse menetin äkillisesti veljeni 22v siitä on jo puoli vuotta siitä huolimatta en pääse yli vaikka pitäisi



minulla on 2 alle koulu ikäistä lasta ja opiskelen kokopäivä toimisesti olen umpi kujassa josta ei ole ulos pääsyä olen vetänyt itseni suru työn kanssa piippuun ja jos sanotaan suoraan mielenterveys palveluista ei ole mitään apua!!



etsinkin nyt läheisensä menettäneitä joilla olisi saman kaltaisia tuntemuksia

Sivut

Kommentit (118)

Vierailija

Kiitos sinulle ystävällisistä sanoistasi! Ja kiitän kaikkia muitakin kirjoitukseni lukijoita. Nyt alan ymmärtää tämän vertaistuen merkityksen. On helpompaa jakaa surunsa ihan tuntemattomien kanssa, jotka ovat kokeneet saman, kuin omien ystävien kanssa, jotka haluaisivat kyllä olla tukena mutteivat kuitenkaan ymmärrä.



En minä puhu surustani enää miehellenikään, kun tuntuu että se jo kyllästyttää häntä. Alussa kyllä soitin hänelle töihin kesken päivän, kun oikein paha ahdistus iski. Nykyään itken vähän ja koitan sitten itse " reipastua" .



Ja nythän voin kirjoittaa teille tänne! Kiitos, kun " kuuntelette" !

Vierailija

Sane...Lukiessani tekstiäsi, useimmat rivit olivat juuri kuin minun suustani... Minäkin olen juuri noin menettänyt äitini, vaikka edelleen hän elääkin... Lapseni ovat " menettäneet" mummunsa, vaikka olisivat hekin niin kovasti vielä häntä tarvinneet... Tästä on aikaa nyt neljä vuotta, mutta edelleen sattuu ja syvälle sydämeen sattuukin... Olisi kiva kirjoitella/vaihtaa/jakaa ajatuksia ja tuntemuksia kanssasi. Tässä maili-osoitteeni: katjaluo@hotmail.com

Vierailija

Kävin eilen katsomassa uuden elokuvan Paha maa. Ahdistuin kuvasta suunnattomasti. Elin siinä mukana aivan liikaa, vieläkin on paha olla.

Ensinnäkään en ole koskaan katsonut elokuvaa, missä on noin paljon pahaa oloa. Toisekseen mietin, että olen isän kuoleman jälkeen niin rikki, että en pysty tuon tyylistä kuvaa katsomaan analyyttisesti, ulkopuolelta.

Älkää tämän vaikuttaa omiin elokuvavalintoihin; halusin vain kertoa tunteeni surukeskustelun lomassa. Tuntuu oudolta elokuvan tuoma vahva tunnelataus näin negatiivisesti.

Vierailija

Isän kuolemasta on nyt vähän yli 7 kk... Suru, tuska ja ikävä on valtava. Ensimmäiset kuukaudet meni sokissa ja vauvaa kantaen ja hoitaen, nyt koko ajan vaan enemmän ja enemmän konkretisoituu se mitä tämä tarkoittaa. Sanat ' ei enää koskaan' on tulleet liiankin tutuiksi.



Kesä tulee ja toiset iloitsee. Mulle tämä kesä on piinaava, kaikki tapahtuu ilman isää. Mun maailmani tärkein ihminen on poissa, lopullisesti. Ja ympäristö viestii jatkuvasti, että mun " pitäisi jo olla toipunut" ... Lapsetkin puhuu ukista paljon; siitä kuinka ukilla oli aina aikaa heille ja siitä mitä eivät enää voi tehdä ukin kanssa... Sydän itkee verikyyneliä pienten surun ja ikävän puolesta.



Oma jaksaminen on nollassa, enkä tiedä miten oikein olen selviytynyt näistä kuukausista. Lasten takiahan sitä on pakko jaksaa ja puskea itseään eteenpäin.



Sitten täällä palstalla (toisissa osioissa siis) lukee kuinka ihmiset valittaa milloin mistäkin ja haukutaan/arvostellaan toisia äitejä... Ja mun tekisi mieli vaan huutaa, kun on niin ikävä.



Onko teille käynyt niin, että ystäviä ja tuttavia on vaan hävinnyt elämästä surun myötä, ovat vaan lakanneet pitämästä yhteyttä? Tai sanoneet jotain loukkaavaa/vähättelevää? Mulle on käynyt näin muutamien kanssa, sellaistenkin joilta en sitä odottanut.



Vierailija

Sane...Lukiessani tekstiäsi, useimmat rivit olivat juuri kuin minun suustani... Minäkin olen juuri noin menettänyt äitini, vaikka edelleen hän elääkin... Lapseni ovat " menettäneet" mummunsa, vaikka olisivat hekin niin kovasti vielä häntä tarvinneet... Tästä on aikaa nyt neljä vuotta, mutta edelleen sattuu ja syvälle sydämeen sattuukin... Olisi kiva kirjoitella/vaihtaa/jakaa ajatuksia ja tuntemuksia kanssasi. Tässä maili-osoitteeni: katjaluo@hotmail.com

Vierailija

Sane...Lukiessani tekstiäsi, useimmat rivit olivat juuri kuin minun suustani... Minäkin olen juuri noin menettänyt äitini, vaikka edelleen hän elääkin... Lapseni ovat " menettäneet" mummunsa, vaikka olisivat hekin niin kovasti vielä häntä tarvinneet... Tästä on aikaa nyt neljä vuotta, mutta edelleen sattuu ja syvälle sydämeen sattuukin... Olisi kiva kirjoitella/vaihtaa/jakaa ajatuksia ja tuntemuksia kanssasi. Tässä maili-osoitteeni: katjaluo@hotmail.com

Vierailija

Kirjoitin tämän tekstin jo toisen otsikon alle joitakin viikkoja sitten, mutta kirjoitan sen tännekin, kun jotenkin tuntuu että tämä teksti kuuluu enemmänkin tämän otsikon alle.



Ensinnäkin, syvä osanottoni teille kaikille läheisenne menettäneille.

Minäkin menetin viime syksynä rakkaan mummini. Hän on ollut aina minulle todella tärkeä ja läheinen. Olen yh-äidin ainoa lapsi enkä ole koskaan edes tavannut isääni. Äiti ja mummi ovat siis aina olleet elämäni tärkeimmät tukipilarit. Jollain lailla minusta tuntuu siis kuin olisin menettänyt toisen vanhempani...

Mummini lähti täysin yllättäen sydäninfarktiin. Hän oli erittäin hyvävointinen ja aktiivinen 73-vuotias eläkeläinen, josta ei ollut millään lailla havaittavissa, että vanhuus alkaisi viedä voimavaroja tai että mikään olisi vialla.

Siksi olikin hirvittävä yllätys ja shokki kun minä löysin hänet kuolleena kotoaan, kun tapani mukaan menin silloin 6kk vanhan tyttäreni kanssa mummin luokse kylään. Äitiyslomani aikana kävin lähes päivittäin mummin luona kahvittelemassa ja höpöttelemässä ja muutenkin puuhasimme aktiivisesti yhdessä kaikenlaista. Oli todella rankkaa huomata, että häntä ei yhtäkkiä vaan enää ollutkaan. Toki olin ajatellut, että jonain päivänä sekin tulee eteen, mutta en missään nimessä kuvitellut sen tapahtuvan vielä..



Kesti pari kuukautta ennenkuin se pahin vaihe meni ohi. Alussa painin myös hirvittävien painajaisten kanssa. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä aikaisemmin, ja nyt niin läheisen ihmisen löytäminen kuolleena oli hirveä shokki. Näin painajaisia, pelkäsin kaikkea mahdollista enkä uskaltanut mennä edes mummin kotiin yksin...

Kun tämä vaihe hieman helpotti, alkoi se varsinainen surutyö joka on vasta aluillaan.. Mummia on hirmuinen ikävä.



Toivon teille paljon voimia jaksaa.Kiitos jos joku jaksoi lukea tarinani, tuntuu hyvältä purkaa tuntoja..



Tanjuska78

Vierailija

Hei!

Kiinnostaisiko ketään teistä vaihtaa ajatuksia surusta ja sen kanssa elämisestä sähköpostitse?

Menetin itse äkillisesti sisareni vähän aikaa sitten, ja sen asian kanssa opettelen nyt elämään. Olen kolmekymppinen opiskelijaäiti.



Terveisin

tammikuu01@luukku.com

Vierailija

Äitini kuoli reilu kuukausi sitten. En ole nähnyt hänestä yhtään unta, mutta lähes joka päivä meinaan soittaa hänelle. Ja joka kerta tuntuu yhtä musertavalta ymmärtää, etten voi enää puhua hänen kanssaan...

Vierailija

Voi miten tutuilta teidän ketomuksenne tuntuvatkaan!



Äitini sai elokuussa 1996 aivan yht´äkkiä aivoveritulpan, hän oli silloin 65-vuotias. Äidillä oli joitakin perussairauksia ja sydänvika, joka oli leikkauksella hoidettu. Kesän -96 hän oli vähän huonommassa kunnossa kuin yleensä, mm. sydän jouduttiin tahdistamaan uudelleen sairaalassa. Hänen lääkitystään muutettiin, mutta asioiden piti olla periaatteessa kunnossa.



Kunnes sitten tuli se eräs elokuinen aamu ja äiti putosi vuoteesta yrittäessään nousta ylös. Tämä tapahtui kesämökillä, saaressa. Äidin saaminen sairaalaan vei aikaa ja pelkään sen vähentäneen hänen mahdollisuutta saada hyvää hoitoa. Veritulppa oli niin suuri, että aivoissa oli suuri tuhoutunut kohta. Vaikka hän olisi selvinnyt niin hän olisi jäänyt todennäköisesti vuodepotilaaksi.



Näin äidin seuraavana päivänä ja silloin hän oli jo tajuton. Seuraavana yönä se soitto äidin kuolemasta sitten tuli. Lankomies vastasi puheluun, jonka aiheen me tiesimme jo ennen ensimmäistä sanaa. Äiti oli kuollut aivan rauhallisesti.



Kävimme katsomassa häntä seuraavana aamuna. Se oli kamalinta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En ollut ikinä nähnyt kuollutta ihmistä. Onneksi osastonhoitaja osasi lohduttaa meitä todella hyvin. Parempi ettei äiti jäänyt kitumaan.



Seuraavat viikot kuluivat sumussa. Kaksi päivää äidin kuoleman jälkeen olin häissä, joista tuskin muistan mitään jälkeen päin. Monta kuukautta myöhemmin en tahtonut tajuta etten voi soittaa ja kysyä neuvoa.



Olin raivoissani äitiä hoitaneitä lääkäreitä kohtaan, halusin haastaa heidät oikeuteen. Olin todella vihainen kaikkia ikääntyneitä ihmisiä kohtaan, sillä mielestäni äitini kuoli aivan liian nuorena (hän on pitkäikäisestä suvusta, jossa ei kukaan kuollut alle 80-vuotiaana). OLin raivoissani kun ihmiset valittivat milloin mistäkin mitättömästä aiheesta. Kävin läpi kaikki surun vaiheet.



Kolmisen vuotta äidin kuoleman jälkeen sairastuin masennukseen ja kävin yksityisellä psykiatrilla sekä söin masennuslääkkeitä noin vuoden. Yksi syy masennukseen oli äidin osittain " epämääräinen" kuolema. Kului taas vuosia ja masennus uusiutui. Taustalla kummitteli äidin " väärä ja epäreilu" kuolema, luopuminen mukavasta työpaikasta (äitiyslomasijaisuus) sekä aviomiehen tekemä pahoinpitely. Kävin jälleen psykiatrilla ja söin lääkkeitä.



Olen sitä mieltä etten pääse koskaan eroon tästä äidin traumaattisesta kuolemasta. Suru on tietysti hälventynyt, mutta aina silloin tällöin tuska tulee esiin.



Vierailija

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen näin unta että soitin äiteelleni ja isä vastasikin puhelimeen. Intin sitten kovasti miksi sinä vastaat kun olet kuollut, mutta hän halusikin jutella asioita selviksi ja kertoa että hänellä on kaikki hyvin. Uni kuitenkin säikähdytti voimakkuudellaan kovasti.

Vierailija

Minä koin myös valtavaa kuolemanpelkoa äidin kuoleman jälkeen. Odotin ikkunassa tytärtä koulusta kotiin. Jos hän viipyi matkalla, olin ihan huolesta sekaisin. Tai kun menin isän luo enkä heti häntä talosta löytänytkään, kun hän oli ulkona, hiivin kauhuissani työntämään raollaan olevan makuuhuoneen oven auki ja kuvittelin löytäväni isän kuolleena. Tai kun en meinannut uskaltaa avata huoltomiehille ovea, kun pelkäsin heidän olevan poliiseja kuolinuutisten kanssa.



En ole enää ihan niin hysteerinen. Paljon helpommin kuitenkin pelkään pahinta. Eihän sitä pahinta osannut pelätä ennenkuin sen oli kokenut. Mutta ei elämää voi elää jatkuvassa pelossa. Normaalisti se kai menee ohi itsekseen. Se on vaihe siinä kuoleman käsittelyssä.



Unet taas ovat alitajunnan työtä. Näen minäkin unissa ihmisten kuolevan: mieheni, lapseni, isäni. Sitä ei tapahdu usein ja ne ovat aina erilaisia unia. Toistuvat painajaiset ovat varmaan erilaisia ja ahdistavampia. Ehkä ne loppuvat itsestään jossain vaiheessa, mutta kovin kauaa ei kenenkään pitäisi kärsiä sillä levollinen uni on ihmiselle tärkeää. En osaa ketään neuvoa. Itse aion hakea lääkäriltä apua nukahtamisvaikeuksiin viimeistään siinä vaiheessa, kun palaan työelämään. (hoitovapaalla vielä)



2kids ja amsu, olette olleet varmasti korvaamattomia tukijoita läheistenne surussa. Olisipa minullakin ollut sellainen ihminen minua lohduttamassa. Tärkeää on antaa myös itsellenne lupa surra. Voimia!

Vierailija

olen kirjoitellut tällä palstalla, tässä ketjussa aiemmin.



Saitko työstettyä äitisi menetystä hänen poismenonsa jälkeen? Vai koetko, että psykoterapiassa aloit vasta kunnolla käsittelemään suruasi? Saitko terapeutilta apua ja osaatko kertoa, kuinka asiaa hänen kanssaan käsittelit?



Isäni kuoli 7 kuukautta sitten, minkä tiimoilta olen masentunut aika vahvastikin. Yritän purkautua terapeutilla, mutta en tahdo päästä avautumaan. Koen, että olisin tarvinnut apua aiemmin, mutta en jaksanut sitä niin intensiivisesti hakea. Minulla ei ole juurikaan ihmisiä, kenelle olisin pystynyt puhumaan niin paljon kuin puhumista olisi.



Edellämainitun vuoksi olisin kiinnostunut Sinun kokemuksistasi.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat